Elämänkatsomustieto on ensisijaisesti uskonnonopetuksen korvaava oppiaine uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille. Ryhmät kasvavat: eämänkatsomustietoa opiskeli viime lukuvuonna yli 15 000 peruskoululaista, mikä on 500 oppilasta edellisvuotta enemmän.

Jos oppilas ei kuulu kirkoon, hänet ohjataan elämänkatsomustiedon opetukseen. Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat oppilaat eivät voi osallistua elämänkatsomustiedon tunneille, mutta kirkkoon kuulumaton oppilas voi halutessaan valita elämänkatsomustiedon sijasta uskonnonopetuksen.

Moni oppilas, tai ehkä paremminkin oppilaan perhe, tekee tämän valinnan. Elämänkatsomustiedon opetukseen osallistuu vain kolmisen prosenttia peruskoulun oppilaista, vaikka yli 10 prosenttia koululaisista on uskontokuntiin kuulumattomia.

Tampereen vapaa-ajattelijoiden hallituksen puheenjohtaja Petri Karisma kertoo, että monet vanhemmat arastelevat lastensa laittamista elämänkatsomustiedon opetukseen, sillä lapsia ei haluta erottaa muusta ryhmästä. Karisman mielestä nykyinen uskonnonopetuksen järjestely jakaa turhaan oppilaat omiin lohkoihinsa.

”Myös koulujen uskonnollisiin juhliin suhtaudutaan liian kevyesti. Suvivirsi ei nykyään enää muka ole virsi, vaan kulttuuriperinnettä. Ei ymmärretä, että tällaiset tilanteet erottavat oppilasryhmästä aina ne, jotka eivät jaa muiden kanssa samaa uskonnollista taustaa”, Karisma harmittelee.

”Nyt kouluissa osoitetaan, että nuo ovat erilaisia, niitä uskonnottomia lapsia, muslimilapsia tai juutalaislapsia. Mutta nehän ovat kaikki vain lapsia! Minä yhdyn Richard Dawkinsin ajatukseen siitä, että lapset eivät ole uskontojen kannattajia. Heidän vanhempansa ovat! Lapset uskovat sen, mitä heille kotona opetetaan.”

Uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat vapautettiin evankelis-luterilaisen uskonnon opetuksesta jo vuonna 1923, jolloin tuore uskonnonvapauslaki astui voimaan. Suomen valtauskontokuntaan kuulumattomille oppilaille kehitettiin oppiaine nimeltä uskonnonhistoria ja siveysoppi. Kansan moraalin pelättiin rapistuvan ilman uskonnonopetusta, joten uskontokuntiin kuulumattomillekin lapsille opetettaisiin kristillisiä arvoja ja uskonnollista elämää. Uskonnonhistoriasta ja siveysopista muotoutui näin ollen uskontokeskeinen oppiaine, jossa uskonnottomia maailmankatsomuksia ei juuri noteerattu.

1980-luvun alussa uskonnonhistorian ja siveysopin sisältöjä ryhdyttiin uudistamaan YK:n ihmisoikeuskomitean kehotuksesta. Oppiainetta muokattiin yleishumanistiseksi ja uskontokuntiin pohjaamattomaksi, ja tämä muutos haluttiin ylettää myös oppiaineen nimeen. Uskonto-termi siivottiin pois. Uudistuneen oppiaineen nimeksi tuli elämänkatsomustieto.

Vaikka elämänkatsomustieto on ollut osa suomalaista koulujärjestelmää jo neljännesvuosisadan verran, on sen järjestämisessä edelleen paljon käytännön ongelmia. Opetusryhmät ovat niin pieniä, että eri luokka-asteita täytyy yhdistää. Samalla tunnilla pitäisi käsitellä monen kurssin asioita. Eniten ongelmia elämänkatsomustiedon opetus aiheuttaa pienillä paikkakunnilla. Petri Karisman mukaan vapaa-ajattelijoiden liitto saa usein kuulla, että oppilaita on maakunnissa painostettu osallistumaan uskonnon opetukseen, koska oman katsomusopetuksen järjestäminen on niin hankalaa.

Katsomusaineiden opetuksen järjestäminen on tänä syksynä ollut tapetilla. Tuore opetusministeri Henna Virkkunen on asettanut työryhmän suunnittelemaan uutta koulujen tuntijakoa. Samalla pohditaan myös katsomusaineiden opetusta. Virkkusen mielestä olisi syytä pohtia, voitaisiinko Suomessa siirtyä kaikille yhteiseen uskontotiedon opetukseen.

Sekä uskonnolliset että uskonnottomat ryhmät ovat suhtautuneet ehdotukseen varovaisesti.

