Espanjan poliisin terrorismin vastaiset erikoisjoukot ryntäsivät Suomesta turvapaikan saaneen kirjailijan Pjotr Silajevin huoneeseen Granadassa elokuun 21. päivänä. Syynä kiinniottoon oli pidätysmääräys, jonka Venäjän federaatio oli välittänyt Interpolille kaksi vuotta aiemmin. Yhdeksän päivää myöhemmin Silajev vapautettiin odottamaan päätöstä karkotuksesta vaikutusvaltaisen lakimiehen kunniasanaa vastaan, mutta Espanjasta hän ei saa edelleenkään poistua.

Tässä kirjoituksessa Silajev kertoo ystävänsä Aleksei Gaskarovin kokemusten kautta, miksi häntä ei pitäisi karkottaa Venäjälle.

”Ja melitopolissa piti pukea vangin vaatteet…”

(Lainaus kuuluisasta shansonista eli rikollislaulusta, jota ovat esittäneet Arkadi Severni ja Vladimir Vysotski. Vysotskin version voi kuunnella täällä.)

Minua pyydettiin kirjoittamaan ajastani espanjalaisessa vankilassa, mutta eipä minulla ole muuta sanottavaa kuin että istuessani siellä kiitin joka hetki jumalaa siitä, että olin siellä enkä venäläisessä vankilassa.

Espanjassa kävelin joka päivä betonisella pihalla huumekauppiaiden ja ryöstäjien kanssa, pelasimme pingistä ja black jackiä ja jyrsimme omenoita, mutta ajatukseni olivat kaukana. Ajattelin lumen ikuisesti peittämää helvettiä, Možaiskin vankilaa, jossa rosvot ja pahantekijät haluavat piinata minua seuraavien 13 vuoden ajan.

Miksi? Miksi nämä ihmiset ovat ylipäätänsä olemassa? He pidättävät minut, Strela (Himkin entinen kaupunginjohtaja Vladimir Streltšenko, toim. huom.) tarjoaa heille tästä hyvästä bonukset – ja mitä sitten? Mitä he tekevät sillä bonuksella? Paistavat šašlikkeja, vetävät kännit, ammuskelevat virka-aseella – ja mitä sitten? Pimeys.

Näillä ihmisillä ei ole sivistystä, ei mielikuvitusta eikä viisautta. Juodaan, syödään, matkustetaan Israeliin, ostetaan talo Tšekeistä tai täältä Espanjasta. Sinne voi sitten matkustaa, mutta siellä ei voi osata eikä tehdä mitään. Matkustaa tapaamaan ainoastaan samanlaisia ihmisiä kuin he ovat itse, rikollisia, puhumatta ainoatakaan vierasta kieltä, löhöämään, ikävöimään Venäjää. Haluamaan takaisin Moskovaan mahdollisimman nopeasti, jotta voisi jatkaa venäläisparkojen, suojattomien, avuttomien ja arkojen piinaamista, murskaamista ja painostamista. Ei, en voi missään nimessä joutua Možaiskiin.

Venäjällä vankilassa istuminen ja kuoleminen on häpeä, muotoillakseni uudestaan Jegor Letovin lentävän lauseen.

Kun pääsin pois espanjalaisesta vankilasta, en tiennyt mitä tekisin, ja pari päivää vain vaeltelin Madridin katuja pitkin. Kävelin puistoissa, nukuin niiden penkillä, ruokin altaassa polskivia karppeja. Tuolloin minulle soitti Aleksei Gaskarov, jonka Strela otti panttivangiksi pari vuotta takaperin. Hän lähti lomailemaan etelään, ja jo seuraavana päivänä tapasin hänet bussiasemalla. Edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt kulua kolme vuotta.

”Miten meni vankilassa?” hän kysyi minulta.

”Eipä sen kummemmin. Ainoa, mitä opin, oli mistä saisin puoli tonnia kokaiinia. Entä sinulla?”

”Ei erityisen letkeästi”, hän vastasi, ja kertoi minulle seuraavan tarinan.

Kun Aleksei pidätettiin, en ollut erityisen huolestunut. Aleksei tuli kuulusteluun vapaaehtoisesti, Himkissä hän oli paikalla ”Kollektiivisen toiminnan instituutin” toimittajana. Useampi kuvaaja tallensi mielenosoituksen sekä valokuviin että videoille, eikä niistä yhdessäkään näy mitään Aleksein tekemiä rikoksia.

