Eräänä talvisena pakkasiltana, nuori, lukioikäinen tyttö – sanotaan että hänen nimensä on Laura – seisoo Helsingin Linnunlaulun kohdalla radan ylittävällä rautatien ylikulkusillalla ja tuijottaa alas pimeyteen. Lumi peittää kaupungin hiljaisuuteen, katuvalot hehkuvat himmeää oranssia valoa, ketään ei näy missään. Tyttö tuijottaa pimeyteen ja odottaa asemalle saapuvaa junaa tarkoituksenaan hypätä sen alle.

Hän on kaunis ja lahjakas, niin kutsuttu kympin oppilas, hänellä on ystäviä ja tasapainoinen perhe, hän on terve eikä häntä muutenkaan ole kohdannut mikään erityinen tragedia. Mutta tästä huolimatta hän on jostain syystä menettänyt tahtonsa elää ja etsii siis nyt kuolemaa tällä tyhjällä sillalla.

Pohjoisesta saapuva juna lähestyy siltaa ja tupruttaa lunta mennessään. Laura kiipeää yli sillan kaiteen ja valmistautuu hyppäämään. Juuri silloin paikalle sattuu ohikulkija, joka onnistuu saamaan tyttöön puheyhteyden. Mitä ohikulkija Lauralle sanoo, emme saa koskaan tietää, mutta joka tapauksessa hän onnistuu houkuttelemaan tytön pois sillalta ja viemään tämän kotiin.

Laura jää siis henkiin, ja jälkeenpäin hän kertoo, että häntä oli oikeastaan vaivannut vain yksi asia: se että kaikki elämässä on pelkkää kilpailua.

”Kukaan ei oikeasti välitä toisesta, kaikki yrittävät vain hyötyä toisten kustannuksella ja kilpailla keskenään”, hän summaa kokemuksensa elämästä.

Tarina osui silmääni sanomalehdessä nuorten pahoinvointia käsittelevän artikkelin yhteydessä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Kohtaus siirtyi myöhemmin suoraan Ryhmäteatterin näytelmään Jatkuvaa kasvua, aivan toisenlaiseen fiktiiviseen kehykseen sovellettuna toki.

Mikä tässä tarinassa sitten oli niin kiinnostavaa? Tämä nuori, älykäs lukiolainen näki ympärillään ainoastaan välineellisiä ihmissuhteita ja hyötyajattelua, ja elämä oli hänelle merkityksestä tyhjentynyt arvoton kuori, kilpailu, jossa lahjakkainkin on loppujen lopuksi tuomittu häviämään. Hän ei kyennyt havaitsemaan ympäristössään arvoja, jotka tekisivät elämästä elämisen arvoista.

Kiinnostavaa oli se, että Laura ei ollut väärässä, eikä hänen tulkintansa todellisuudesta ollut virheellinen. Päinvastoin: hänen havaintonsa oli aivan oikea.

Yhteiskuntaamme hallitseva maailmankuva, jossa ihminen on ennen muuta rationaalinen, hyötyä etsivä eläin, joka irti päästettynä tuottaa näkymättömän käden ohjauksessa suurinta mahdollista hyvää, on kolmessakymmenessä vuodessa johtanut länsimaiden talouden ennalta arvaamattoman haaksirikon partaalle.

Maailmassa olevan rahan määrä on kasvanut valtavasti, mutta sen takana oleva konkreettinen substanssi, työ ja sen hedelmänä syntyvä reaalinen tuotanto, on suhteessa paisuneisiin rahoitusmarkkinoihin vähentymistään vähentynyt. Valtioiden tarjotessa kansalaisilleen yhä enemmän niukkuutta taloudelliset suhteet ja kilpailun sekä tuottavuuden vaatimukset ovat alkaneet hallita yhä enemmän myös sosiaalista elämää.

