Israelilainen sosiologi ja aktivisti Inna Michaeli heijastaa valkokankaalle kuvan, jossa purkukoneet tuhoavat palestiinalaista asuintaloa.

”Näiden inhimillisten menetysten vastapainona joku kerää voittoja – tässä tapauksessa Volvo”, hän sanoo ja osoittaa koneissa näkyvää logoa.

On lokakuinen tiistai ja olen Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksessa, Hakunilan kansainvälisen yhdistyksen ja Israeli Committee Against House Demolitions (ICAHD) Finlandin järjestämässä tapahtumassa, jonka aiheena on Israelin miehityksen talous.

Seuraavana päivänä tapaan Inna Michaelin hotelli Arthurin ravintolassa. Hän sanoo paljon useammin ”me” kuin ”minä”. Hän tekee todella paljon, mutta suhtautuu omaan työhönsä ihailtavan vaatimattomasti.

Michaeli on Coalition of Women for Peace (CWP) -nimisen kansalaisjärjestön kehityskoordinaattori. Järjestö toimii ilman varsinaisia johtajia, mutta on selvää että Michaelin rooli on merkittävä. CWP koostuu pelkästään naisista, ja sen tavoitteisiin kuuluu miehityksen lopettaminen, oikeudenmukainen rauha ja naisten osallisuuden lisääminen julkisessa keskustelussa.

Lisäksi järjestö vaatii muun muassa Gazan saarron välitöntä lopettamista ja israelilaisten sotarikollisten asettamista oikeuden eteen. Mukana on israelinjuutalaisia ja Israelin palestiinalaisia kansalaisia.

”Useimmat israelilaiset haluavat rauhaa, mutta monille rauha tarkoittaa tilaa, jossa Israel kontrolloi palestiinalaisia mutta nämä ovat tyytyväisiä eivätkä tee vastarintaa”, Michaeli sanoo. Hänen mukaansa myös Euroopan kolonialismi toimi samoin – sen ajateltiin hyödyttävän siirtomaiden väestöä.

Michaeli muutti 9-vuotiaana perheensä kanssa Venäjältä Israeliin 1992. Koska Israel tarjoaa kansalaisuuden juutalaisille, maasta tuli Neuvostoliiton hajottua luonteva muuttokohde. Nykyään siellä on noin miljoonan hengen venäjänkielinen vähemmistö, noin 15 prosenttia väestöstä. He ovat Israelin toiseksi suurin vähemmistö palestiinalaisten kansalaisten (noin 20 prosenttia väestöstä) jälkeen.

Vaikka monet maahanmuuttajista olivat korkeasti koulutettuja, heistä tuli uudessa kotimaassaan työväenluokkaa. Osa kuitenkin lähti politiikkaan.

Äärioikeistolaisen Yisrael Beiteinu -puolueen (”Israel on kotimme”) äänestäjäkunta koostuu pitkälti Israelin venäläisistä. Tällä hetkellä puolue on Israelin kolmanneksi suurin, ja sen johtaja, moldovalaissyntyinen Avigdor Lieberman, toimii ulkoministerinä. Puolueen politiikka on konservatiivista ja arabivastaista.

”Nämä ihmiset tulivat totalitaristisesta Neuvostoliitosta, eikä heillä ollut demokraattista tietoisuutta”, Michaeli sanoo.

”Maahanmuuttajille on tärkeää tuntea olevansa osa uutta yhteiskuntaa. Jos haluaa osoittaa kuuluvansa Israeliin, helpoin tapa on olla arabivastainen. Ja ihmiset, jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa, tuntevat itsensä vähemmän voimattomiksi äänestäessään puoluetta, jolla on vahva militaristinen retoriikka.”

Michaelin tie ihmisoikeusaktivistiksi alkoi teini-iässä, kun hän kiinnostui seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Sitä kautta hän tutustui ylempien sosiaaliluokkien jäseniin ja pääsi käsiksi kriittiseen informaatioon. Hän myös loi Israelin ensimmäisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville nuorille suunnatun nettifoorumin.

Opiskellessaan Tel Avivin yliopistossa Michaeli osallistui uteliaisuuttaan Länsirannalla järjestettyyn mielenosoitukseen.

