Valtion aluehallintoa uudistavan ALKU-hankkeen [PDF-linkki] puitteissa ympäristökeskukset on määrä liittää osaksi uusia elinkeino-, liikenne- ja luonnonvarakeskuksia Elluja ja ympäristölupavirastot osaksi aluehallintovirastoja Alluja. Uudistusten olisi tarkoitus tulla voimaan jo 1.1.2010.

Ympäristöhallinnon ravistelu huolestuttaa suomalaista ympäristöjärjestökenttää, onhan jo uusien Ellu-keskusten nimessäkin ympäristö korvattu luonnonvaroilla. Sen uskotaan siirtävän hallinnon painopistettä ympäristön suojelusta sen tehokäyttöön. ALKU-hankkeen pääsihteerin Tapio Välinoron mukaan kyseessä on ”pelkkä työnimi”, joka juontaa juurensa luonnonvarojen suojeluun ja kestävään käyttöön.

”Monet näkevät, että luonnonvaroja tulee käyttää ylisummaan kestävällä tavalla, mikä voi olla yhtä hyvin suojelua kuin kestävää taloudellista käyttöä”, Välinoro selittää.

Suomen luonnonsuojeluliiton luonnonsuojelupäällikkö Ilpo Kuronen ei sulata Välinoron selitystä.

”Meillähän tehdään tässä maassa parhaillaan luonnonvarastrategiaa, joka perustuu juuri siihen, että luonnonvaroja pitää käyttää entistä tehokkaammin. Tässä yritetään murtaa ajatusta siitä, että taloudellinen toiminta perustuisi ekologialle ja luonnon toimintakyvylle.”

Nykyinen ympäristöhallinnon malli on hyvä, Ilpo Kuronen korostaa: se kokoaa alueellisiin ympäristökeskuksiin suuren määrän tärkeitä ympäristöön liittyviä asioita: maankäyttöä, ympäristönsuojelua ja luonnonsuojelua. Tämä on perua ympäristöministeriön perustamisesta 1983, jolloin onnistuttiin luomaan ehjä kokonaisuus.

”Ympäristökeskusten perustaminen 1990-luvulla oli sille luonteva jatke. Silti tässäkään mallissa ympäristönvalvontaan ei ole riittänyt tarpeeksi resursseja. Nyt virkamiehet ajattelevat, että toiminnot vaan siirretään uuteen yksikköön ja jatketaan sitten entiseen malliin, mutta sehän on humpuukia. Virkamiehet unohtavat tarkoituksella, että laissa on aina mukana tarkoituksenmukaisuusharkintaa sen suhteen, mikä on hyvä ekologinen taso. Nyt halutaan laskea lain vaatimustasoa ja muuttaa sitä normiohjauksen suuntaan. Se vasta vaatisikin onnistuakseen valvontaa.”

Tulevien Ellujen varsinainen strateginen ohjaus järjestettäisiin uuden ”superministeriön”, työ- ja elinkeinoministeriön (TEM), kautta. Välinoron mukana tämä ei aiheuta ongelmia.

”Pitää tarkasti erottaa se, mikä on koordinoivan ministeriön asema suhteessa substanssiministeriöihin. Ne edelleen ohjaavat suoraan asioita, jotka tässä voisivat kulkea nimellä ympäristö tai luonnonvarat.”

Kurosen mukaan TEM ei halua ohjauksellaan edistää ainakaan parempaa ympäristön laatua. Ympäristöministeriölle ei jäisi uudistuksessa kovinkaan keskeistä roolia.

”Miten käy ympäristöhallinnon asiantuntemuksen? Kuka jatkossa huolehtii lupien vaatimasta valvonnasta? Perustuslakihan takaa kansalaisille oikeuden valvoa omaa ympäristöään ja osallistua päätöksentekoon siitä. Nyt tilannetta yritetään muuttaa niin, ettei meillä enää olisikaan valitusoikeutta esimerkiksi naapuriin rakennettavasta bensa-asemasta.”