Uskonnon ja kollektiivisten aatteiden kadottua suuria massoja yhdistävinä periaatteina jokainen on oman onnensa seppä ja ihmisen asema suhteessa toiseen on viime kädessä kilpailullinen. Ihmistä aletaan pisteyttää heti kun hän syntyy. Kilpailu parhaista lastentarhoista, parhaista koulupaikoista alkaa jo lapsena. Nuori ei saa pitää välivuotta eikä etsiä itseään ja sitä mitä elämältä haluaa, koska muuten maa kaatuu. Samalla pitäisi kuitenkin olla luova ja innovatiivinen, sillä uusi talous tarvitsee yhä uusia teknologioita ja uutta sisältöä.

Uraputkesta ei saa poiketa, koska vähäisinkin hörhöily näyttää huonolta CV:ssä. Naiset eivät pääse etenemään työelämässä samalla tavalla kuin miehet, jos aikovat hankkia lapsia.

Joka viides työelämässä oleva suomalainen syö masennuslääkkeitä. Usein kuulee sanottavan, että näiden lääkkeiden lisääntynyt käyttö johtuu siitä, että nämä uudet lääkkeet ”ovat niin kehittyneitä”. Totta puhuen se on aivan tolkutonta puhetta. Näillä lääkkeillä on sellaisia mahdollisia haittavaikutuksia kuin lihominen, impotenssi, psykoosi ja lisääntynyt itsemurhariski. On vaikea uskoa, että joku niitä aivan huvikseen napsii. Toisaalta tutkimusten mukaan myös dementialääkkeitä käytetään yleisesti työkyvyn lisäämiseksi.

Työnantaja ei sitoudu työntekijään millään tavalla, mutta työntekijän tulee sitoutua työnantajaan koko elämällään. Yhä suurempi osa työntekijöistä on määräaikaisia tai pätkätyöläisiä, mutta pelko tarttuu myös niihin joilla on vakituinen työ – entä jos tulee organisaatiomuutoksia? Entä jos aletaan tehostaa ja saneerata? Olenko minä putoavien joukossa? Pienyrittäjät elävät jos mahdollista vieläkin turvattomammassa ympäristössä – ylivoimainen enemmistö suomessa perustetuista yrityksistä tekee konkurssin.

Näin elämästä tulee pelon ja laskelmoinnin läpäisemää kamppailua hengissä säilymisestä. Ystävyyssuhteet korvautuvat verkostoitumisella. Hyötyajattelu hallitsee jopa parisuhteita. Kustannusvajetta ei saa tälläkään rintamalla syntyä. Oma ura ja siihen liittyvä hengissäpysymisstrategia hallitsee kaikkea. Vain, jos on tarpeeksi varakas, voi ajatella olevansa turvassa, mutta pelko ei lopu siihenkään. Seuraava romahdus väijyy jo nurkan takana. Kenelläkään ei ole varaa pysähtyä. Rikkaiden määrä ja heidän suhteellisen osuutensa kansantuotosta kasvaa, mutta miljoona suomalaista elää EU:n köyhyysrajan alapuolella.

Kaikki on mitattavaa, ja mitattavuus tehdään viime kädessä rahalla. Tämä on itse asiassa täysin looginen ajatus. Jo Hegel totesi aikoinaan, että tiukan materialistisessa maailmassa itse on yhtä kuin raha. Raha on sosiaalisen energian korkein aste, ja jos itseä aletaan mittaamaan, niin raha on ainoa yksikkö, jolla mittaaminen voi tapahtua. Kaikki on muu on vain kuvittelua.

”Jos kerran olet niin älykäs, niin miksi et ole rikas.” Näin kysyi tarinan mukaan kuuluisa sijoittaja Henrik Kuningas Björn Walhroosilta, ja Wahlroosia tämä köyhempänä harmitti. Aina on joku joka on rikkaampi, aina on joku joka on älykkäämpi, kuuluisampi ja kaikin tavoin suurempi kuin itse.

Valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa toteuttava virkamies sanoo, että se ja se koulu on tehoton ja tulisi lakkauttaa, koska se kuluttaa oppilasta kohden enemmän varoja kuin naapurikoulu. Joku toinen voisi ihmetellä, eikö koulun hyvyyden mittaamisen kriteeri pitäisi paremminkin olla se, minkä tasoista opetusta koulu tuottaa ja kuinka sen oppilaat pärjäävät elämässään. Tällaisia mittayksikköjä ei valtiovarainministeriön laskimissa ole.