”Olin täysin järkyttynyt, sillä en tiennyt että puolen tunnin ajomatkan päässä Tel Avivista on täysin erilainen maailma. En edes tiennyt, missä palestiinalaisalueet sijaitsevat, ne olivat vain joku abstrakti paikka”, Michaeli sanoo.

”Kylässä, jossa mielenosoitus tapahtui, oli ulkonaliikkumiskielto, ja se oli kuin aavekaupunki. Silloin ymmärsin, että Israelin sotilashallinnon alla elää ihmisiä.”

Michaeli alkoi perehtyä poliittiseen tilanteeseen, ja hänestä tuli aktiivinen rauhanliikkeessä. Mielenosoituksissa 2006 Libanonin sotaa ja 2008–2009 Gazan hyökkäystä vastaan hänellä oli johtava rooli.

”Oli pelottavaa, kuinka kaikki kannattivat sotaa – sellaisetkin, jotka yleensä ovat rauhan ja ihmisoikeuksien puolella”, Michaeli kuvaa ilmapiiriä Libanonin sodan alussa.

”Sota jatkui, ja media käyttäytyi kuin mitään protesteja ei olisikaan. Ymmärsimme, että jos media ei tule meidän luoksemme, meidän on mentävä median luo.”

Niinpä CWP meni osoittamaan mieltään paikkoihin, joihin oli osunut raketteja.

”Se oli traumaattista aikaa kaikille”, Michaeli sanoo. ”Mutta olimme hyvin päättäväisiä, saimme lisää voimaa siitä, että media viimein kiinnitti meihin huomiota.”

Kun Israel hyökkäsi Gazaan, tilanne oli hyvin kireä.

”Pelkäsimme ensimmäistä kertaa mielenosoittajien puolesta ja pyysimme, että he eivät kulkisi kotiin yksin. Saimme tappouhkauksia, ja se oli hyvin pelottavaa”, Michaeli sanoo.

”Gazassa oli useita tapauksia, joissa armeija tappoi kokonaisia perheitä. Oli selvää, että suurin osa niistä, jotka kannattivat sellaisia hirveyksiä, tekivät niin koska eivät olisi voineet elää itsensä kanssa, jos olisivat ymmärtäneet, millaisesta vääryydestä oli kyse.”

”Kun olin aloittanut feministisessä liikkeessä ja rauhanliikkeessä, tapasin muitakin naisia, joiden juuret olivat Venäjällä. Me ihmettelimme, miten miljoonasta siirtolaisesta vain kolme tai viisi on mukana rauhanliikkeessä”, Michaeli sanoo.

Syitä oli monia. Totalitaristisesta Neuvostoliitosta tulleilla ihmisillä ei aina ole kunnollista käsitystä kansalaisyhteiskunnan toiminnasta, ja monet suhtautuvat kansalaisjärjestöihin epäluuloisesti. Lisäksi Israelin venäjänkielinen media levittää stereotyyppisiä käsityksiä arabeista. Maahanmuuttajien aika menee arjesta selviämiseen, eikä heillä ole mahdollisuutta perehtyä asioihin.

”Kukaan ei kysy heiltä, mitä mieltä he ovat, vaan heille kerrotaan, mitä mieltä heidän tulisi olla”, Michaeli sanoo.

Korjatakseen tilanteen Michaeli ja neljä muuta naista aloittivat FORA-projektin (Feminist Organizing of Russian-speaking Activists). Tämä tapahtui vuonna 2004, ja projekti on edelleen käynnissä. Venäläistaustaisia naisia kutsuttiin viikonlopputapahtumiin, joissa käsiteltiin Israel/Palestiina-konfliktia, naisten oikeuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua sekä etnisten vähemmistöjen ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Luentojen jälkeen oli aikaa kysymyksille ja keskustelulle pienryhmissä.

”Ihmiset eivät ole tyhmiä. Kun heille annetaan oikeus puhua asioista, he tietävät mitä kysyä”, Michaeli sanoo.

Tapahtumiin kuului myös kiertueita miehitetyillä alueilla, jotta osallistujat pääsivät näkemään tilanteen omin silmin. Stereotyyppiä kaikista palestiinalaisista terroristeina murrettiin kutsumalla koulutettuja palestiinalaisnaisia – vaikkapa lääkäreitä tai toimittajia – kertomaan elämästään.

