Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) viittasi hiljattain puoluevaltuustopuheessaan Saksan ja Ruotsin menestyksekkäisiin työmarkkinamalleihin. Katainen painotti, että Suomenkin kannattaisi oppia näiden maiden työvoiman tarjontaa parantaneista uudistuksista. Katainen ei täsmentänyt, mitä toimia Suomessa tarvittaisiin, mutta tulevina vuosina tarvitaan sekä ”keppejä että porkkanoita”.

Kataisen esitys löysi heti kannatusta julkisessa keskustelussa. Jaakko Iloniemi kirjoitti Suomen Kuvalehdessä, että Saksa on laittanut taloutensa järjestykseen reformeilla. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen Pasi Holm painotti Helsingin Sanomissa, että Suomen työmarkkinapolitiikassa on mentävä Saksan johdolla tulevaisuudessa. Saksan malli sai ihailua jo viime kesänä ETLA:n Miksi Saksa menestyy? -raportissa (raportti on luettavissa PDF-muodossa täällä), jossa positiivinen työllisyyskehitys nähtiin uudistusten ansiona.

Idea saksalaisesta kilpailukykykoneesta kerää suosiota myös Euroopassa. Saksan viennin ja työllisyyden kasvu sekä vaihtotaseen ylijäämät herättävät ihailua, sillä useimpien maiden talous ei vedä talouskriisin keskellä. Jopa Ranskan presidentti Nicholas Sarkozy on painottanut, että Ranskan taloudesta tulisi tehdä ”saksalaisempi”. Liittokansleri Angela Merkel on puolestaan tehnyt Pariisissa avoimesti vaalikampanjaa Sarkozyn puolesta.

Saksan työmarkkinauudistuksia ja kehityksen kestävyyttä tulisi tarkastella moniulotteisemmin kuin vientikilpailukyvyn näkökulmasta. Tässä artikkelissa käydään siksi läpi keskeisiä rakenteellisia uudistuksia Saksan työmarkkinoilla, arvioidaan Saksan työllisyyden ja työelämän laadun kehitystä sekä nostetaan Saksan harjoittaman tiukan palkkamaltin ongelmat koko euroalueen epätasapainojen näkökulmasta.

Mitä Saksan työmarkkinoilla on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana? Murroksen voi paikantaa ainakin Berliinin muurin murtumiseen, sillä Saksan ay-liike ei onnistunut siirtämään länsisaksalaista palkanmuodostusta idän puolelle. Vanhassa työmarkkinamallissa työehtosopimukset estivät tehokkaasti matalapalkka-alojen synnyn, mutta 1990-luvulla matalapalkkaisuus alkoi lisääntyä Saksassa työehtosopimusten yleissitovuuden ja kattavuuden heikentyessä.

Työehtosopimusten heikentyminen, joustot ja lakisääteisen minimipalkan puute ovat johtaneet tilanteeseen, jossa alimmat palvelualan palkat ovat tulleet lähelle perusturvan tasoa. Saksan Tilastokeskus tuoreessa tutkimuksessa todettiin, että etenkin palvelualoilla, käsityöaloilla, maataloudessa ja rakennuksilla maksetaan alle 6,5 euron palkkoja.

Toisaalta työehtosopimusjärjestelmä on edelleen taannut kohtuullisia palkankorotuksia etenkin Saksan vientisektoreilla. Saksan uusi työmarkkinajärjestelmä on siis jakautunut kohtuullisen palkkakehityksen vientisektoriin ja matalapalkkaisiin palvelualoihin, kuten Saksan ay-liikkeen tutkimuslaitos Hans-Böckler-Stiftung on painottanut.

Toinen murtuma Saksan työmarkkinakehityksessä voidaan paikantaa 2000-luvun alkuun, jolloin Saksan sosialidemokraattien ja vihreiden hallitus toteutti monia tarjontapuolen toimia työmarkkinoilla, joita kutsuttiin Hartzt-uudistuksiksi. Työttömyysturvaa leikattiin, ”kannustimia” ottaa vastaan mikä tahansa työ kiristettiin ja hallitus helpotti epätyypillisten työsuhteiden solmimista lainsäädännöllä. Uudistukset perustuivat näkemykselle siitä, että markkinavoimien vahvistaminen työmarkkinoilla tulisi johtamaan talouskasvuun ja työpaikkojen syntyyn.

Miten Saksan työllisyys sitten oikeastaan kehittyi? Saksan työttömyys laski vuosien 1999 ja 2009 välillä 677 000 hengellä. Työttömyysaste laski myös vuosina 2010 ja 2011 ja Saksan työttömyys on nykytilanteessa, laskentatavasta riippuen, alle kuudessa tai reilussa seitsemässä prosentissa.

Myös pitkäaikaistyöttömyys on kehittynyt Saksassa suotuisaan suuntaan laskien viidessä vuodessa 1,7 miljoonasta noin miljoonaan henkeen. Verrattuna muihin euromaihin voidaan puhua Saksan vientivetoisesta työllisyysihmeestä.

Toisaalta tilastot osoittavat, että vuosina 1998–2008 vakituisten ja kokopäiväisten työpaikkojen määrä supistui 800 000. Työllisyyden kasvu suuntautui epätyypillisiin työsuhteisiin, jotka kasvoivat yli 2 miljoonalla. Määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevien määrä kasvoi nopeasti. Kuinka paljon myönteinen työllisyyskehitys selittyy siis oikeastaan sen kautta, että yritykset ovat korvanneet vakituisia työntekijöitä osa-aikaisilla ja määräaikaisilla työntekijöillä?