Kyttien raivoamiseen ja lupauksiin ”ettet pääse täältä pois hengissä” Ljosha tottui jo vuosia sitten. Poliisit olivat samanaikaisesti aggressiivisia ja ulalla – heiltä vaadittiin toimenpiteitä, mutta he eivät käsittäneet, kuinka tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Luonnollisesti heille tärkein kysymys oli ”kuka tämän tilasi”.

Moskovan lääni epäili Moskovaa, poliisi epäili FSB:tä, maan johtajat epäilivät ulkomaalaisia vakoojia. Aleksei ei voinut vastata tähän kysymykseen mitään – hän muisti, miten Himkin juna-asemalla joku paikallinen ukkeli ilmaantui ja opasti meidät kaupungintalolle. Kukaan meistä ei edelleenkään tiedä, kuka oli tämä kohtalokas eläkeläinen. Ei kovinkaan yllättävää, että poliisit eivät uskoneet tähän tarinaan. Kaikki tapahtunut, peruttu punk-konsertti, antifasistit, ympäristöaktivistit ja venäläinen metsä oli heille jostain toisesta astraalitodellisuudesta. Aleksei pantiin talteen paikalliseen tutkintovankilaan, mikä on ainoa paikka, jossa venäläiset rikostutkijat osaavat suorittaa laiskanpuoleista ”rikostutkintaansa”.

Alkoi omituinen, yhden näyttelijän teatteriesitys. Se kesti kaikkien ensimmäisten vankilapäivien ajan. Näyttelijät vaihtuivat, mutta juoni pysyi samana. Aleksein selliin tuotiin joku äijä, joka esittäytyi ”rikollisten auktoriteetiksi”, ja kysyi häneltä suoraan, kuka hänelle maksoi mielenosoituksen järjestämisestä, ja kuka on vastuussa ”bespredelistä” eli rikollismaailman sääntöjen rikkomisesta.

Aleksei, jolla on kaksi korkeakoulututkintoa, ei kyennyt käsittelemään tätä informaatiotulvaa. Hän ei ollut koskaan kuunnellut rikollislauluja eikä hengaillut rappukäytävissä kulkurien kanssa eikä hän tiennyt miksi hänen pitäisi vastaa ”bespredelistä” jollekin äijälle.

Tyyppi kertoi, että tähän selliin hänet oli lähettänyt ”varkaiden kokous”, joka oli hyvin loukkaantunut Himkissä tapahtuneesta ”kipešistä” eli sekasorrosta. Himkin poliisin aktivoiduttua mielenosoituksen seurauksena alamaailma oli menettänyt voittojaan, ja nyt Gaskarovin tai sen joka oli Himkin mielenosoituksen tilannut, pitäisi maksaa asianmukaisia korvauksia.

Alekseista tuntui, että hän oli joutunut peilimaahan. Oli vuosi 2010, ja tyyppi puhuu hänelle roskaa, tarinaa, joka on kuin suoraan Friedrich Neznanskoin salapoliisiromaaneista. Ja mikä oli fantastisinta, Moskovan alueen syyttäjät olivat vakuuttuneita, että juuri näin hän tulee antamaan todistuslausunnon! Nämä ihmiset ovat jumissa jossain myyttisessä menneisyydessä ja ovat varmoja siitä, että kaikki muutkin ihmiset ovat.

Seuraava henkilö esittäytyi huumeiden tukkukauppiaaksi, ja ilmoitti että Himkin mielenosoituksen takia iso diili levisi käsiin. Ja tästä Aleksein tai sitten mielenosoituksen tilaajan tulisi vastata. Aleksei ehdotti huumekauppiaalle, että tämän tulisi juoda laadukkaampaa vodkaa. Huumekauppias vietiin pois sellistä, mutta kohta hänet tuotiin takaisin kännykän kanssa.

”Asianantaja toi tämän minulle. Käytä jos haluat, joka tapauksessa minut siirretään pian.”

Raivo oli vaihtunut nopeasti armollisuuteen. Aleksei päätti, että yksi puhelinsoitto olisi todellakin tarpeen. Hän soitti yhdelle yhteiselle ystävällemme, ja sanoi hänelle tasan kolme sanaa: ”Häivy maasta heti!”

Tämän jälkeen hän sulki puhelimen, ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullen heitti puhelimen naapurihuoneeseen, jossa asui jotain maalaisia, jotka olivat varastaneet tavaraa autoista.

