Teksti Teemu Mäki
”Guggenheim on nimellisesti non-profit, mutta käytännössä tuottoisa brändi. Säätiö on myös tuhlannut viime vuosikymmeninä paljon rahaa, ei niinkään taiteeseen vaan oman organisaationsa palkkioihin ja huikentelevaan tyyliin, jota luksus-brändin julkisivun ylläpito vaatii”, Teemu Mäki kirjoittaa.
Guggenheim
Guggenheim-säätiöllä on iso kokoelma kuvataidetta impressionismista tähän päivään. Kokoelman painopiste ja vahvuus on amerikkalaisessa abstraktissa maalaustaiteessa ja minimalismissa. Muista ilmiöistä ja tyyleistä mukana on lähinnä irrallisia näytepaloja. G. ei ole kuuluisa niinkään kokoelmistaan – sillä vastaavia tai parempia ja jännittävämpiä kokoelmia on maailmassa paljon – vaan museoistaan, joista kolme, New Yorkin, Venetsian ja Bilbaon G:t, tunnetaan laajalti.
New Yorkin G. koska se on Nykissä ja arkkitehtuuriltaan ainutlaatuinen ja kooltaan juuri ja juuri riittävän iso pärjätäkseen saman kaupungin muille museoille.
Venetsian G. siksi että se on Venetsiassa ja siellä on Peggy G:n pieni hieno henkilökohtainen kokoelma esillä pienessä hienossa palatsissa.
Bilbaon G. siksi että se on Espanjan peräkylille tökättyä wau-arkkitehtuuria. Bilbao on Espanjan Kouvola, eli maan kymmeneksi suurin kaupunki, jolle G. on ollut matkailunedistämishanke ja kertaluonteinen piristysruiske rakennusteollisuudelle.
Guggenheim on nimellisesti non-profit, mutta käytännössä tuottoisa brändi. Silti säätiö on nykyään talousvaikeuksissa, sillä se on epäonnistunut pörssisijoituksissaan niin pahasti, että Solomon G:n muinoin kaivosteollisuudella luoma pesämuna on lerpsahtanut. Säätiö on myös tuhlannut viime vuosikymmeninä paljon rahaa, ei niinkään taiteeseen vaan oman organisaationsa palkkioihin ja huikentelevaan tyyliin, jota luksus-brändin julkisivun ylläpito vaatii. Rahapulan vuoksi G. ei enää juurikaan jaa apurahoja tieteelle ja taiteelle, vaan päinvastoin pyytää lahjoituksia ja yrittää tehdä kokoelmillaan rahaa.
Siksi G. tarvitsee nyt yhteistyökumppaneita, esimerkiksi Helsinkiä. G:n liiketoimintakonsepti Nykin ulkopuolella on: yhteistyökumppani maksaa G:lle sellaisen museorakennuksen kuin G haluaa ja vuokraa sitten osaamista ja sisältöjä G-säätiöltä. Toiminnan tuotot saa pääasiassa tai kokonaan G. Liiketoimintariskin kantaa yhteistyökumppani yksin.
Mitä yhteistyökumppani saa? No, näytille G:n valitsemaa taidetta. Ja rahaa, jos matkailu seudulla lisääntyy enemmän kuin mitä seutu G:n läsnäolosta G:lle maksaa.
Diili on yhteistyökumppanille huono. Siksi G. on saanut sen myytyä vasta Bilbaoon ja Abu Dhabiin. Bilbaossa G. joutui tosin kulissien takana maksamaan paljon enemmän hankkeen kuluja kuin julkisesti myönsi. Abu Dhabin neuvottelijat ovat varmaan olleet piinkovia hekin, mutta viime kädessä sheikit eivät ole tässä taloudellisesta järkevyydestä piitanneet: tärkeintä on symboliarvo, kuten heidän vastikään Dubaihin rakennuttamansa maailman korkeimman pilvenpiirtäjänkin kohdalla.
Entä Helsingissä? Täällä jotkut uskovat turistivirtaan, joka tekisi hankkeesta voittoisan. Uskomus perustuu myyjän, eli G:n teettämään ”selvitykseen” eli myyntipaperiin, jossa vakuutellaan ostajalle, että kyllä turisteja tulee ja kaupunkibrändi hehkuu. Tällä hetkellä Hesalle tarjottu diili on kuitenkin paljon huonompi – Hesa maksaa kaikki kulut ja kantaa kaikki riskit – kuin Bilbaon hyväksymä. Ja vaikka Bilbaossa turismi onkin voimakkaasti lisääntynyt, korostavat aiheesta tehdyt tutkimukset, ettei saman pidä odottaa automaattisesti toistuvan muualla.
Mitä G. sitten merkitsisi taiteelle? Myyjä väittää, että Hesaan tuotaisiin näytille sellaista kansainvälistä taidetta, jota muuten ei tänne saataisi. Ja että Suomen taide-elämä saisi piristysruiskeen uusista kansainvälisistä kontakteista. Uskokoon ken tahtoo. Minun tietääkseni kontakteja meillä kaikilla on nytkin enemmän kuin ehtii pitää yllä. Ja kyllä G:n hinnalla saisi paljon kiinnostavampaakin taidetta kuin mitä G:llä on tarjota – ja ilman että ostaa sian säkissä ja luovuttaa kuratointivastuun kokonaan Nykin konttorille.
