Paul Polanskyn kädenpuristus on vankka, kuten entiselle nyrkkeilijälle sopii. Äänessä on pehmeä mutta päättäväinen nuotti, puhui hän sitten runoudesta, lapsenlapsista, Natosta tai etnisisistä kansanmurhista. 69-vuotiaan kirjailijan olemus on sekoitus isoisämäistä sydämellisyyttä ja palavasieluista anarkistia. Kaikesta huomaa, että mies on nähnyt elämää muuallakin kuin televisiossa.

Mierolainen hän on ollutkin. Mason Citystä Iowasta kotoisin oleva Polansky jätti Yhdysvallat 21-vuotiaana, koska ei halunnut lähteä Vietnamiin. Hän päätyi Espanjaan, jossa hän asui 12 vuotta. Sen jälkeen hän on asunut Tšekissä ja Kosovossa. Nykyisin hän asuu Serbiassa, eikä pidä itseään minkään maan kansalaisena.

1990-luvulla Polansky tutki Tšekissä sukuhistoriaansa ja penkoi kansallisia arkistoja. Hän törmäsi dokumentteihin keskitysleiristä, jonne oli toisen maailmansodan aikana kerätty mustalaisia.

”Havahduin, kun tajusin, että leirin henkilökunta ei ollut saksalainen vaan tšekkiläinen. Virallinen historiankirjoitus haluaa esittää tšekkiläiset aina vieraan miehittäjän uhreina. Siitä, että hekin ovat vainonneet vähemmistöjään, ei kukaan puhu missään.”

Polansky onnistui löytämään yli sata ihmistä, jotka olivat selvinneet keskitysleiriltä. Hän kokosi heidän tarinansa yhteen Living Through It Twice -nimiseksi kirjaksi. Sen jälkeen hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja mustalaisista.

Polansky käyttää nimenomaan sanaa ’mustalainen’, sillä ’romani’ viittaa hänen mukaansa vain tiettyyn mustalaisheimoon, ja joissakin Balkanin osissa sen käyttäminen voi tarkoittaa jopa hengenvaaraa.

”Monet mustalaiset kutsuvat itseään nimenomaan mustalaisiksi ja ovat ylpeitä nimestään.”

Polansky tuntee kulttuurin, josta puhuu. Perehtyneisyyden huomasi myös YK, joka vuonna 1999 pyysi häntä selvittämään mustalaisten tilannetta Kosovossa. Polansky lupasi lähteä Kosovoon kolmeksi kuukaudeksi – ja on sillä tiellä edelleen, 12 vuotta myöhemmin.

Hän päätyi asumaan paikalliseen mustalaiskylään ainoana ei-mustalaisena ja näki omin silmin, millaista kamppailua heidän elämänsä oli. Tumma ihonväri teki monet arkiset askareet ja jopa liikkumisen paikasta toiseen vaikeaksi.

”Sairaat lapset ja raskaana olevat naiset eivät päässeet sairaalaan, kylä ei saanut vettä mistään ja sitä rataa. Minä aloin sitten kuskata ihmisiä paikasta toiseen pakettiautollani. Sairaalaan, ostoksille, sukulaisiaan tapaamaan.”

Vuosina 2000 ja 2001 Polansky teki yhteensä 1 400 kuljetusmatkaa ja kirjoitti jokaisesta lyhyen raportin päiväkirjaansa. Näistä tarinoista syntyi sittemmin hänen runokokoelmansa Mustalaistaksi, joka ilmestyi tänä keväänä suomeksi.

”Minusta tuntuu, että nykyään 99 prosenttia runoudesta kertoo kirjoittajansa rakkauselämästä. Sellainen ei oikein jaksa kiinnostaa minua. Enkä ole kovinkaan innostunut auringonlaskurunoudestakaan.”

Polanskyn mielestä kirjailijan on kirjoitettava ongelmista, joita he näkevät ympärillään. Tämän monet länsimaiset ruonoilijat ovat unohtaneet.

”Uskon, että todelliset runoilijat aloittavat vallankumouksia. Ehkä nykyrunoilijoilla on asiat niin hyvin, että heidän ei tarvitse kritisoida tai haastaa ketään.

Vasta kun runoilija on nälissään, koditon ja saanut muutaman tappouhkauksen, hän voi todella kirjoittaa jotakin, millä on merkitystä.”

Polansky itse joutui muuttamaan pois Tšekistä ja myöhemmin Kosovosta Serbian puolelle herätettyään paikallisten keskuudessa liiaksi vihaa mustalaisten hyväksi tekemällään työllä. Kirjoittaminen on olennainen osa hänen vastarintaansa ja aktivismiaan.

”En usko väkivaltaan ja siihen, että otetaan kiväärit ja noustaan barrikadeille. Uskon ruohonjuuritason vaikuttamiseen, mielenosoituksiin ja kansalaistottelemattomuuteen. Ajattele, mitä esimerkiksi Kairossa on tapahtunut. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat käyttää suutaan ja jalkojaan. Vain sellainen vastarinta voi johtaa todellisiin ja pysyviin muutoksiin.”

Polansky on kärsivällinen puhuessaan ihmisistä. Poliittisille järjestelmille hänellä riittää ymmärrystä vähemmän.

”Koko Eurooppa luisuu enemmän ja enemmän oikealle, eikä se tunnu vaivaavan ketään. Suurin osa ihmisistä haluaa vain elää omassa pienessä kuplassaan näkemättä, mitä ympärillä tapahtuu. Edes eurooppalainen nuoriso ei ole noussut puolustamaan mustalaisia, jotka sentään ovat koko maanosan suurin vähemmistö.”

Alistetun kansan elämäntapa voi kuitenkin tulevaisuudessa osoittautua siunaukselliseksi.

”Lukuisten tiedemiesten mukaan maapallo kokee seuraavan parin sadan vuoden aikana jonkinlaisen katastrofin. Meidän elämäntapamme mahdollistava infrastruktuuri tuhoutuu.”

Polansky kysyy, ketkä silloin selviytyvät ja vastaa itse:

”Tietysti he, jotka ovat tottuneet elämään jätteillä ja joiden immuniteettisysteemi on sopeutunut sen syömiseen, mitä kaatopaikoilta sattuu löytymään. Toisin sanoen mustalaiset. Sanotaanhan Raamatussakin, että köyhät perivät maan. Se saattaa käydä toteen ihmiskunnan lähitulevaisuudessa.”

Sivun artikkeli on julkaistu alun perin Voiman numerossa 2/2011 s. 48.

Paul Polansky esiintyy Hämeenlinnan Suistossa 23.5., Turun Kirja Irti -tapahtumassa 26.-27.5., Helsingin Maailman kirja -tapahtumassa 28.-29.5. sekä Annikki Poetry Festivalissa 9.6.