Projekti oli suuri menestys.

”Se toimi niin hyvin, koska meillä itsellämme on sama tausta”, Michaeli sanoo.

”Valtavirtarauhanliikkeessä maahanmuuttajat eivät yleensä tunne oloaan mukavaksi, koska muut ovat ylempää keskiluokkaa. Me tiesimme, kuinka vaikeaa on olla maahanmuuttaja ja että nämä ihmiset kohtaavat paljon rasismia.”

Projektin ansiosta CWP on saanut uusia venäläissyntyisiä jäseniä. Monet osallistujat halusivat mukaan tapahtumien organisointiin. Kun Michaeli vuonna 2008 oli yksi Israelin feministikonferenssin järjestäjistä, siellä oli ensimmäistä kertaa venäjänkielisiä naisia aktiivisissa rooleissa.

Luonnollisesti Michaelia kiinnostaa myös Venäjän politiikka. Hän on kerännyt rahaa Pussy Riotin oikeuskuluihin ja kommentoinut ryhmän performanssia Israelin venäjänkielisessä mediassa. Michaelin mukaan Pussy Riotilla on suuri merkitys Israelin venäläissyntyisille feministeille, niillekin jotka eivät kasvaneet Venäjällä. Vuosiin Venäjän politiikassa ei tapahtunut juuri mitään hyvää, mutta sitten Pussy Riot nousi puolustamaan demokratiaa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

”Koimme että se oli merkittävää ja että he puhuivat myös meidän puolestamme, että jos olisimme siellä, niin haluaisimme tehdä samaa”, Michaeli sanoo.

Kysyn, kumpaa Michaeli pitää pahempana, Israelin vai Venäjän tilannetta. Hän purskahtaa nauruun. Miehityksen lopettamisen suhteen hän laittaa toivonsa Euroopan kansalaisyhteiskuntaan, joka voi puuttua miehitetyillä alueilla kansainvälistä lakia rikkovien yritysten – vaikkapa miehittäjille kalustoa myyvän Volvon – toimintaan. Venäjälläkin Michaeli näkee muutoksen siemenet, vaikkei uskokaan sen tapahtuvan ihan heti.

”Kun niin monet ihmiset osoittavat mieltään maassa, jossa ei ole ollut demokraattisen osallistumisen kulttuuria ja jossa ihmiset kasvoivat uskoen, etteivät voi vaikuttaa mihinkään, sillä on merkitys. En tiedä, mihin se johtaa, mutta ainakin ihmiset tietävät nyt, että on olemassa mahdollisuus protestoida.”

_______________

Kuka hyötyy miehityksestä?

Who Profits -tutkimusprojektissa CWP listaa miehityksestä hyötyviä yrityksiä. Järjestön tarjoaman informaation avulla Norjan eläkerahasto on saatu vetämään sijoituksia pois miehitystä tukevista yhtiöistä.

Projektin sivuilta löytyy tietoa muun muassa Veoliasta, joka operoi Helsingin seudun bussiliikennettä. Veolia on rakentanut Jerusalemin ja laittomien siirtokuntien välistä raitiolinjaa ja pyörittää miehitetyllä alueella sijaitsevaa kaatopaikkaa, jonne kuljetetaan laittomasti jätteitä siirtokunnista ja Israelista.

_______________

Feministi-anarkisti-sosiologi

Inna Michaeli on israelilainen feministi, sosiologi ja ihmisoikeusaktivisti, joka toimii Coalition of Women for Peace -järjestön kehityskoordinaattorina. Hän muutti venäjänjuutalaisten vanhempiensa mukana Israeliin 1992 ja on myös Venäjän kansalainen. Hän sanoo saaneensa vapautuksen Israelin asepalveluksesta ”anarkistisen luonteensa” vuoksi.

Michaeli opiskeli sosiologiaa Tel Avivin yliopistossa ja kulttuurintutkimusta Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa ja on nyt aloittamassa Berliinin Humboldt-yliopistossa sosiologian väitöskirjatyötä. Hän tekee vertailevaa tutkimusta uusliberalistisista transformaatioista kansalaisuuden käsitteessä.

_______________

FORA-projekti venäjäksi ja englanniksi.