Kilpailua on toki ollut maailmassa ennenkin. Mutta tiukan materialistinen, hyötyajatteluun perustava maailmankuva – kutsutaan sitä nyt tässä vaikkapa markkinaliberalismiksi – on käsi kädessä taloudellisen kasvun kanssa muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana yhä hallitsevammaksi ja läpäisevämmäksi, oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi maailmanselitykseksi.

On merkillepantavaa, että taloudelliset kriisit – sekin, joka parhaillaan on käynnissä – tuntuvat vain vahvistavan tätä ideologiaa. Pelko ja niukkuus ruokkivat sitä yhtä lailla kuin ahneus ja yltäkylläisyyskin.

Tässä ideologiassa köyhät ja osattomat eivät suinkaan ole myötätunnon ja auttamisen kohteita, vaan päinvastoin vihollisia, jotka ovat itse syyllisiä omaan osattomuuteensa ja yhteiskunnassa ilmeneviin vaikeuksiin, ja joita tulee sen tähden paremminkin rangaista kuin auttaa.

Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank esittää Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisemassa, liberalistisia arvoja puolustavassa pamfletissaan Maailman parantaja muun muassa seuraavanlaisen ajatuksen: se tilastollinen tosiasia, että köyhät sairastavat enemmän kuin rikkaat, ei suinkaan johdu siitä, että köyhillä ei ole varaa hankkia itselleen yhtä hyvää hoitoa kuin rikkailla, vaan siitä, että köyhät joko tietämättömyyttään, typeryyttään tai itsekurin puutteesta kieltäytyvät noudattamasta yhtä terveellisiä elämäntapoja kuin rikkaat.

Toisin kuin rikkaat, köyhät ovat siis itse syyllisiä omiin sairauksiinsa sekä siihen, että kansantuotteesta liian suuri osa uppoaa terveydenhoitoon. Hilpeän ironiseen tyyliin Lillrank esittääkin mahdolliseksi ratkaisuksi, että rikkaat pitäisi pakottaa polttamaan enemmän tupakkaa, niin tilastolliset terveyserot tasoittuisivat ja tasa-arvo toteutuisi.

Lillrankin järkeily ei ole mitenkään poikkeuksellista. Lillrank on arvostettu asiantuntija, jota mielellään kuunnellaan, kun halutaan selvyys siihen, miten yhteiskunnan asiat tulisi järjestää. En lähde nyt tässä purkamaan sitä, että Lillrankin mieleen ei selvästikään tule se, kuinka paljon kalliimmaksi terveellisesti syöminen tulee markettien einesmättöön verrattuna, tai se, että köyhä ihminen tosiaankin jättää helposti menemättä lääkäriin, koska se edellyttää myös julkisella puolella – ainakin varattoman kukkarossa tuntuvaa – rahallista satsausta.

Lillrankin ajattelusta paljastuu kuitenkin varsin selvästi liberalistisen ideologian täydellinen kyvyttömyys samaistua kanssaihmiseen millään muulla tavalla kuin numerona ja laskennallisena yksikkönä, sekä ajattelutavalle tyypillinen, jonkinlainen huonompiosaista ihmistä kohtaan tunnettu voitonriemuinen viha. Lausumaton totuus on, että vain häviäjä on kiinnostunut tasa-arvosta. Voittamisen ideologialle tasa-arvo on kirosana ja kehityksen pahin este.

Tämä pelon, ahneuden ja näköalattomuuden synnyttämä merkityskato on aikamme suurin mielenterveyskysymys. Tämä on se, mitä Laura sillalla mietti.

Kuinka me sitten olemme päätyneet tähän henkiseen maisemaan? Miksi olemme antaneet tällaisen maailmankuvan vallata mielemme? Omasta puolestani olen taipuvainen ajattelemaan, että siinä kuluneessa kliseessä, jonka mukaan talous on uusi uskonto, on tiettyä perää – tosin sillä varauksella, että kyseessä ei niinkään ole uusi uskonto vaan ikivanha.

