Vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara on kirjoittanut mainion kulutuksen ja talouskasvun puolustuspuheen. Kirjan Vihreä politiikka (Teos 2012) luettuaan ymmärtää, että kehittyneiden teollisuusmaiden ”ekologisesti harmittoman” talouskasvun tavoitteena on ihmisten hyvinvointi. Onnettomiksi ihmiset tekee muutoksen nopeus, ei lopputulos.

Soininvaara väistelee tosiasioita ihailtavalla ahkeruudella. Propaganda uppoaa lukijaan kuin veitsi köyhän lapaluiden väliin.

”Eräs joidenkin suosima päättelyketju meni aikoinaan niin, että koska kasvu oli pahasta maapallolla, myös rikkaus oli pahasta ja koska rikkaus oli pahasta, luksustuotteet olivat pahasta. Tässä kohden on ilmeinen virhepäättely. Luksustuotteet ovat osoitus vinoutuneesta tulonjaosta, mutta jos jollakulla on kulutettavanaan liikaa rahaa, on pääsääntöisesti parempi, että hän suuntaa kysynnän korkeaan laatuun eikä suureen määrään. Yhdet viidensadan euron kengät ovat ekologisesti paremmat kuin kymmenen paria viidenkympin kenkiä.”  

Kuitenkin: ”Ökyveneet, valtavat huvilat ja urheiluautot ovat oma lukunsa…” Kuinka niin? Kyllä ne ovat ihan sitä samaa lukua. Millä logiikalla rikkaus on ensin ekologinen onnenpotku, sitten taas ei? Tunteeko Soininvaara rikkaan, joka ostaa viidensadan kengät, mutta ei kuluta muuten mitään?  

Ilmeisesti tuntee. ”Jos jätät jonkin turhakkeen ostamatta ja palkkaat säästyneillä rahoilla kotiisi viikonloppusiivoojan, turhakkeen vaatima materia ja energia säästyy, siivooja on iloinen työpaikastaan, kotisi on siistimpi ja voit itse ottaa rennommin.”  

Eteemme piirretty, viidensadan euron kengissä kulkeva varakas on rationaalisuuden huipentuma: hän ei hanki ostamatta jääneen turhakkeen tilalle toista turhaketta. Hänellä on kalliit kengät ja siivooja, joka laittaa tienaamansa rahat sukanvarteen eikä kuluta niitä koskaan. Mitä muuta varakas tarvitsee? Pannumyssyn?  

Kirjassa on lähes kaikki aina lentämisestä ja yksityisautoilusta lähtien on ympäristöystävällistä. Kustantajan olisikin ollut hyvä editoida sivun 190 lipsahdus pois. Sivulla sanotaan, että Helsingin Töölössä asuu keskimääräistä varakkaampia ihmisiä, joiden ”ylellinen elämä kasvattaa hiilijalanjälkeä”.  

Teollisuusmaiden talouskasvun luonnehtiminen ”ekologisesti harmittomaksi” on kirjan keskeistä ajattelua. Soininvaara ei selvästikään käsitä, että teknologisen kehityksen ja energiantarpeen välillä on yhteys. Input kasvaa käsi kädessä korkeamman teknologian kanssa – ei ehkä itse tuotteiden vuoksi, vaan siksi, että tuotteisiin liittyy pitkälle kehittynyt infrastruktuuritarve.  

Polkupyörän hyötysuhde on erinomainen: sillä voi ajaa pitkin kaikenlaisia kinttupolkuja. Auton kohdalla energiankulutus siirtyy tien valmistukseen. Tämä jää Soininvaaralta valikoivasti huomaamatta.  

Soininvaara ei myöskään havaitse korkean teknologian demokratiavaikutusta. Kun teknologiasta tulee herra, elävästä luonnosta – myös ihmisestä – tulee väkisin orja. Valtapyramidin vertikaalin luotettavuuden varmistaa vain tiukka kontrolli. Mitä korkeampi pyramidi, sitä tiukempi komento.

Näkökulman voi vaihtaa myös asiantuntijuuteen: mitä tapahtuu demokratialle, jos päätökset tehdään yhä selvemmin asiantuntijavoimin? Millä logiikalla kauas ruohonjuuritasosta etääntynyt asiantuntijayhteiskunta hyväksyy minkäänlaisia lähidemokratian elementtejä? Eihän kukaan kuvittele, että poliisin tehtäviä ollaan huvikseen siirtämässä vartijaliikkeille?  

Kun Soininvaara avaa kaunansa kahleet, maalina on, hämmästyttävää kyllä, rötösherrajahdissa kunnostautunut Liisa Kulhia, jonka vihreät nimitti vuonna 1980 Helsingin tilintarkastajien joukkoon. ”Tätä kaduin myöhemmin ankarasti.” Miksi? Oliko syy todella vain se, että puolueella ei ollut halua profiloitua rötösherrajahdissa?  

Soininvaaran vihreissä Kulhioita ei tarvita. Myös pelkäksi ympäristöpuolueeksi julistautuminen olisi virhe ja ajaisi puolueen marginaaliin. Ratkaisu on avata puolueen ovet saranoita myöten yksityisautoilijoille, lihansyöjille, ydinvoiman kannattajille ja uskoville. Kokoomukseen paenneet insinöörivihreät Soininvaara mainitsee moneen kertaan. Sanoma on selvä: tiede pelastaa.  

Soininvaara kannattaa täystyöllisyyttä. Jos on tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn, jossa mikä tahansa pääoman rikkauksien kerryttämiseksi tehty työ on arvokasta, ei ole tietenkään mahdollista vaatia työn käsitteen uudelleen määrittelyä. Saatan olla naiivi, mutta sitä me juuri tarvitsemme – kriittistä kansallista keskustelua työn laadusta ja merkityksestä.  

Mikä on seuraava merkittävä vaara, kun ympäristöpuolueeksi julistautuminen on vältetty? Se on Soininvaaran mukaan leimautuminen naisten puolueeksi. Vihreiden äänestäjistä 60 prosenttia on naisia. Soininvaaran huoli on turha. Selkeästi suurempi vaara on, että Soininvaara ajaa todelliset luonnonsuojelijat ulos puolueesta. Ehkä se on tavoite?  

Tätä tekstiä kirjoittaessani sormeilen kirjahyllyyni lähes 30 vuotta sitten hankkimaani Liisa Kulhian kirjaa Itse teossa (Lehtimiehet Yhtymä 1984). Muistan vieläkin elävästi, kuinka Kulhiasta säteilevä ihmeellinen, epäsuomalainen rohkeus antoi voimaa alkavassa taistelussa epäkohtia vastaan.  

Jos olisin rötösherra, äänestäisin vihreitä.

Kirjoittaja on Elonkehä-lehden vastaava päätoimittaja.