Yksi ALKU-hankkeen päätavoitteista on vahvistaa maakuntien roolia valtion alueellisessa kehittämistyössä. Välinoro on kirjoittanut hankkeen verkkosivuille kolumnin, jonka mukaan on ”tärkeätä vahvistaa [–] liittojen asemaa kokoavana, yhteen sovittavana ja vetovastuussa olevana viranomaisena”. Kurosen mukaan juuri tässä piilee yksi uudistuksen pahimmista sudenkuopista.

”Maakuntien liitot valitaan kunnissa, ja niiden lautakunnissa vaalitaan liike-elämän etua aina myös silloin, kun toinen vaihtoehto olisi ympäristön etu.”

Miksi ALKU-hankkeeseen sitten on ryhdytty? Luonnonsuojeluliiton ja valtionhallinnon vastaukset ovat kovin erilaisia. Kurosen mielestä kyse on päähallituspuolue keskustan ajamasta uusliberalistisen talouspolitiikan linjauksesta, jonka mukaan valtion toimeliaisuuden tulee kaikilla yhteiskunnan tasoilla kaventua ja pelkistyä.

”Minusta tämä yleinen linja on tavattoman kurja. Siellä katsotaan, että valtion aluehallinto tekee sitä kaikkein tarpeettominta työtä ja juuri sitä halutaan murentaa. On sitä paitsi säälittävää hallintoa, että koko metsäsektori on tässä jätetty ikään kuin oravanpesään eikä sitä olla sijoittamassa vielä mihinkään. Nämä ovat juuri sellaisia vastenmielisiä, poliittisesti roikkuvia asioita, jotka kuitenkin ympäristön kannalta ovat ratkaisevia.”

Välinoro puolestaan näkee, että uudistuksessa ”kootaan voimia yhteen” ja muodostetaan valtion aluehallintoon aidosti monitoimialainen viranomainen, jossa synergia korvaa nekin vähäiset yhteismitattomuudet, joita eri tehtäväalueiden välillä muuten voisi esiintyä. Hänestä kyseessä on siis ennen kaikkea hallinnollinen uudistus, joka kaiken lisäksi on kerännyt kentältä myönteisiä reaktioita. Hän myös kiistää järjestöjen esittämän kritiikin, että uudistusta olisi valmisteltu salassa.

”Ei tämän avoimempaa olekaan, tässähän viedään kaikkien työryhmien väliraportit verkkoon kaikkien nähtäväksi”, Välinoro puolustautuu. ”Ei tässä ole mitään sellaista työvaihetta, joka olisi ollut jotenkin pimennossa.”

Kuronen kuvaa prosessia huippusalaiseksi virkamiestyöksi, josta ei ole saanut antaa tietoa ulospäin ja jossa lojaalisuus hallitusohjelmassa linjattuihin tavoitteisiin on johtanut surkuhupaisiin tilanteisiin.

”Yksityistä keskustelua ei voi valmistelijoiden kanssa käydä virka-ajan tai -aseman puitteissa, vaan on käytettävä esimerkiksi yksityistä sähköpostia. Jos kysyy jotain kriittistä, on se sama kuin asettaisi hallitusohjelman kyseenalaiseksi. Tätä ajetaan läpi sellaista vauhtia, että paukkuu. Ensi vuonna eduskunnassa on sellainen kasa lainsäädännöllisiä uudistuksia, joiden suhteen saa kyllä tehdä lujasti sisällöllistä vaikuttamistyötä.”

Kuronen lupaa, ettei uudistus ole vielä kirkossa kuulutettu, vaan että järjestöissä pannaan pystyyn vielä suuren luokan kampanja nykyisenkaltaisen ympäristöhallinnon puolesta.

”Jos ja kun saamme hidastettua hankkeen vauhtia, tästä syntyy helposti iso eduskuntavaaliteema.”