Liberalismi on materialismistaan huolimatta eräänlaista muokattua monoteismiä, jossa vanhan testamentin jumalan, tuon perisynnin ikuisen velanperijän, tilalle on asetettu kaikkien asioiden alkulähteenä esiintyvä pääoma, jonka vaatimuksiin kaikkien on mukauduttava. Palkintona mukautumisesta näkymätön käsi ohjaa maailman oikealle radalleen eikä ihmisen tarvitse huolehtia mistään.

Valistus, teollistuminen ja tieteellisen ajattelun läpimurto johtivat Jumalan kuolemaan ja uskonnon häviämiseen kollektiivista olemassaoloa johtavana periaatteena. Tämä aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle.

Aikaisemmin tärkeitä olivat perhe, suku, verisiteet ja Jumala, nykyisin kuluttaminen. Ennen ihminen eli osana sukupolvien virtaa, nykyään oleellista on henkilökohtainen olemassaolo. Ihminen on yksilöllistymisen myötä siirtynyt rajattomuuden maailmasta yhä enemmän kohti rajallisuutta. Kuolevaisuus on alkanut hallita elämäämme, ja tällä kuolevaisuudella on liberalismin kasvot.

Kaikki utopiat ovat aina esittäneet itsensä onneloina, joissa ihmiset eivät tapa toisiaan, koska halut tyydytetään välittömästi. Tällainen oli kommunismin utopia, ja tällainen on myös se tekno-utopia, jota kehitysuskovaiset meille nykyään esittelevät.

Todellinen yhteiskunta, tämän hetken yhteiskunta, on kovasti toisen näköinen: mainonnan ja kuluttamisen maailma yrittää päinvastoin maksimoida kollektiivisen halun antamatta siihen mitään tyydytystä, tyydytys jätetään yksilöllisten ponnistelujen varaan. Tämä maksimoi potentiaalisten ristiriitojen määrän. Meidän yhteiskuntamme perustuu jatkuvasti kasvavaan tyydyttämättömään haluun, joka pitää koneiston rattaat pyörimässä ja kurssit ylämäessä, aina siihen asti kunnes väistämätön romahdus tulee.

Freud puhui rahasta neuroosina, joka estää tavoittelemasta elämässä mitään korkeaa. Rahan pakonomainen haaliminen ja jatkuva rahaan keskittyminen on elämää hallitsevan pelon ilmaus, pakoa pois kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta, vetäytymistä takaisin infantiiliin vaiheeseen. Freudin ajoista lähtien tämä neuroosi on muovautunut kulttuurilliseksi normiksi ja hallitsee nyt yhä enemmän koko sosiaalisen ja poliittisen elämän kenttää.

Kaikki, mikä ei liity rahaan tai rahan ansaitsemiseen leimataan jollakin tavalla vääräksi tai naiviksi, vaikka naivia ja lapsellista on juuri tämä tiedostamaton takertuminen rahaan. Ja niinpä, torjunnan logiikan mukaisesti, kaikki, mikä ei tuota rahaa, on yhteiskunnassamme jotenkin paheksuttavaa.

Eikö jo siinä ajatuksessa, että olisi olemassa jotakin ”korkeampaa” kuin raha tai oma ura ole nyky-ihmisen näkökulmasta jotain loukkaavaa? Se on hallitsevan ideologian vastainen ajatus, jonka on pakko olla valhetta, koska toinen vaihtoehto olisi se, että koko meidän elämämme olisi rakentunut valheelliselle pohjalle – ja sehän taas on mahdotonta.

Juuri tämän vuoksi taiteeseen ja humanistiseen perinteeseen yleensäkin suhtaudutaan yhä kasvavalla vihamielisyydellä. Taiteelta ja humanistisilta tieteiltä leikataan rahaa, koska ne eivät tuota rahaa, eikä niillä näin ollen ole mitään virkaa. Taiteen puolustajatkin sanovat nykyään, että syy, miksi taiteeseen kannattaa satsata, on se, että taide tuottaa rahaa.

