Othello ja Macbeth edustavat Shakespearen tuotannon verisempää päätä. Molempia versioidaan Helsingin teatterisyksyssä, Othelloa Kansallisteatterissa, Macbethia Q-Teatterissa. Teoksia yhdistää temaattisesti valta ja sen menettäminen epäluulon tai diktatorisen väärinkäytön takia.

Saavutetun vallan menettäminen ei edes ole erityisen vaikeaa. Ei sitä vallan saavuttaminenkaan ole, jos kohtalon oikut – tai, kuten Macbethin tapauksessa, noitien ennustukset – niin määräävät.

Othellossa vänrikki Jago tuhoaa esimiehensä ja tämän nuoren puolison rakkauden sekä samalla suuren osan muustakin venetsialaisvallasta Kyproksella kostaakseen mielestään kärsimänsä vääryyden. Macbethissa taas kunnollisesta, rehellisin keinoin asemansa ansainneesta johtajasta tulee lopulta omiaan teurastava hirmuhallitsija, kun valta sokaisee ja viimeinen este on raivattava tieltä.

Olisi tietysti väärin tehdä suora rinnastus Jagon ja Macbethin välille. Yksi toimii ainakin näennäisesti ilman omia tarkoitusperiä, toinen sementoi omaa asemaansa. Jotain yhteistä heissä kuitenkin on. Ainakin halu ohjata vallan liikkeitä ja estää sen kulkeutuminen tiettyihin käsiin.

Othello on saanut Kansallisteatterin isolle näyttämölle modernin, mutta tekstin suhteen perinteitä kunnioittavan tulkinnan. Suuri näyttämö on valtavan kookas. Jyrkästi näyttämön ja katsomon toisistaan erottavan ramppinsa takia se on ihan liian iso Shakespearen draamoille. Jostain kumman syystä paketti kuitenkin saadaan toimimaan.

Yksi perustavanlaatuinen osa kokonaisuuden toimimisen tai kaatumisen kannalta on Kerkko Koskisen säveltämä musiikkimaisema. Se on tekijänsä tyylille uskollinen, nerokkaasti värittäen. Yksittäisiä melodioita tärkeämpää on kokonaisuus.

Jukka-Pekka Palon pienieleinen tulkinta luo oivallisen Othellon vailla liikoja mahtipontisuuksia. Sävyt vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Anna Paavilaisen, joka on aiemminkin tehnyt reippaanlaisia irtiottoja tylsistä neitorooleista, Desdemona on hyvinkin moderni nuori nainen, joka joutuu vallan välikappaleeksi sinisilmäisyyttään. Jussi Lehtosen Jago ei ole ollenkaan niin dominoiva kuin tyyppi voisi olla: Jago ei johdattele tapahtumia, vaan tapahtumat johdattavat Jagon mukanaan traagiseen loppuun. Sinällään Jagon tyyppisiä kuiskijoita on aina ollut ja tulee aina olemaan; ihmisiä, jotka tietävät kaiken ja saavat toisen osapuolen uskomaan sen, mitä sanovat.

Othellossa on sellaistakin, missä Kansallisteatterin ensi-iltoja läsnäolollaan kunnioittavalla minkkimuurilla saattaa olla nielemistä. Näyttämölle kannetaan hyvinkin tv-uutisista tuttu asearsenaali ja juhlintaa huipentaa ruohonpolttelu. Ennen kaikkea se on silti klassikon raikas uudelleentulkinta. Ohjaaja Michael Baran on myös suomentanut teoksen uudelleen Shakespearen kuulun silosäkeen selkeyttä ja ennen kaikkea yleisön kielellistä vastaanottokykyä kunnioittaen.

Myös Q-teatterin Macbeth on yksi niistä onnistuneista versioinneista, jotka perustelevat olemassaolonsa oikeutuksen avaamalla pahuuteen johtavia juonteita pelkistetysti, mutta oivaltaen. Musta näyttämö sekä valojen, peilien ja yksinkertaisten lavastusratkaisujen käyttö yhdistettynä voimakkaaseen fyysiseen läsnäoloon vähentävät selittelyn tarvetta. Ohjaaja Antti Hietala on onnistunut löytämään jutun juonen ytimen ja pääosan tulkitseva Elina Knihtilä sen voimavaran, jolla pohjimmiltaan kunnollisesta Macbethistä tulee hyvinkin Staliniin vertautuva hirmudiktaattori.

Hietalan näkemys poikkeaa sikäli tyypillisistä Macbetheistä, että Pirjo Lonkan tulkitsema lady haihtuu melko alkuvaiheessa taustalle: hän ei ole oikeastaan ollenkaan niin paljon puolisonsa toiminnan aivo kuin mihin teksti antaisi mahdollisuuden. Macbeth siis on sittenkin pohjimmiltaan ahne, vallanhimoinen roisto, vaikka hänet usein esitetään rikokseen vieteltynä. Hän on siis moraalisesti vastuussa teoistaan, mikä tuokin juttuun – yllättäenkin – suhteellisen onnellisen loppuratkaisun.

Tämä tietysti antaa myös Knihtilälle mahdollisuuden tuoda päähenkilöön myös sitä pahuutta, minkä Shakespeare väittää olevan naisesta lähtöisin. Mikä ehkä selittää myös pääosan esittäjän sukupuolta, sinällään tosin selityksiä kaipaamatonta ja kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä seikkaa. Eihän naisen synnyttämä pysty Macbethiä lopulta voittamaankaan…

Q-teatterilla on vahva tiimi, joka ei hengästy, vaikka yleisö niin tekisikin. Esityksessä ei mässäillä ruumiskasoilla, mutta ei myöskään sorruta tarpeettomaan psykodraamailuun. Kaiken kaikkineen se on hieno lisä Töölön suuren taivaankappaleen aiempien klassikoiden modernisointien ketjuun.

Q-Teatteri: Macbeth. Ohjaus Antti Hietala. Kansallisteatteri: Othello. Suomennos, sovitus ja ohjaus Michael Baran.