Seuraavana päivänä Aleksei siirrettiin Moskovan läänin tutkintavankilaan. Sellin ulkopuolella oli lauma vartijoita.

”Sellin tarkastus ja ruumiintarkastus.”

Ensiksi he tarkastivat hänen taskunsa, sitten hänet riisuttiin alasti ja pyydettiin menemään kyykkyyn. ”Missä puhelin on?!” poliisin tutkija menetti malttinsa.

”Mikä puhelin? Tämähän on vankila”, vastasi alaston Aleksei. Vartijat ja tutkija olivat kovin turhautuneita.

Lopulta jossain unen ja todellisuuden välimaastossa hän näki välähdyksen – teroitetun ruuvimeisselin terästä.

Aleksei siirrettiin Možaiskin keskustutkintavankilaan, selliin erikoisten henkilöhahmojen kanssa. Romanialainen ja kaksi georgialaista, joista toinen oli tatuoinut solisluittensa päälle kahdeksankulmaiset tähdet. (Kahdeksankulmainen tähti tatuointina tarkoittaa totaalista omistautumista rikolliselle alakulttuurille, ja kieltäytymistä kaikesta yhteistyöstä vankilan auktoriteettien kanssa.)

Kaikki kolme olivat metadoninarkkareita, joiden vuorokausirytmin määritti se, kuinka usein uudet annokset saapuivat selliin ”teitä” eli sellien ikkunoiden väliin viriteltyjä naruja pitkin. He ottivat Aleksein vastaan kohteliaasti, antoivat hänelle sängyn, eivätkä ahdistelleet liikoja kyselemällä. Aleksei päätti myös käyttäytyä mahdollisimman korrektisti ja varovaisesti, hän ei hakeutunut keskusteluihin eikä pyytänyt sokeria. Mutta tämä oli vasta alkua.

Eräänä päivänä sellin päällikkö, tähdin tatuoitu kaveri, kertoi Aleksille että selliin oli saapunut puhelin ”teitä” pitkin. Aleksei ajatteli, ettei tähän liittyisi mitään juonta, koska kaikki venäläiset vankilat ovat täynnä salakuljetettuja kännyköitä. Hän otti puhelimen ja näppäili numeron. Mutta samalla sekunnilla vartijat alkoivat avaamaan sellin ovea. Aleksei ehti vain työntää kännykän patjan alle, kun vartijat jo ryntäsivät selliin, jossa suoritettiin tarkastus. Kaikki vietiin käytävään, vartija tuli selliin ja jo seuraavana sekuntina marssi sieltä ulos voitonriemuisena kännykän kanssa. Vangit palautettiin selliin.

Ja sitten alkoi tapahtua. Kaikki kolme saartoivat Aleksein välittömästi, ja aloittavat loputtoman jutustelun, joka tulisi jatkumaan koko viikon ajan. Että ”varkaiden kassan” puhelimen menetys oli hänen virheensä, joka hänen tulisi hyvittää, ja kalliiseen hintaan – palautettavaa olisi ainakin 5 000 euroa. Tämä oli iso summa, joten Aleksein olisi välittömästi myytävä asuntonsa tai sitten ottaa yhteyttä ”isäntäänsä”, joka tilasi mielenosoituksen Himkissä, jotta tämä maksaisi hänen velkansa ”varkaiden kassalle”. Aleksei vaipui raskasmielisyyteen. Tällä kertaa moka oli selvä, puhelin oli hävinnyt, asia pitäisi ratkaista jotenkin.

Kaikki puhelimet päätyvät tutkintovankilaan työntekijöiden itsensä tuomina. Omien kontaktiensa kautta Aleksei sai mahdollisuuden järjestää vankilaan puhelin, joka olisi täsmälleen saman mallinen kuin takavarikoitu, eikä operaatiosta tulisi 250 euroa enempää kokonaiskustannuksia. Mutta tämä ei tyydyttänyt sellin päällikköä – kyse ei ollut itse puhelimesta, vaan siitä että juuri takavarikoidussa puhelimessa olivat varas Kuivasen, varas Keitetyn ja varas Paistetun numerot. Nyt Gaskarovin mokan takia koko rikollisverkosto oli paljastunut.