Ajatus on täysin järjetön ja nurinkurinen. Taide on meidän maailmassamme se viimeinen toiminnan kenttä, jonka tarkoitus nimenomaan ei ole tuottaa rahaa. Saattaa olla, että taiteeseen satsaaminen todellakin joskus tuottaa rahallista hyötyä, mutta parempi olisi, ettei tuottaisi. Se arvo, mitä taide oikeasti tuottaa, on päinvastoin pysähtymisen kokemus, kokemus siitä, että minun ei tarvitse tuottaa yhtään mitään.

Ensimmäinen askel ulos ahdistuksen umpikujasta on siis myöntää, että kyllä, maailmassa on olemassa jotakin rahaa korkeampaa. Toinen askel on astua ulos rationaalisen alueelta, sinne missä ei ole syytä, seurausta, logiikkaa, tulosvastuuta tai kustannusvajeita. Tämä on se paikka, jossa ihmisen keskus todellisuudessa sijaitsee. Kyseessä on taiteen ja hengen alue, jolle on tyypillistä, että se käsittelee asioita holistisesti ja vaistonvaraisesti, kykenee välittämään tunteita tai vaikutelmia ilman, että niitä tarvitsee selittää.

Taide voidaan nähdä hyötysuhteen ulkopuolella olevana sosiaalisena kenttänä. Joku omistaa koko elämänsä maalatakseen tauluja, veistääkseen veistoksia tai kirjoittaakseen runoja, joista kukaan ei koskaan halua maksaa senttiäkään. Miksi? Se saattaa tuntua nykyään käsittämättömältä.

Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Ei sinne päinkään. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä.

Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee.

Taiteessa ei ole mitään järkeä.

Taiteesta ei ole mitään hyötyä.

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.

Taiteen kyky poistaa ahdistusta ja luoda merkitystä on sukua unien näkemiselle. Eivät kaikki unetkaan ole miellyttävä tai ymmärrettäviä, mutta silti meille on välttämätöntä nähdä niitä. Lepo ei jostain syystä riitä ihmiselle – jos hän ei nuku, hän kuolee hyvin nopeasti, alle kahdessa viikossa. Miksi? Kukaan ei tiedä. Tiede saattaa kysyä: miksi nähdä unia? Mitä hyötyä siitä on? Mutta aivan yhtä hyvin voisi kysyä: miksi olla valveilla? Mitä hyötyä on hyödystä?

Minä kirjoitan näytelmiä. Vaikka näytelmä on hyvin konstruktiivinen ja jopa matemaattinen laji, ei näytelmän kirjoittamisessa ole vaikeaa asioiden rakenteellinen järjesteleminen. Päinvastoin, se on jopa helppoa. Vaikeaa sen sijaan on päästä tietoisuuden ulkopuolelle siihen tilaan, jossa jäsentymätön materiaali kumpuaa itsestään esiin. Vuosien myötä olen oppinut, että järkeilemällä ja tietoisuuden kautta tekemällä ei koskaan synny mitään hyvää, yrittipä sitä kuinka kovasti tahansa. Outoa kyllä, mutta asia tosiaankin on niin.

Tietoisuus on voitava ohittaa, on päästävä suoraan omaan alitajuntaan tai miksi sitä paikkaa nyt kutsutaankaan, löytääkseen jotakin elävää. Jos tämä prosessi on onnistunut, teoksen vastaanottaja tunnistaa sen heti. Toinen tietää myös heti, jos prosessi ei ole onnistunut – lopputulos ei silloin ole elävä. Taiteilija ei voi laskelmoida tai teeskennellä, tai muuten hän jää heti kiinni. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö taiteilija voisi olla laskelmoiva tai rahanahne ihminen, mutta se on toinen asia.

Kun kerroin tuossa alussa tarinan sillalla seisovasta Laura-nimisestä tytöstä, te kaikki aloitte kuunnella ja ajattelitte: ”kuka hän on? Mitäköhän hänelle mahtaa käydä?” Mistä tiedän, että ajattelitte niin? Koska ihminen ei voi olla ajattelematta niin.

Tässä on fiktion kummallinen voima – tarinan kautta ihminen kiinnostuu toisesta, jättää hetkeksi oman itsensä ja astuu askeleen kohti toista, ja mahdollisesti näkee sen yhteisen pohjan, joka yhdistää toista ja itseä: tuo olisin yhtä hyvin voinut olla minä. Sillä, onko tarina ”totta” vai ei, ei ole merkitystä. Merkitystä on vain tuolla askeleella itsestä kohti toista. Kaikki me synnymme, kasvamme, vanhenemme ja kuolemme samalla tavalla. Kaikki me kaipaamme ja pelkäämme samoja asioita.