Pätkätyöläisyyden lisääntyminen on myös johtanut palkkaköyhyyden yleistymiseen. Alle kaksi kolmasosaa mediaanipalkasta ansaitsevien määrä kasvoi vuoden 1995 5,6 miljoonasta vuoden 2010 kahdeksaan miljoonaan. Saksalaisista palkansaajista noin viidennes elää palkkaköyhyydessä, kun Ranskassa luku on lähempänä kymmentä prosenttia. Itse asiassa palkkaköyhyys on Saksassa yleisempää kuin Britanniassa.

Esitettyjen lukujen valossa ei ole ihme, että Saksassa on viime vuosina keskusteltu paljon minimipalkasta ja matalapalkka-aloista. Viime aikoina on ollut myös havaittavissa jonkinlaista korjausliikettä: Saksan ammattiliitot vaativat 6,5 prosentin palkankorotuksia ja jopa kristillisdemokraattien ministeri Ursula von den Leyen on vaatinut suurempia palkankorotuksia tuleville vuosille. Myös kristillisdemokraatit ovat päätymässä minimipalkan kannalle.

Viime eduskuntavaalien alla Suomessa alkoi suuri eriarvoisuusdebatti, joka sai pontta kansalaisjärjestöjen aktiivisuudesta sekä lukuisista selvityksistä ja tutkimuksista, jotka viittasivat tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvuun. Keväällä käyty debatti oli tärkeä, mutta kuten Saksan kehitys todistaa, tuloerokysymys ei liity ainoastaan uudelleenjakoon tulonsiirtojen ja verotuksen kautta vaan myös kysymykseen palkansaaja- ja pääomakorvausten jakautumisesta. Kataisen avaus Saksan mallin autuudesta voidaan haastaa tästä näkökulmasta.

Saksan mallista keskusteltaessa on myös syytä painottaa, että Saksan harjoittama palkkapolitiikka ja vientivetoinen kasvumalli ovat luoneet epätasapainoja Euroopan talouteen, jotka ovat osaltaan nykyisen eurokriisin taustalla. Euroopan talousvaikeuksien syyksi ymmärretään tavanomaisesti julkisten talouksien ylivelkaantuminen, mutta nyt käsitys euromaiden välisistä epätasapainoista eurokriisin taustalla on yleistymässä. Martin Wolfin ja Wolfgang Münchaun kaltaiset arvovaltaiset hahmot ovat pitkään kirjoittaneet euromaiden epätasapainoista Financial Timesissä.

Peruskuvio on seuraava: Saksan, Suomen, Hollannin ja Itävallan kaltaiset maat ovat pitkään rakentaneet kasvumallinsa vientikysynnän kasvun varaan. Alijäämäisten periferiamaiden kasvumalli perustui yksityisen sektorin ylivelkaantumiselle kuten Espanjassa ja Irlannissa kävi. Ylijäämaiden vientikysynnän kasvun toinen puoli oli alijäämämaiden krooninen velkaantuminen.

Jos maalla on jatkuvasti alijäämäinen vaihtotase, johtaa se käytännössä yksityiseen tai julkiseen velkaantumiseen.

Kehityksen taustalla on palkkojen erilainen kehitys euromaissa. Reaalipalkat eivät ole juuri kasvaneet Saksassa 1990-luvun jälkeen ja 2004–2008 aikavälillä reaalipalkkojen kasvu oli suorastaan negatiivista. Samaan aikaan kriisimaissa nähtiin merkittäviä palkankorotuksia. Saksan tapaus osoittaa, että myös keskimääräistä pienemmät palkankorotukset heikentävät taloutta, sillä yksipuolinen palkkamaltti luo epätasapainoja ja heikentää euroalueen kysynnän kasvua.

Eurossa on valuvika, sillä euromaat eivät ole pystyneet estämään epävakautta aiheuttavien suurten vaihtotaseen epätasapainojen muodostumista. Kreikalla ja Espanjalla ei ole enää käytössään devalvaatioiden mahdollisuutta, minkä kautta ne voisivat korjata kilpailukykyään suhteessa Saksaan tai Hollantiin.

Eurojärjestelmän uudistaminen vakaammalle pohjalle tulee vaatimaan sitä, että vaihtotaseiden ylijäämille ja alijäämille voidaan asettaa rajaksi esimerkiksi kolme prosenttia kansantuotteesta. Jos tämä raja ylitettäisiin, maat voitaisiin määrätä toimiin rahaliittoa uhkaavan epätasapainon korjaamiseksi. Tämä olisi realistisempi vakaussopimus kuin nykyinen EU:n kasvu- ja vakaussopimus, joka perustuu julkisten alijäämien seurannalle.

Euron epätasapainojen valossa näyttää epätodennäköiseltä, että Saksan mallin palkkamaltti ja uudistukset olisivat vastaus kaikkien EU-maiden ongelmiin. Pikemminkin tulevina vuosina tulisi pyrkiä koordinoidusti reaalipalkkojen kohtuullisiin korotuksiin erityisesti ylijäämämaissa, mikä elvyttäisi kokonaiskysyntää euroalueella ja takaisi vakaamman kysynnän kasvun. Nykyisen kurjistamisen vaihtoehto on EU:ssa sovittu palkkavetoinen elpyminen.

Antti Alaja toimii projektikoordinaattorina Kalevi Sorsa -säätiössä.