Jos kaksi ihmistä sisältävä suhdemalli on historiallisen ihmisten välisen rakkauden huippusaavutus, miksi pettäminen on niin yleinen ilmiö? Miksi pettäminen on työnantaja kokonaiselle armeijalle avioliittoneuvojia ja juristeja? Jos kaikki, mitä jokainen meistä todella kaipaa ja haluaa on ”Se Oikea”, miksemme pysty pitämään näppejämme erossa niistä kaikista muista?

Jos haluat vastauksen tähän, sinun tulee kaivautua asian juurille ja kysyä pettäjältä itseltään. Ehkei sinun tarvitse etsiä kotioveasi kauempaa – ehkä olet itse pettänyt kumppaniasi, tai kumppanisi sinua. Ainakin tilastot tukevat tätä olettamusta.

Kapitalistisen taloussysteemin hallitsemassa ympäristössä kasvaminen tartuttaa meihin psykologisia ideaaleja, joista on vaikea päästä eroon: Kaikkea arvokasta on saatavilla ainoastaan rajoitettu määrä.

Vaadi saatavasi nyt, ennen kuin jäät yksin, ilman mitään. Opimme mittamaan sitoumusta ja kiintymystä suhteessa siihen, kuinka paljon toiset ovat valmiita uhraamaan vuoksemme. Emme kykene kuvittelemaan, että rakkaus ja nautinto voisivat olla asioita, jotka moninkertaistuvat jaettuina. Uhrautumisen ja kahlitsemisen sijaan terveessä suhteessa ystävät ja rakastavaiset auttavat toisiaan tekemään, elämään ja tuntemaan enemmän. Jos tunnet sisimmässäsi, että yksiavioisuus tarkoittaa jostakin luopumista (”vapaudestasi”, kuten ne sanovat), on riiston kaava tunkeutunut myös rakkauselämääsi. Moiset hinta–hyöty-laskelmat eivät yksinkertaisesti toimi rakkaussuhteissa.

Me kaikki tiedämme, että ”hyvä liitto vaatii työtä”. Siinä se taas on, työ, vieraannuttavan kulttuurimme kulmakivi. Palkkatyö, parisuhdetyö – oletko koskaan vapaa kellokortista? Hyväksytkö parisuhteessasi tukahduttavat rajoitukset vastineena kiintymyksestäsi ja sitoumuksestasi, samaan tapaan kuin vaihdat aikaasi valuuttaan työssäsi?

Jos sinun täytyy työskennellä pysyäksesi yksiavioisena, olet jälleen vaihtotalouden osanen: läheisyytesi taloutta hallitaan (juuri niin kuin kapitalistisessa taloudessa) niukkuudella, uhkailulla ja rajoituksilla. Yksiavioisuuden ideologiaa suojellaan uskottelemalla, ettei toimivaa vaihtoehtoa ole… jälleen, kuten kapitalistisessa talousjärjestelmässä! Kun rakkaussuhteistasi tulee työtä, kun intohimoasi hallitaan sopimuksilla, uskollisuuttasi lypsetään sinusta kuin työtä työläisistä ja kun avioliittoa käsitellään lisääntymisen takaavana kurinalaisena tehtaana – onko silloin ihmekään, että jotkut yksilöt kapinoivat?

Pettäminen, vastakohtana ”hyvälle liitolle”, tapahtuu luonnostaan ilmestyen kutsumattomana vieraana. Yhtäkkiä koet muodonmuutoksen: menehtyneen intohimosi hautausmaalta herätettynä nouset tuntemaan jälleen inspiraatiota. Sinähän et saisi tuntea mitään tällaista, hitto vie… ja silti tämä on ensimmäinen kerta ties kuinka pitkästä aikaa, kun heittäydyt puhtaan, pakottamattoman ilon valtaan. Sukellat suloiseen optimismiin, johonkin, joka ei ole vielä niin vitun ennalta-arvattavaa… Aivan kuin yllätys, riski, mielihyvä ja tyydytys olisivan jälleen aidosti kuviteltavissa olevia vaihtoehtoja! Kuka voisi millään vaatia sinua kieltäytymään tästä, jos he voisivat tuntea mitä sinä tunnet nyt?

