”Elokuvani tärkein argumenttini on, että haluan antaa siirtolaisille oman äänen ja kasvot, näyttää heidät omina yksilöinään. Haluan osoittaa, että he eivät ole massaa, joka on valumassa Eurooppaan, vaan ihmisiä, joilla on yksilöllisiä toiveita ja odotuksia, aivan kuten meillä täällä Euroopassa oman elämämme suhteen.”

Näin vastaa sähköpostihaastattelussa saksalainen dokumentaristi Miriam Fassbender, DocPoint-festivaaleilla esitettävän Foreign-dokumentin ohjaaja. Kasvot, jotka elokuva katsojille näyttää, ovat 30-vuotiaan malilaisen Mohamedin ja 27-vuotiaan keskiafrikkalaisen Jerryn.

Mohamed on perheensä vanhin poika, ja isän kuoleman jälkeen hänelle lankeaa velvollisuus matkustaa Eurooppaan tienaamaan perheelle elantoa. Alkaa monivuotinen odysseia Maghrebin toivorikkaiden siirtolaisten kulkureiteillä: Mohamed karkotetaan useita kertoja Marokosta takaisin Algeriaan; hän matkustaa veneellä kohti Kanarian saaria; vene uppoaa ja hänet lennätetään takaisin Maliin. Ja vaikka hän ei alunperinkään olisi halunnut matkalle lähteä, ei hänellä edelleenkään ole vaihtoehtoa. Niinpä hän nöyryytettynä ja rahattomana lähtee jälleen matkaan, ja tässä vaiheessa myös me katsojat pääsemme mukaan. Jerry taas haluaa Eurooppaan tehdäkseen musiikkia ja etsiäkseen menestystä, ja hän osana hän muun muassa ui Marokosta Espanjan vyöhykkeelle Melillaan – joutuakseen välittömästi pidätetyksi.

Myös Fassbender oli muista syistä paikan päällä Marokossa jo vuonna 2005, kun suuri joukko siirtolaisia yritti rynnätä raja-aitojen yli Melillaan ja Ceutaan.

”Sekä Marokon armeija ja Guardia Civil että eurooppalaiset poliisit ampuivat silmieni edessä heitä kohti, ja lähes 20 heistä kuoli. En voinut uskoa näkemääni, etenkin kun se tapahtui oman maanosamme porteilla.”

Fassbender sanoo, että hänen silmissään monet rikkauksiensa päällä istuvat eurooppalaiset ovat yksinkertaisesti peloissaan. Siksi he rakentavat ympärilleen muureja ja leimaavat Eurooppaan pyrkivät ihmiset vaaralliseksi massaksi.

”He haluavat levittää epäluottamusta näitä ihmisiä kohtaan. Siksi myös turvapaikkapolitiikan on välttämätöntä kategorisoida ihmiset ”elintasopakolaisiksi” ja ”konfliktialueiden pakolaisiksi”. Ikään kuin eurooppalainen kolonialismi ei olisi keskeinen syy Afrikan nykytilanteeseen – tai ikään kuin sillä olisi väliä, kuoletko nälkään vai kuoletko konfliktissa.”

Pienen alkurahoituksen turvin Fassbender ja hänen kollegansa käynnistivät aiheesta dokumenttiprojektin. Tutkimustyö alkoi 2006 Pohjois-Malin Gaosta, jonka bussiasemalla Mohamed öisin lastasi ja purki rekkoja. Mies oli pannut eurooppalaisen merkille.

”Hän oli kuunnellut hyvin tarkkaan, kun olin keskustellut salakuljettajien kanssa, mutta ei paljastanut olevansa itse matkalla. Sitten eräänä hän etsi minut käsiinsä ja halusi tietää, mitä tarkkaan ottaen olin tekemässä. Hän osoittautui lopulta rehellisimmäksi kaikista niistä siirtolaisista, joita Gaossa tapasin.”