Tästä hetkestä alkaen Gaskaroville valkeni missä mentiin. Alkoi loputon selostus varkaiden säännöistä, varkaiden auktoriteeteista, varkaiden tapaamisista ja välienselvittelyistä – ja kaikki johti vain johtopäätökseen, että Aleksein pitäisi vihdoinkin ottaa yhteyttä Himkin mielenosoituksen tilaajaan. Ja toistaiseksi hänen tulisi tehdä lahjoitus ”varkaiden rahastoon” – Aleksei ilmoitti äidilleen, että tämän tulisi tehdä 5 000 euron rahansiirto tietylle pankkitilille.

Jo seuraavana päivänä selliin saapui ”tietä” pitkin sellainen määrä metadonia, että kaikki kolme ”varkaiden sääntöjen” asiantuntijaa olivat muissa maailmoissa yhtä mittaa useamman päivän ajan. Selvittyään he piristyivät entistä enemmän, ja alkoivat esittää Alekseille yhä suoraviivaisempia vaatimuksia, vaatimaan uutta täydennystä ”rahastoon”. Aleksei lopetti kysymyksiin vastaamisen, eikä enää istunut yhteisen ruokailupöydän ääreen heidän kanssaan. Kaikki haisi todella palaneelta.

Kerran tähdillä tatuoitu aloitti jälleen keskustelun rahoista, ja kun Aleksei ei vastannut, hän alkoi kiroilemaan. Aleksei tajusi, että kynnys olisi väistämättä ylitetty, hän puristi hampaansa yhteen ja iski ”varkaiden auktoriteettia” suoraan naamaan.

Kaikki kolme kävivät välittömästi hänen kimppuunsa, mutta he olivat siinä määrin huumeiden heikentämiä, etteivät kyenneet edes kolmin telomaan Alekseita. Aleksei puolustautui menestyksekkäästi useamman minuutin ajan, kunnes vartijat vihdoin tulivat selliin. Tuona päivänä Alekseilla oli tapaaminen asianajajan kanssa – hän saapui siihen verisenä, mustelmilla ja kulmakarvat auki lyötyinä. Se teki kaikkiin vaikutuksen.

Illalla Aleksei tuotiin takaisin samaan selliin – ja sen asukit olivat kuin toisia ihmisiä. He tekivät ystävällisesti tilaa, tarjosivat teetä, ja hakattu ”varkaiden auktoriteetti” kertoi, että koska Aleksei oli käyttäytynyt tosimiehen tavoin, hän oli maksanut velkansa ”varkaiden yhteisölle”, eikä ole enää mitään velkaa kenellekään. Aleksei ymmärsi, että hän oli tuomittu mies.

Tästä lähtien Aleksei nukkui vain silloin, kun loput sellin asukit olivat metadoninousuissa. Yöllä naapurit heräsivät, ja niin heräsi myös Aleksei odottaen hyökkäystä hetkenä minä hyvänsä. Sekä hän että hänen asianajajansa kirjoittivat lukemattomia anomuksia vankilan hallinnolle, mutta yhteenkään ei reagoitu ja Aleksei jätettiin selliinsä.

Aleksein muistikuvat seuraavien viikkojen tapahtumista ovat sekavia – hän muistaa, että ”rosvojen komitean” kaikki toimeliaisuus pyöri muiden vankien narupostin välityksellä tapahtuvan vedätyksen ympärillä. Kun esimerkiksi metadonipaketti kulki sellistä toiseen heidän sellinsä läpi, sen sisältö käytettiin saman tien, ja narua pitkin lähetettiin viestiä, että viereisen sellin vangit olivat varastaneet metadonin. Seurasi välienselvittely, ja jostain sellistä löytyi aina joku pikkupoika, joka sai maksaa kaikista hävinneistä huumeista – 200, 500 tai 1 200 euroa.

Aleksei odotti.

Lopulta jossain unen ja todellisuuden välimaastossa hän näki välähdyksen – teroitetun ruuvimeisselin terästä. Hän hyppäsi äkkiä sängystä, potkaisi georgialaista ja hyppäsi ylimmälle sängylle. Kaikki kolme olivat aseistettuja ja piirittivät häntä, yrittivät yltää häneen terillä ja katkaista jänteitä. Yläsängyllä Aleksein oli helpointa puolustautua, ja tuntui että tuo omituinen tanssi jatkui ikuisuuksia. Hän muistaa, että lopulta tapahtumat eivät enää vaikuttaneet todellisilta – kaikki tuntui vain jonkinlaiselta todella koukuttavalta leikiltä, kukkulan kuninkaalta veitsien kanssa. Viiden minuutin päästä, kun hyökkääjät alkoivat jo väsyä, vartijat tulivat selliin.

