Helsinkiläisen Teatteri Takomon kotimainen uutuusnäytelmä, Heini Junkkaalan ja Elina Snickerin kirjoittama Itsettömät, on alaotsikoltaan ”suomalaisia rakkaustarinoita alkoholista”. Paljon tiivistetymmin ei maamme väestön kimuranttia suhdetta tuliliemiin juuri voisikaan kuvata.

Jokaisella suomalaisella on alkoholin kanssa jonkinlainen rakkaussuhde. Niilläkin, jotka yrittävät väittää suhtautuvansa siihen neutraalisti, suhde on piilevä ja tilanteet, joissa se pääsee valloilleen saattavat sitten olla sitäkin yllättävämpiä.

Ja juuri näille suhdeoletusarvoille rakentuu se esityksen punainen lanka – vai pitäisikö sanoa rata, junamatkalla kun tarinan mukaan ollaan? Viina saa aikaan hilpeyttä, uhoa, örveltämistä, itsetuhoa, mutta myös yllättäviä käyttäytymisreaktioita niidenkin osalta, jotka eivät itse sitä nauti. Puhumattakaan niistä viettelyksistä, joita viinan helppo saatavuus vaikkapa junan vaunuissa kiertävästä bistrokärrystä aiheuttaa.

Mutta jotta juttu ei olisi ihan näin yksiselitteinen, pidetään joka asemalla ennalta arvaamaton tauko. Näyttämöllä pyöritetään pulloa, josta nostetaan ääneen luettaviksi yleisön kirjoittamia muistoja ensikännistä tai noloimmasta kokemuksesta yhteiselämästä kuningas alkoholin kanssa. Tästä nousee esityksen pintaan hyvin viehättävä pore, oikeastaan jopa riippumatta siitä, mitä lapuissa lopulta lukee.

Itsettömät ei varmasti pyri olemaan mikään moraliteetti, vaikka sen tarinan keskushenkilö, Jouko Puolannon oivallisesti tulkitsema perusjätkä Tom onkin kuiville päässyt alkoholisti, joka joutuu junamatkallaan erinäisille viettelyksille alttiiksi. Suorastaan moraliteetin parodiaksi juttu kääntyy pilaillessaan 1800-luvun raittiusseurailtamien Turmiolan Tommi -esityksen kustannuksella.

Samaan tahtiin, kun näyttämölle kertyy alkoholia sisältäneitä astioita, siihen myös rakentuu leikkijunarata suorana vertauskuvana siitä, miten alkoholia verottamalla on vuosikymmenten mittaan parannettu yhteiskuntaa. Onhan nimenomaan viinaa verottamalla rakennettu merkittävä osa maamme rautatieverkon rungosta ja kun ratatyömailla alkoi kehnoina satovuosina nälkä vaivata, kiellettiin viinanpoltto viljan hyödyllisemmän käytön edistämisen nimessä.

Vaikka Puolannon hahmo on jutun perusjuonen kannalta olennaisin, hän ei nouse mitenkään solistiseen osaan viiden hengen taitavassa tiimissä. Muu joukko, Lotta Lehtikari, Susanna Mikkonen, Irina Pulkka ja Arttu Kurttila, liukuu sulavasti roolista toiseen ja välillä niiden välilläkin. Kurttila muuntautuu muun muassa melkein päällekäyvästä bistrokärrymyyjästä ympäripäissään örveltäväksi juopoksi, Lehtikari taas apaattisesta itsemurhakandidaatista kaikille joka asiassa avautuvaksi yksinhuoltajaäidiksi.

Näytteleminen kahdelle vastakkaiselle katsomolle toimii erittäin hyvin, koska esiintyjien vuorovaikutus katsomon kanssa on suora. Viina haisee ja kalja loiskuu melkein yleisön päälle, mikä ei tällaisessa jutussa ole ollenkaan haitaksi.

Itsettömät lähestyy vaikeaa aihettaan samanaikaisesti sekä kepeästi että tietoisen varoittavasti, mutta ketään syyllistämättä ja myöskään turhia saarnaamatta. Sen voi – toisin, kuin esimerkiksi Edvin Laineen aikanaan viinapirusta kertovien elokuvien – sanoa olevan onnistunut siinä, missä yleensä on aina menty metsään. Se on hyvää teatteria sisältönsä ansiosta ja siitä huolimatta.

Itsettömät Teatteri Takomossa (Fredrikinkatu 18) vuoden loppuun saakka.