Joka tapauksessa G:n perustaminen tarkoittaisi Helsingin kaupungin taidemuseon lakkauttamista, sen kaikki myöntävät. Sekin on selvää, että G. ottaisi kaupungin taidemuseon tehtävistä hoidettavakseen vain ulkomaisen nykytaiteen esittelyn, vaikka sitäkin voi epäillä, kun Helsingin G:n painopistealueeksi on nimetty muotoilu ja arkkitehtuuri, ei nykytaide. Mutta entä kaikki muu? Kuka ja millä rahalla hoitaisi, kartuttaisi ja näyttelyinä julkaisisi Helsingin kaupungin keräämää suomalaista taidetta?
Suomalaisilla taidemuseoilla on kyllä ongelmia ilman G:n maihinnousuakin. Niillä on nykyään niin vähän rahaa, että näyttelyiden järjestäminen ontuu, julkaisutoiminta kuihtuu ja kokoelmat jäävät ajastaan jälkeen. Museot on myös tulosvastuullistettu maksimoimaan kävijämääriä ja keräämään sponsorirahaa niin kiihkeästi, että näyttelyistä tulee vuosi vuodelta harmittomampia. Sillä sponsorit, vaikka ne maksavat vain pienen osan museoiden budjeteista, pääsevät nyt sorkkimaan toiminnan sisältöä yhä aktiivisemmin, hyvin tietäen että valtion ja kunnan suuri rahoitusosuus on sidottu sponsorien pieneen. Hieman kärjistäen: valtio ja kunnat maksavat viulun, sponsori kustantaa jousen ja päättää mitä soitetaan.
Tätä taustaa vasten Guggenheim-vaihtoehto ei olisi Helsingille erityisen radikaali vaan paremminkin jo vallitsevan tendenssin viemistä uudelle tasolle. Tätä taustaa vasten loogista on sekin, että Suomen toiseksi tärkeintä taidemuseota, Hesan omaa, johtaa heppu, joka haluaa lyödä museonsa lihoiksi, jättää suomalaisen taiteen kokoelmat ja niiden kartuttaminen heitteille ja mennä Guggenheimiin töihin.
Epäloogista on vain se, että Hesa suhtautuu edellä mainittuun Guggenheim-Kallelaan kuin puolueettomaan arvioitsijaan ja antaa näin myyjän ja ostajan roolien mennä niin sekaisin, ettei kukaan tunnu enää pitävän neuvotteluissa Hesan puolta edes taloudellisesti – vaikka koko touhun päämäärä koko ajan oli puhdas liikevoitto.
Helsinki
Mitä Helsingin sitten pitää tehdä?
Jos Guggenheimin kanssa jotain, niin neuvotella aiottu diili kokonaan uusiksi, niin että hankkeen taloudellinen riski ja tuotot jaetaan tasan Guggenheim-säätiön ja Helsingin kesken. Yhtä tärkeää on, että Hesa neuvottelee itsensä kanssa ja sitoutuu oikeasti säilyttämään oman taidemuseonsa, eikä alamaan sitä alas jenkkiketjun franchising-toimipisteen tieltä.
Paremmin kuitenkin menisi ihan ilman G:tä. Jos Hesa haluaa nykytaiteen kärkeen, ei kannata laittaa hynttyitä yhteen G:n kanssa, vaan ottaa mallia ja hakea kontaktia Berliinin Kunst-Werkeen, (www.kw-berlin.de), tai muihin vastaaviin, kustannustehokkaisiin ja rohkeisiin nykytaiteen generaattoreihin.
Ja jos Hesa haluaa ennen muuta edistää matkailua, niin sen pyrkimyksen voi kyllä yhdistää edelliseen myös museohankkeella, mutta silloin sen pitää A) sijoittaa oma taidemuseonsa johonkin pian vapautuvaan teollisuus- tai voimalarakennukseen, jossa on ruhtinaallisesti tilaa, B) sovitella valtion ja tanssitaiteen kentän kanssa asiat niin, että samaan mörskään tulee myös tanssitalo, C) antaa omalle puljulle se vuosibudjetti, jota Guggis on pyytänyt, ja D) palkata tönölle sellainen johtaja ja kuraattoritiimi, jonka ei tarvitse vuokrata sisältöjä valmispaketteina Nykistä, vaan joka haluaa ja osaa tehdä näyttelyitä itse.
KW (Kunst-Werke Berlin e.V. / Institute for Contemporary Art), www.kw-berlin.de, www.berlinbiennale.de
Plaza, Beatriz: ”The Bilbao effect (Guggenheim Museum Bilbao)”, Faculty of Economics. University of the Basque Country. 31. July 2007, http://mpra.ub.uni-muenchen.de/12681/1/MPRA_paper_12681.pdf
Plaza, Beatriz: ”The Return on Investment of the Guggenheim Museum Bilbao”, International Journal of Urban and Regional Research 30.2, 452–467, http://www.scholars-on-bilbao.info/fichas/BPlaza_ROI_Guggenheim_IJURR_2006.pdf
Kirjoittaja on taiteilija & kuvataiteen professori Aalto-yliopistossa, www.teemumaki.com