Taide puhuu aina siitä, mikä on yhteistä. Se on tila, jossa pyörivä maailma on paikollaan ja näyttäytyy hetken sellaisena kuin se on – loppumattomana. Erillisyys katoaa siellä, missä sisäinen näkeminen ottaa vallan.

Lopuksi kerron teille vielä toisen tarinan, joka joko valaisee tai ei valaise taiteen ja todellisuuden outoa yhteyttä.

Me kaikki tunnemme tarinan Titanicista, tuosta uppoamattomasta valtamerilaivasta, joka eräänä kylmänä huhtikuun yönä vuonna 1912 törmäsi jäävuoreen neitsytmatkallaan Southamptonista New Yorkiin ja upposi Atlantin pohjaan vieden mennessään 1 500 ihmistä. Titanicin tarina ei ole kuuluisa siksi, että onnettomuudessa kuoli paljon ihmisiä, vaan siksi, että tapahtumalla oli suuri vertauskuvallinen arvo – se nähdään vieläkin esimodernin ajan maailmanjärjestyksen sortumisen ja ihmisen lyhytnäköisen hybriksen vertauskuvana, joka ennusti tyynen pinnan alla kytevää kaaoksen, maailmansotien ja taloudellisen turbulenssin aikakautta. Titanic on jälleen huomattavan ajankohtainen ja siihen viitataan jatkuvasti talousaiheisissa blogeissa ja keskustelupalstoilla.

Harva kuitenkaan on tietoinen amerikkalaisen kirjailijan Morgan Robertsonin 14 vuotta ennen Titanicin haaksirikkoa julkaisemasta romaanista nimeltä Futility eli ”Turhuus”, joka sattumoisin myös kertoo suurimmasta koskaan siihen asti rakennetusta valtamerilaivasta. Laivojen väliset yhtymäkohdat ovat hämmentäviä.

Robertsonin fiktiivisen laivan uppouma oli 70 000 tonnia, Titanicin 66 000 tonnia. Fiktiivinen laiva oli 800 jalan pituinen, kun todellisen laivan pituus oli 882 jalkaa. Kummassakin laivassa oli kolme potkuria ja niiden huippunopeus 25 solmua. Kumpaankin mahtui noin 3 000 ihmistä ja kummassakin oli pelastusveneitä vain pienelle osalle tästä määrästä, pidettiinhän molempia laivoja uppoamattomina. Kumpikin laiva, niin fiktiivinen kuin todellinenkin, törmäsivät jäävuoreen kylmänä huhtikuisena yönä ja upposivat valtameren pohjaan. Todellisen laivan nimi oli Titanic, kun Robertson taas kutsui omaa laivaansa Titaniksi.

Kuinka tämä on mahdollista? Kuinka kirjailija on kyennyt ennustamaan historiallisen tapahtuman näin aavemaisen tarkasti 14 vuotta ennen sen tapahtumista? Oliko kirjailijalla selvänäkemisen lahja vai imitoiko todellisuus fiktiota? Jätän tämän asian pohtimisen toiseen kertaan. Oleellista kuitenkin on, että sadun ja toden, unennäön ja valveillaolon välinen suhde on paljon monimutkaisempi kuin päältä katsoen voisi kuvitella.

Vaikka Robertsonin romaani jäi suhteellisen tuntemattomaksi, hänen tarinastaan tuli todellisuudessa toteuduttuaan myytti, joka määrittelee meitä vielä tänäkin päivänä.

Esa Leskinen

Esa Leskinen esitti tämän puheen Suomen Mielenterveysseuran kansallisilla Mielipäivillä 2. helmikuuta 2012.

Kertomus Morgan Robertsonin Titanicin kohtaloa ennakoivasta romaanista on peräisin Slavoj Žižekin kirjasta Ideologian ylevä objekti, Apeiron Kirjat 2011, 368 s.