Aleksei sanoi vuoron vartijapäällikölle, että jos häntä ei siirrettäisi toiseen selliin nyt, seuraavana päivänä sellissä olisi ruumis – joko hän, tai joku hänen sellitovereistaan. Tämän jälkeen Gaskarov lopulta siirrettiin toiseen selliin – siellä istui joku vanhus ja eräs narkkari, ei mitään ”rosvoja”, ”kassoja” tai vastaavaa roskaa, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Pikku hiljaa Aleksei sopeutui, ja liittyi mukaan ”teitä” pitkin käytyyn kirjeenvaihtoon, ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut.

Venäjällä vankilassa istuminen ja kuoleminen on häpeällistä, muotoillakseni uudestaan Letovin lentävän lauseen.

Kävi ilmi, että koko vankilaa kontrolloi kymmenisen georgialaista metadoninarkkaria, jotka toimivat yhteistyössä vankilan johdon kanssa. Heidän toimenkuvansa oli kokemattomien vankien ja heidän sukulaistensa vedätys – temput hävinneen puhelimen tai hävinneiden huumeiden kanssa olivat vain yksi monista vaihtoehdoista.

Suurin osa ihmisistä, jotka päätyvät vankilaan ensimmäistä kertaa, on shokissa. Heidän tietonsa vankilaelämän realiteeteista ovat valtamediasta ja skandaalilehdistöstä peräisin olevaa roskaa. Uskomatonta mutta totta, suurin osa näistä kavereista (ja suurin osa istuu Venäjän vankilassa rikoslain pykälän 228 nojalla eli tulitikkuaskillisesta ruohoa tai palasesta hasista taskussa) on niin naiiveja, että he tosiaankin rukoilevat vanhempiaan myymään asuntonsa, jotta he voisivat maksaa ”velkansa rikollisten rahastoon”, ja välttää näin väistämättömän koston.

Eikä heidän pelkonsa ole täysin perusteeton. Suurin osa muilta vangeilta kiristetyistä rahoista päätyy vankilan johtajille, mikä vuorostaan maksaa ”rosvojen komitealle” huumeilla, ja käyttää heitä epävirallisina teloittajina. Tarpeen vaatiessa kuka tahansa voidaan lähettää ulkoilemaan pihalle, jossa häntä odottaa kymmenen aseistautunutta gruusialaista, jotka ovat valmiina murtamaan kenen tahansa niskan, jos vankilan hallinto näin vaatii.

Nyt Gaskarov odotti omaa vuoroaan, ja kohta se saapuikin ikkunan välityksellä.

”Tietä” pitkin tuli kirje, tiedonanto samana päivänä ulkoilualueella odotettavissa olevasta ”vakavasta keskustelusta”. Aleksei katseli selliään. Loppuiko hänen elämänsä todellakin näin? Se oli samanaikaisesti typerää, naurettavaa ja vastenmielistä. Ja niin turhaa. Vartija tuli selliin, ja ilmoitti juhlallisesti, että hänen ulkoiluvuoronsa tulisi olemaan neljältä – yksin. Aleksei alkoi laskemaan tunteja.

Toisinaan tapahtuu uskomattomia yhteensattumia. Juuri tuolloin, ”Himkin panttivankien” ollessa vankilassa kolmatta viikkoa, alkoi valtava kampanja heidän vapauttamisekseen. Ympäri maailmaa – Pariisissa, Helsingissä, New Yorkissa, Jerusalemissa ja Berliinissä – kaikkialla samaan aikaan. Tapauksesta tuli laajalti tunnettu, mistä on kiittäminen kaikkia aktivisteja ympäri maailmaa. Tuki oli todella mittavaa.

Pikku hiljaa Venäjän vankilalaitoksen kaukaisten aikojen takaraivossa alkoi hahmottua käsitys, ettei tätä ihmistä voi noin vain tuhota. Että heidän pelikenttänsä ei ollut vain Himki vaan kyse oli jostain suuremmasta, suorastaan pelottavan laajasta juridisesta pelistä. Että he eivät enää olleet kotipihallaan. Ja kenties juuri näiden tuntien aikana Ivan Semenytš soitti Vladimir Stepanytšille ja määräsi, ettei tätä tyyppiä saisi tappaa. Sinä päivänä vartija ei enää käynyt sellissä, ja metadonitarina päättyi siihen.