Pettäjä joutuu törmäyskurssille sen kanssa, kuinka täynnä ovat se tila ja aika, joissa hän elää. Pettäjälle käy välittömästi ilmiselväksi, kuinka vähän vapaata aikaa hänellä on, aikaa jolloin häntä ei vartioida. Käy ilmi, ettei työpäivä pääty hänen poistuessaan työpaikalta, vaan laajenee molempiin suuntiin ennen sitä ja sen jälkeen, kuluttaen käytännössä hänen koko elämänsä.

Myös hänen tilansa hallinta paljastuu: Kuinka monia paikkoja hänelle jää viettää aikaa uuden rakastajansa kanssa, paikkoja joita hänen ei tarvitsisi hankkia rahalla, järjellisillä selityksillä, ja sosiaalisen vastuullisuuden kuvitelmalla? Mitkä ovat niitä harvoja hetkiä, joissa häntä eivät pidättele ulkopuolisten voimien sanelemat sanest – säännökset, joilla ei ole enää mitään tekemistä hänen fyysisten tai emotionaalisten tarpeidensa kanssa?

Pettäjästä tulee virtuoosi pikkurikoksissa, elämänsä hetkien varastamisessa niiden ”laillisilta omistajilta”: puolisoltaan, työnantajaltaan, perheeltään ja sosiaalisilta velvoitteilta. Vandaalin tavoin hän vastustaa maailmansa omistajuutta sillä ainoalla tavalla jolla osaa – pienillä ja enimmäkseen symbolisilla teoilla päivittäistä kapinan lietsontaa. Näistä pienistä kapinallisista teoista hän huolellisesti rakentaa loputtoman hauraan vaihtoehtoisen universumin. Siellä hän piileskelee, henkisesti koska ei voi tehdä niin fyysisesti, toivoen pysyvänsä löytämättömissä. Hän toivoo ettei joudu tilille siitä, mitä hänestä on tullut: koko hänet kasvattaneen sivilisaation petturi.

Yhteiskunta, henkilöityneenä petettyyn puolisoon, vaatii pettäjää olemaan rehellinen ja suora kaikista asioista. Tosiasiassa se ainoastaan rankaisee rehellisyydestä. Se pyrkii turvaamaan ihmisen alistumisen tahtoonsa kuulustelun (”kuka sinulle soitti, kulta?”), valvonnan (”luuletko etten huomannut kuinka kauan puhuit hänelle?”), tutkinnan ja takavarikoinnin (”ja mitäköhän helvettiä minun tästä pitäisi ajatella?”) ja vakavamman pelottelun taktiikoilla: täydellinen karkotus ja eristys siitä ainoasta kodista ja yhteisöstä, jonka hän todennäköisesti tuntee.

Pettäjä, joka tahtoisi voida kertoa totuuden, on pakotettu käyttämään Kurjuuden Laskuoppia päätelläkseen minkä vaihtoehdon hän voi sallia itselleen: Joko hän moninkertaistaa onnettomuutensa tekonsa myöntämisen harmillisilla seurauksilla, jakaa pelkonsa tai päätyy miettimään kahdesti onko kaikki tämä lopulta tarpeellista? Tätä laskuoppia käyttävät niin riistetyt siirtolaistyöntekijät, pahoinpidellyt vaimot kuin myös seksuaalisesti ahdistellut sihteerit.

