Tutkimuksen taloudellinen merkitys kasvaa ja opiskelijaluvut samoin. Ympäri maailmaa yliopistot tarvitsevat lisää tilaa. Moni toivoo, että aikamme vakioratkaisu, joustaminen, auttaisi tässäkin tilanteessa.

Opiskelutiloihin erikoistunut Andrew Harrison, lontoolaisesta DEGW- konsulttifirmasta näkee tulevaisuuden näin. Vuonna 2029 tilaa säästyy, kun opiskelu ‘blendataan’ eli sekoitetaan muuhun elämään. Jatkuvasta opiskelusta tulee osa kaikkien arkea, ja julkisia tiloja käytetään opiskeluun. Paikallinen tietopääoma nivoutuu teknologian avulla globaaliin oppimisyhteisöön.

Tämä visio on yksi kahdestatoista tulevaisuuden skenaariosta kirjasesta, Growing By Degrees: Universities in the Future of Urban Development. Sen on julkaissut Building Futures, brittiläinen arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua pohtiva ajatushautomo. Tarjolla on niin utopioita kuin kauhukuviakin.

Hankkeen taustahahmo, brittiläisen asuntorakentamisen harmaa eminenssi, Dickon Robinson kirjoittaa alkusanoissa, että pyrkimyksenä on ”informoitu provokaatio”. Varsin monelle päättäjälle yliopistojen laajenemisesta on nimittäin tullut itsestään selvä avain parempaan tulevaisuuteen. Syksyn 2008 tapahtumien jälkeen ovat tosin yhä useammat tahot heränneet kysymään, onko niiden jatkuva laajentuminen ensinnäkään mahdollista tai toivottavaa.

Joillekin puhe yliopistoista lienee joutavaa puheensorinaa. Kuitenkin ympäri maailmaa yliopistojen laajentuminen on varsin konkreettinen, käsinkosketeltava asia. Kampusrakentaminen on kymmenessä vuodessa muuttanut kaupunkeja ja asuinaluita ratkaisevasti. Se on myös kiihottanut vastarintaan.

New Yorkissa, Harlemin kyljessä, tähtiarkkitehti-Renzo Pianon suunnitelmat Columbian yliopiston laajenemiseksi etenevät verkkaisesti osittain valtaisan vastustuksen takia. Vastustajien silmiin pistävät suunnitelman mittakaava, sen ekologiset puutteet sekä sen kulttuurimaantieteelliset vaikutukset. Se ajaa pois satoja asukkaita ja liiketoimintaa. Myös valtion ja yksityisten, siis itse yliopiston, väliset epämääräiset yhteistyömuodot ovat yltäneet uutisiin.

Yliopisto puolestaan mainostaa, että ”pikkuhiljaa, tulevan neljännesvuosisadan kuluessa, tämä huolella harkittu, läpinäkyvä ja ennakoitava suunnitelma luo uudenlaisen urbaanin akateemisen ympäristön, joka kuroutuu paikallisen yhteisön elämänmuotoon”.

Lontoon keskustassa muristaan, että yliopistot nakertavat elintilaa ilman, että päättäjät edes huomaavat. Ne ostavat pala palalta rakennuksia käyttöönsä kunnes jonain päivänä kaikki vanhat kaupunkikorttelit merkitään kartalle sanalla ”kampus”.

Harvard unelmoi sadasta uudesta hehtaarista, Englannissa Cambridge taas kasvaa kohinalla ja valtion tuella.

Tietenkin siellä, missä ei demokratia turhaan hidasta prosessia, uudet kampusrakennukset ja niiden lylkiin sijoitetut tiede- ja teknologia -”puistot” pyyhkivät vanhan yli helpoiten. Kiinassa on toki runsaasti ainesta, josta poimia tulevaisuuden tutkija-huiput.

Yliopistot ovat eittämättä kansainvälisten akateemisten markkinoiden kiepottelussa. Suomessakin haasteisiin vastataan uusin järjestelyin. Vuosituhannen alulla julkaistu valtioneuvoston selvitys Suomi Maailmantaloudessa totesi, että korkeasti koulutetut suomalaiset pitäisi saada paremmin varsinkin huippuosaamisen piiriin. Tietoyhteiskunnan tuottamaa hyvää tulisi levittää paremmin. Parhaaseen tulokseen päästäisiin sulauttamalla pieniä yksiköitä toisiinsa. Fuusiot loisivat kilpailuetuja ja mahdollistaisivat kiilaamisen maailman huippujen joukkoon.