Loput kolme kuukautta Aleksei istui ilman sen kummempia seikkailuja – suurimman osan ajasta hän vain luki. Mutta tapahtui myös pari eriskummallista sattumusta.

Kerran hänen selliinsä tuotiin sekopäinen kaveri, joka osoittautui laulaja-pedofiili Konstantin Krestoviksi. Tutkintavankeuden aikana Krestoville oli tehty jotain pahaa, ja nyt hänen päänsä oli ajeltu puolittain kaljuksi ja hänen kasvoillaan oli sekopäinen hymy. Hän oli tarrautunut viimeiseen oljenkorteen ja tekeytyi sekopääksi. Saavuttuaan selliin, hän käveli suoraan television luokse, nosti sen ilmaan ja yritti heittää lattialle. Kaikki sellissä olivat sekunnin ajan äimistyneitä, minkä jälkeen he alkoivat potkia häntä ovea kohti, jotta vartijat veisivät laulajan johonkin muualle.

Toisella kerralla Aleksei heräsi aamulla, ja tajusi että joku nukkuu hänen sänkynsä alla. Tämä vaikutti oudolta, joten hän kysyi sellitovereiltaan mistä oli kyse. Tuolloin hänen naapureinaan oli lauma nuoria narkkareita, ja nämä kertoivat että sellin uutta asukkia syytettiin pykälän 135 (”haureus alaikäisen kanssa”) nojalla. Tämän perusteella hänet määriteltiin saman tien vankilan alimpaan, hylkiöiden kastiin, ja potkittiin sängyn alle makaamaan, ja että vartijoiden pitäisi siirtää hänet muualle muutaman tunnin kuluttua.

Myöhemmin Aleksei kysyi tilanteesta vartijoilta, ja kävi ilmi että mies on vankilassa koska vaimo päätti omia perheen asunnon ja teki poliisille ilmoituksen, että mies käveli kotona alastomana lapsen nähden.

Kuukautta myöhemmin, sama mies ilmaantui oudolla tavalla toisen ”Himkin panttivangin”, samassa vankilassa istuvan Maksim Solopovin tarinaan. Eräänä päivänä vankilan hallinto päätti, että olisi ovela keino tehdä Maksimista vankilan hylkykastia, koska se onnistuisi tuottamatta varsinaista fyysistä haittaa. Maksim vietiin toiseen, tyhjään selliin, ja muutaman tunnin kuluttua hänen luokseen tuotiin samainen nudisti. Tämä katseli ympärilleen, näki pahaa aavistamattoman Maksimin ja sanoi:

”Tämä on joku virhe, tai mielivaltaa. Vankilan johto haluaa saattaa sinut vaikeuksiin, ja he tekevät sen erittäin pahalla tavalla. Sinä olet selvästi uusi täällä. Älä tule lähelle, olen sinulle pahaa seuraa. Tehdään näin – minä heittäydyn nyt ovea vasten ja alan huutamaan, mutta älä huolestu, kaikki on kunnossa.”

Ja tosiaankin, hän hyökkäsi saman tien ovelle, alkoi lyömään sitä ja huutamaan, että häntä ollaan tappamassa. Maks katsoi tätä teatteria silmät ymmyrkäisinä. Vartijat tulivat selliin, ja ”haureudentekijä” vietiin pois. Maksimia hakattiin hieman, muodon vuoksi, mutta samalla hyväksyvästi, koska kaveri ei astunut hänelle viritettyyn ansaan.

Aleksei matkusti takaisin rannikolle, ja minä istun bussiasemalla ja mietin, mitä PASKAA tämä kaikki on. Mikä olisi sopiva rangaistus ihmisille, jotka šašlikkien ja tšekkiläisen huvilan vuoksi ovat valmiita tekemään kanssaihmisilleen tällaista? Tai niille ihmisille, jotka suostuvat elämään näin?

Kun olin vielä nuori, Kirovin kaupungissa asui pieni neljätoistavuotias kaveri, jonka sukunimi oli Rjabinkin. Ja hänellä oli punkbändi, jossa hän lauloi. Yhden kappaleen kertosäe meni näin: Miksi nämä ihmiset elävät/kuolisivat mieluummin.

Olen tästä täysin samaa mieltä tämän kirovilaisen pojan kanssa.

Kääntänyt Antti Rautiainen. Alkuperäisteksti venäjäksi: www.colta.ru/docs/5475