Se, mitä yhteiskunnaltamme (ja petetyltä puolisolta) tässä puuttuu, on viisaus ymmärtää, ettei totuuden kertominen ole vain kertojan vastuulla. Jos todella tahdot tietää totuuden, sinun täytyy tehdä se kertojalle helpoksi: sinun täytyy olla aidosti tukeva ja valmis mihin tahansa mitä saatat kuulla, eikä ainoastaan leikkiä hyvää kyttää/pahaa kyttä (”kerro vaan minulle, lupaan että ymmärrän… siis sinä teit MITÄ?!”). Tällainen toimintatapa johtaa ainoastaan välttelyyn, ja parhaimmillaankin ristikuulustelusi kohde löytää vain uusia tapoja valehdella sinulle ja itselleen. Ei yhteiskuntamme eivätkä pettämisemme kohteet ole valmiita totuuden paljastamiselle. Totuus on turvassa vain laittoman rakastajamme sisimmässä.

Huolimatta parhaista aikeista ja pettäjän taitavimmista suunnitelmista, ihmisiin tulee sattumaan. Itse asiassa: Ihmisiin sattui aina, ennen se vain tapahtui näkymättömissä, kodin tukahduttavassa ”onnellisena-elämänsä-loppuun-asti”-hiljaisuudessa. Muutoin moiset dramaattiset teot eivät olisi olleet tarpeellisia herättääkseen heidän kuolleet sydämensä eloon.

Olisiko parempi, että avioliiton rutiinit ja illuusiot säilyisivät muuttumattomina, ikuisesti, jotta jokaisen osapuolen tylsistyminen voisi jatkua häiritsemättömästi reitillään kohti katkeraa loppua? Olisiko parempi, että mitään epäilemätön puoliso jatkaisi arvonsa mittaamista puolisona ja rakastajana uskollisuuden petollisella mittarilla? Totta kai pettämisen sijaan olisit aina voinut mennä avioliittoneuvojalle: olla ”rehellinen” puolisollesi sen sijaan että olisit rehellinen itsellesi, kääntyen pois niistä uusista maisemista joiden näit syntyvän potentiaalisen rakastajasi silmissä.

Pettämisen sijaan olisit voinut yrittää saavuttaa siedettävän korvikkeen virallisesti sinulle tuomitun partnerin kanssa, tai päätyä lääkitsemään itsesi turraksi televisiolla tai Prozacilla, jos yrityksesi epäonnistui.

Yksinkertaistaaksemme asian: onko koskaan todella väärin yksinkertaisesti haluta olla emotionaalisesti jotain muuta kuin kuollut? Millaisia valtavia määriä itseluottamusta nykyaikaiselta naimisissa olevalta ihmiseltä vaatii riski kokea olevansa elossa!

Pettäjä huomaa olevansa vankina elämässään, jonka on omaksunut vakiinnutettujen romanttisten standardien kautta, ja, vastoin parhaita ihanteitaan, alkanut suunnittelemaan pakoaan. Vaikka hän suhtautuisi tilanteeseensa järjellä, hänen salainen minänsä saattaa kapinoida, ja alkaa kysellä piinaavia kysymyksiä: Millaista elämää tahdon todella elää? Kuinka paljon vapautta ja täyttymystä ansaitsen kokea? Kuinka on mahdollista satuttaa muita pyrkiessään saavuttamaan sen mitä itse tarvitsee?

Itse asiassa ihmisiin sattuu aina, kun joku muuttaa pitkään vallinnutta järjestystä, jopa ”viattomiin” ihmisiin, jotka yleensä eivät ole niitä samoja viattomia, jotka kärsivät vanhan järjestyksen vallitessa. Sen tähden kaikki paitsi täydellinen alistuminen status quolle nähdään huonona etiikkana. Mutta sen kerran kun kutina kapinaan on iskenyt, muut vaihtoehdot eivät tule enää kuuloonkaan… Niinpä pettäjä ottaa riskin, kykenemättä vastustamaan, ja tekee asioita, jotka voivat sattua muihin ihmisiin, muttei tee yhtään enempää kuin hänen ehdottomasti täytyy. Jos hän olisi valmis kohtaamaan ja ylpeänä toteuttamaan kielletyt mielihalunsa (eikä sen sijaan täydellisesti kieltämään niitä tai olemaan vastuuton niiden suhteen: ”En tiedä mikä minuun meni!”), sekä ottamaan vastuun mielipahasta, jota tulee teoillaan aiheuttamaan, hän saattaisi vihdoin astua ulos parisuhdetalouden lainalaisuuksista. Mutta hänellä ei ole vaadittavaa rohkeutta ja analysointikykyä tähän viimeiseen tekoon: siksi hän pysyy vain pettäjänä, joka tekee puolittaisen vallankumouksen – ja saa siitäkin vain sen huonomman puolikkaan.

