TaideKirjoittanut anna-sofia joro

Mun taide on meidän

Lukuaika: 2 minuuttia

Mun taide on meidän

Teksti Anna-Sofia Joro

Yhdessä tehtävä taide nitistää elitismin, vakuuttaa taiteen monitoimija Marc Garrett. Yksi miehen yhteisprojekteista on galleria puistossa.

Helsingin Camp Pixelache -tapahtumaan puhumaan saapuva Marc Garrett ei perusta yksinäisistä taiteilijaneroista ja heidän egoistaan, vaan uskoo yhteistyön voimaan – monella saralla. Garrett itse on verkkotaiteilija, kuraattori, kirjoittaja, katutaiteilija, aktivisti, kouluttaja ja muusikko. Muun muassa.

”Yhdessä tekeminen on vähän kuin käyttäisi lihaksia, joiden olemassaoloa ei muistanut”, hän heittää.

Yhteistyön välineeksi Garrett ja taiteilija Ruth Catlow perustivat vuonna 1997 Furtherfield.orgin, mediataiteen ”hermokeskuksen”, jolla on yli 26 000 avustajaa ympäri maailmaa. Sivustoon liittyy myös vireä Netbehaviour.org-sähköpostiyhteisö.

Furtherfieldissäyhteistyön kulttuuri syntyy jakamalla: koodia, musiikkia, kuvia, videoita, ideoita…

”Tavoitteena on luoda uusia kontakteja ja tarjota avointa digitaalista ja fyysistä tilaa, jonka kautta voi osallistua taiteeseen, teknologiaan ja sosiaaliseen muutokseen”; Garrett selvittää.

Takana on kaunis ajatus: me voimme tehdä oman maailmamme – yhdessä. Konseptin nimi on DIWO eli Do It With Others, ja sitä Garrett esittelee myös Helsingissä.

”DIWO vie varhaisen mediataiteen Do It Yourself -eetoksesta kohti yhteistyötä ja kaventaa kuilua taiteilijoiden ja muiden välillä. Olemme saaneet vaikutteita 60-80-lukujen Fluxus-taiteilijoiden Mail Art-liikkeestä, jossa häivytetään eroa ’korkean ja matalan’ kulttuurin välillä ja arvostellaan taidemaailman elitistisiä portinvartijoita.”

Termi ilmestyi ensimmäistä kertaa Furtherfieldin Rosalind-sanakirjassa, jonne kuka tahansa voi päivittää uutta mediasanastoa.

Tänä vuonna Garrett ja kumppanit ovat avanneet Lontoon Finsbury Parkiin Furtherfield-gallerian ja sosiaalisen tilan.Lontoon ensimmäinen mediataiteelle omistettu tila kiinnostaa. Being Social -avajaisnäyttelyn avajaisiin saapui parissa tunnissa ennätysmäiset 400 vierasta.

”Avasimme gallerian puistoon, jota käytämme tilaisuuksiin, piknikkeihin ja pelaamiseen. Gallerian pitää heijastaa sosiaalista ympäristöään ja arjen kokemuksia.”

Galleriasta löytyy myös huone, jossa ihmiset voivat esittää ja jakaa ideoitaan. ”Digitaaliset verkostot ja sosiaalinen media tarjoavat mahdollisuuksia avoimempaan suhteeseen taiteilijoiden ja yleisön välillä. Tämä voi radikaalisti muuttaa ihmisten tapoja kohdata taide ja osallistua sen luomiseen”, Garrett ennustaa.

Näyttelyitäkin kuratoidaan kimpassa. Ensimmäisessä DIWO-näyttelyssä vuonna 2007 kaikki halukkaat saivat osallistua sadan taiteilijan teosten kuratoimiseen ja keskusteluun näyttelyn muodosta, paikan päällä tai webkameroiden välityksellä.

”Yhdessä kuratoiminen haastaa ylhäältä-alas-ajattelun ja näyttelyn perinteiset ripustamistavat. Prosessista tulee osa taidetta”, Garrett kuvailee.

Samalla haastetaan taiteilija yksinäisenä luovana nerona.

”Vastustamme sitä elitististä propagandaa, että taide olisi erityisille ihmisille varattu erityinen aktiviteetti. Palautamme taiteen tuotokset yhteiseksi, vapaasti toistettavaksi nautinnoksi.”

”Haluamme selättää yhteiskunnan valtasuhteita yllättävin tavoin. Emmekä usko hegemoniseen väittämään, että taiteilijat jotka ovat kuuluisia tai saavat taloudellista tukea ovat muita parempia.”

Kautta linjan monikossa puhuva Garrett on tosiaan sisäistänyt yhteistyön olemuksen.

Osallistumalla ihmiset siis inspiroituvat ja tuntevat olevansa kulttuurinsa luojia. Mutta haluaako mattimeikäläinen osaksi taidetta?

”Emme muuta koko maailmaa, eikä DIWO kaikille sovi. Työskentelemme niiden kanssa, jotka haluavat yhdessä pohtia luovia tapoja vapautua normeista.”

________