Prosessi ei kuitenkaan edennyt joutuisasti eikä yksinkertaisesti, kuten ei Mohamedin matkakaan, ja ohjaaja tapasi päähenkilönsä uudelleen vasta vuoden 2007 lopussa ja viimeisen kerran kesällä 2008. Silloin Mohamed oli jälleen Algerian ja Marokon välisessä ei-kenenkään maalla, jossa siirtolaiset yrittävät tulla toimeen hanttihommilla ja päästä salakuljettajien avulla eteenpäin. Jokaiseen tapaamiseen Fassbender toi aiemmin kuvattua, leikattua filmimateriaalia.

Katsoja pohtii, miten elokuvantekijä on pystynyt luomaan päähenkilöihin niin luottamuksellisen suhteen ja päässyt heitä niin lähelle.

”Ehkä juuri sen ansiosta, että prosessi kesti niin pitkään. Myös osa Mohamedin tovereista alkoi luottaa minuun, kun he tajusivat, kuinka kauan projekti oli kestänyt. Silti en voinut olla heidän mukanaan, kun he olivat liikkeellä, sillä silloin tilanne olisi ollut aivan toinen. Niinpä miehet kuvasivat liikkeellä ollessaan itse sen, mitä pystyivät. Olennaista tietenkin oli, että dokumentointi ei saanut vaarantaa itse matkaa.”

Ehkä luottamusta vahvisti sekin, että Mohamed ja Jerry näkivät elokuvan myös mahdollisuutensa kertoa omasta tilanteestaan, joka oli pakotilanteita lukuun ottamatta pääasiassa odottamista, piilottelua ja jäytävää epävarmuutta päämäärän saavuttamisesta. Fassbender ei näekään elokuvansa kohderyhmänä ainoastaan eurooppalaisia, vaan myös ne lukemattomat afrikkalaiset, joilla on siirtolaisuuden olosuhteista tai Euroopan tarjoamista mahdollisuuksista epärealistinen käsitys.

Elokuvan todellisuus onkin lannistava ja karu. Mohamed ja Jerry elävät välitilassa, jossa sekä eteneminen että palaaminen on mahdotonta, elleivät viranomaiset siihen pakota. Jopa yhteydenpito omaisiin on mutkikasta ja traumaattista, sillä se joko herättää liian voimakkaita tunteita tai paljastaisi kotiin jääneille liikaa – perhe kun yleensä kuvittelee, että lähtijä on jo kauan sitten saavuttanut Euroopan kultamaat. Ohjaaja sanoo, että oli vaikeaa pitäytyä olosuhteiden näyttämiseen, kun olisi halunnut usein myös vaikuttaa niihin.

”Ja tietenkin dokumentaristi joutuu väistämättä myös vaikuttamaan, jos ei muuten, niin yrittämällä tarjota neuvoja tai kontakteja, jotka voisivat auttaa eteenpäin Euroopassa, tai antamalla rahaa ruokaan ja tupakkaan. Samalla on puolusteltava sitä, miksei voi tai halua maksaa kuvattaviensa venematkaa Eurooppaan tai antaa heille enempää rahaa.”

Fassbender kertoo, että Mohamed lukuisten yritysten jälkeen lopulta palannut Maliin ja työskentelee siellä bussinkuljettajana. Jerry puolestaan on lopulta päässyt Eurooppaan, mutta ei ole vielä onnistunut saamaan oleskelulupaa. Hänestä on näin tullut yksi Euroopan tuhansista paperittomista – mutta se onkin sitten jo kokonaan oman dokumenttinsa veroinen ongelma.

Foreign DocPointissa Helsingissä perjantaina 27.1. klo 19.15, Kinopalatsi 10 & lauantaina 28.1. klo 17.45, Andorra.

DocPoint-festivaali

Miriam Fassbenderin kotisivut

Espanjalle kuuluvien Melillan ja Ceutan siirtolaistodellisuudesta lue esimerkiksi jutusta Ahdinko Marokossa.