Suomen uskonnonopettajien liiton toiminnanjohtaja Elina Ruoko pitää oman uskonnon opetuksen säilyttämistä kouluissa tärkeänä. Ruokon mielestä uskonnonopetus on suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista.

”Uskonto ei koostu van yliluonnollista kokevista uskomuksista, vaan voimakkaasti myös ympäröivään ja kulttuuriin. Kristinuskolla on voimakas yhteys eurooppalaiseen ajanlaskuun, kuvataiteeseen, juhlaperinteeseen, lainsäädäntöön ja tapakulttuuriin”, Ruoko toteaa.

”Eri opetusryhmät mahdollistavat oppiaineen kohdentamisen ja toteuttavat parhaalla tavalla positiivista uskonnonvapautta. Oman uskonnon opetus vahvistaa lapsen ja nuoren omaa identiteettiä. Tavoitteena on monipuolinen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys, joka saavutetaan perehtymällä omaan kulttuuriperintöön ja muihin maailmankatsomuksiin.”

Vapaa-ajattelijoiden Petri Karisma pitää kaikille oppilaille yhteistä katsomusainetta periaatteessa hyvänä ajatuksena.

”Ruotsissa tällaisessa mallissa on kuitenkin ollut sellainen ongelma, että käytännössä opetus on pysynyt aika perinteisenä uskonnon opetuksena. Täytyisi olla hyvin tarkka siitä, että tällaisen yhteisen katsomusaineen opetus olisi kaikille sopivaa”, Karisma sanoo.

Karisma pitää suuntaa kuitenkin oikeana.

”Kyllä kouluissa olisi hyvä olla oppiaine, jossa käsiteltäisiin laajasti yhteiskuntaa, etiikkaa ja erilaisia maailmankatsomuksia. Nykyisen uskonnon opetuksen tärkein tehtävä tuntuu olevan lasten sosiaalistaminen kirkon helmaan. Kristinuskolla on toki tärkeä rooli kulttuurissamme, mutta ei meidän kulttuuriperintömme pelkästään sen varaan rakennu”, Karisma pohtii. ”Miten opetuksessa käsitellään Kreikan, Rooman ja valistuksen perintöä?”

”Ei minun mielestäni yhteiskunnallisten asioiden ja moraalisten pohdintojen opettaminen voi pohjautua vain evankelisluterilaiseen uskoon. Suomalaisella yhteiskunnalla on muitakin arvopohjia kuin kristillisyys.”

Tampereen normaalikoulun lukion elämänkatsomustiedon ryhmä on kutistunut yhdeksästä oppilaasta kolmeen. Opettaja Lauri Piilola kertoo, että osa ryhmästä on toisella tunnilla.

”Ryhmän maahanmuuttajataustaisilla oppilailla on kurssin kanssa yhtä aikaa suomen kielen tunnit, joten he opiskelevat elämänkatsomustiedon opintoja paljon itsenäisesti. Tämä on aika harmillista. Ryhmäopetuksessa oppisi paljon enemmän”, Piilola toteaa.

Ryhmä on menossa Rupriikin mediamuseoon ja Teemu Saukkosen taidenäyttelyyn. Annamari Tarvainen, 16, kertoo, että erilaisia museovierailuita on elämänkatsomustiedon tunneilla tehty paljon.

”Uskonnon tunneilla vierailtiin vain kirkossa”, huudahtaa kurssikaveri Heidi Toijala, 17.

Toijala on osallistunut peruskouluaikoinaan uskonnon opetukseen. Lukiossa hän on valinnut sekä uskonnon että elämänkatsomustiedon kursseja. Hänen mielestään nykyinen järjestelmä, jossa oppilaat jaetaan oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon ryhmiin, on turhan jäykkä.

”Aika moni uskonnon opetukseen osallistuva ei kuitenkaan ole kovin uskonnollinen. Olisi hyvä, jos kaikki oppilaat voisivat osallistua samaan katsomusaineiden opetukseen, josta olisi siivottu pois kaikki tunnustuksellisuus ja paasaaminen”, Toijala ehdottaa.

Et-ryhmän kolmas paikalla oleva oppilas Saana Koivisto, 17, yhtyy vapaa-ajattelijoiden Petri Karisman ajatukseen siitä, että nykyiset käytännöt aiheuttavat oppilaille harmia.

”Minä ainakin olen tuntenut ala-asteella oloni todella kiusaantuneeksi koulun uskonnollisissa tilaisuuksissa. Luokkakaverit ihmettelivät, että miksi en vaan voi tulla samoille tunneille kuin hekin. Opettajatkaan eivät suhtautuneet kovin ymmärtäväisesti. Kun kerroin, että rukoushetki tuntui vieraalta ja väärältä, opettaja vain tokaisi, että tuskin minä yhteen rukoukseen kuolen”, Koivisto kertoo.