”Entäs lapset?” tivaavat porvariston vahtikoirat kuullessaan jälleen yhdestä syrjähypyn vaarantamasta avioliitosta peläten omien hairahdustensa tulevan ilmi seuraavaksi. No, mitäs lapsista? Kuvitteletko voivasi suojella seuraavaa sukupolvea siltä traagiselta vastakkainasettelulta, joka syntyy heidän omista mielihaluistaan ja sosiaalisilta standardeilta vain runnomalla itsesi tuohon näennäiseen muottiin? Lapsesi voisivat paremmin kasvaessaan maailmassa, jossa ihmiset olisivat rehellisiä itselleen ja toisilleen sen suhteen mitä haluavat, välittämättä seurauksista. Vai olisiko sinusta parempi, että he oppivat tukahduttamaan mielihalunsa kalpeiksi varjoiksi siitä, mitä he olisivat voineet saada, juuri niin kuin itse teet?

Lienee oleellista muistuttaa, että ydinperhe–yksiavioisuus, jota nämä vahtikoirat suojelisivat pettämisen hyökkäykseltä, on nimenomaan se asia, joka korvasi laajemman, joustavamman laajennetun perheen rakenteen menneisyydestä. Kaikilta katsantokannoilta tarkasteltuna lapsista huolehdittiin noissa ympäristöissä paremmin, ja heidän vanhemmillaan oli enemmän vapautta. Saattaisiko olla, että pettäminen on sokea, epätoivoinen kurotus sopimuksenmukaisista ihmissuhteistamme kohti yhteisöä, johon kerran kuuluimme – tai ainakin saattaisi toimia astinlautana kohti sellaisen uutta muotoa?

Kaiken kaikkiaan, pettäminen on mahdollista ainoastaan siksi, koska sen asettamat kysymykset jäävät vaille vastausta.

Aivan kuten näpistelijä, mellakoitsija ja itsemurhaaja, pettäjä tekee ainoastaan puolittaisen vallankumouksen: Hän rikkoo autoritaarisen lain ja käytännön julistuksia, mutta ainoastaan sillä tavalla, että ne pysyvät edelleen olemassa olevina sanellen hänen käytöstään – olivatpa hänen tekonsa kuuliaisuuden tai kapinan tekoja. Hänen olisi parempi paljastaa kuka hän on ja mitä haluaa vailla syyllisyyttä ja katumusta, ja vaatia maailmaa löytämään paikka hänelle ja hänen haluilleen, mitä ikinä ne ovatkaan. Tällöin hänen kamppailunsa voisi olla alku ihmissuhteiden vallankumoukselle sen sijaan, että ne nyt jäävät eristetyn halun ja vastarinnan yksittäisiksi tekoiksi, jotka kyetään murskaamaan jopa ennen kuin ne tulevat tietoisiksi itsestään.

Tarjotkaamme pettäjälle suoja ja puolustustus yhteiskuntamme häpäisyltä hänen astuessaan eteenpäin ja ollessaan avoin ja rehellinen tekojensa suhteen. Sillä hänen tekonsa, kuten meidänkin, on tukahduttamattoman intohimon paloa kohti uudenlaista maailmaa.

CrimethInc. on chicagolainen anarkistikollektiivi, jonka päämääränä on vapaampi ja iloisempi maailma.

Teksti on julkaistu alun perin kollektiivin nettisivuilla www.crimethinc.com.

Kääntänyt on Suvi Auvinen.