Luottamus kasvuun on saanut monen kaupungin hallituksen yliopistovetoisen kaupunkisuunnittelun lumoon. Uskotaan, että korkeakoulu pelastaa minkä tahansa paikkakunnan. Suomessa innovaatio- eli Aalto Yliopiston kehittämisen lähtökohdat ovat luoda ”opiskelijakeskeinen, intohimoiseen uuden oppimiseen kannustava kulttuuri, laadukas ja pitkäjänteinen tutkimus ja taiteellinen työ, aktiivinen kansallinen ja kansainvälinen verkottuminen ja yhteistyö”.

Ei näitä voi joka pitäjä tarjota, mutta kaikkialla missä yliopistoja rakennetaan ja laajennetaan, tehdään se juuri näissä merkeissä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä akateeminen tutkimus voisi olla kaikkiläpäisevän kaupallistamisen, globaalien massakulttuurien ja virtuaalitodellisuuksien aikakaudella. Markkinavetoisuus vaikuttanee jo nyt myös opiskelun sisältöön. Ja mitä on yhteiskuntavastuu, kun ”yhteiskunta” ymmärretään pääasiassa talousajattelun kapeakantoisin keinoin?

Building Futuresin tutkimus ei etsi tyhjentäviä vastauksia, mutta toteaa, että on paljon tärkeitä kysymyksiä joita ei ole edes kysytty.

Se tarjoaa tahallaan hyvin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Useita opiskelurakennuksia suunnitellut Rupert Cook epäilee kasvihuoneilmiön rajoittavan akateemisen työvoiman liikkuvuutta. Tutkija Paul Temple taas spekuloi kansainvälisyyden vaikutuksista. Globaali kilpailu, markkinavetoisuus ja jatkuva tekninen kehitys tukevat yliopistoissa bisnesmäistä toimintaa, joka jakautuu luksustarjontaan ja halpatuotantoon. Ranking-listat heijastavat yhä eriytyneemmin arvoja, niin että tulevaisuuden opiskelija näkee heti, miten tuleva opinahjo suhtautuu alkoholin käyttöön, miesten ja naisten yhdessäeloon tai homoseksuaalisuuteen. Sivukampusten rakentaminen, joka on jo hyvää vauhtia käynnistynyt Kaakkois-Aasiassa, on 2029-näkökulmasta osoittautunut huonoksi investoinniksi. Ei kukaan haluakaan opiskella ”englantilaisittain palmujen alla”.

Paikallisuudella on merkitystä. Silti hyperliikkuvainen akateeminen tulevaisuus hermostuttaa kansainvälisistä opiskelijoista hyvin nettoavia englanninkielisiä, sillä kaikkihan toimii nyt jo in English. Brittiläinen rehtorijärjestö puhuukin osuvasti ”lahjakkuussodista” (”talent wars”), eli siitä, miten parhaat haalitaan omaaan instituutioon, keinoilla millä hyvänsä.

Jos ei englanninkieli ole taattu etu, varsinkin USA:ssa kilpailuetua luodaan arkkitehtuurilla. Massachusetts Institute of Technology, MIT, avasi supereliittitutkijoille vuonna 2004 wau-arkkitehtuurin veteraanin, Frank Gehryn, suunnitteleman spektaakkelimaisen tietotekniikkakeskuksen supereliitin budjetilla.

Tulevaisuuksia yliopistoilla on tietysti monia. Joillekin jo nyt opiskelijakeskeisyys merkitsee ikävän standardisoitua, teknologiaan nojaavaa opastuksen vastaanottamista. Moni laitos toimii jo Second Life -virtuaalimaailmassa. Mutta Prue Chiles ja Anna Holder Sheffieldin yliopistosta kirjoittavat ilmeisen huojentuneena, että oli teknologia mitä tahansa, ”se vanha norsunluutorni, se elää vielä”, jopa vuonna 2029.

Ja kun rajojen poistamista, mallien rikkoutumista, poikkitieteellisyyttä ja yhteistyötä tuputetaan yhä kiivaammin, Chilesin ja Holderin visio jotenkin yllättää. Samoin taitelija-arkkitehti Torange Khonsarin visio opiskelijoista, jotka eivät olekaan avuttomia kuluttajia. Hänen tulevaisuudessaan nuoret järjestäytyvät ja rakentavat omat asuntonsa ja muut elinolosuhteensa, jossain teknoboheemien ja ekokollektiivisten hippikulttuurien kosketuspinnassa.

On siis niitäkin, joille yhteiskunnan ja yliopistojen tuleva suhde ilmenee muunakin kuin akateemisen maailman korostuneena näkyvyytenä. Ei kaikkialla siis ole pakko mennä siihen, että kaupunkien julkisia tiloja täyttävät yliopistolaitosten asiakkaita kosiskelevat mainosikkunat. Mainosikkuna on nimittäin sana, johon juuri nyt ei voi olla törmäämättä yliopistojen laajennussuunnitelmissa.