Teksti Riina Merenluoma
Viikko sitten palasin Pohjanmaan lakeuksilta, Provinssirockista, takaisin etelään. Nyt vuotuisen reissun sulattelu on saapunut pääteasemalleen. Kokemukset kulkivat monen kanavan läpi eteenne tarjottimelle. Lähdetään syömään festareille – tuu mukkaan!
Et varmasti voi unohtaa rikkinäisissä villasukissa nukuttuja festariöitä, ensimmäistä poikaystävääsi, jonka öiden aikana tapasit, tai äitisi huolta riittävästä ruuansaannistasi. Mutta muistatko, mitä söit? Söitkö pahimpaan ensinälkään pari makkaraa vannoutuneena kasvissyöjänä vai joustitko ekologisista arvoistasi saadaksesi mahan täytettä?
Ruokaan rakastuneet semi-vegetaristi ja rehellinen lihansyöjä kävivät Seinäjoen Provinssirockissa selvittämässä, millaista ruokaa festarikansalle yritettiin tarjota ja mitä se suostui syömään. Tunnettiinko ruuanvalmistajien keskuudessa sanoja luomu, reilu kauppa tai lähiruoka?
Päälavan etualalta lähti letka ruokakojuja, joiden runsaus ja värien sekamelska sai hetkeksi silmät pyörimään ympyrää. Kuudestatoista kojusta oli mahdollisuus löytää mitä erilaisinta murenta rinnan alle: pyttipannua, pikkumuikkuja tai vaikkapa intialaista ruokaa. Valinnan vaikeus yllätti meidätkin. Vasta lähempää pystyi toteamaan paremmin, herauttiko ruuan ulkonäkö Pavlovin koiran tapaan veden kielelle vai nostiko näky eilisen lähemmäs kurkunpäätä.
Enemmän tuoksut viekoittelivat ostamaan kuin kääntymään kannoillaan. Näin kävi myös Provinssin ensikertalaiselle Marja Klemettilälle.
”Ostin seitsemän euron annoksen muikkuja ja ranskalaisia, vaikka en yleensä syö pikaruokaa. Ruuan alkuperä tai luomumerkki ei minua kiinnosta.”
Söpösti ruokaansa närppinyt Marja kertoi etsivänsä ruokansa kojusta, jossa oli pisin jono – ja puhtaat paikat. Kaikkiruokaisena Marja oli yhdeksikön verran tyytyväinen Provinssin ruokatarjontaan.
Backstagella kysymykseen vastannut ronkeli vegaani arvosti tarjontaa sen sijaan seitsikon verran. Helsingissä musiikkialalla toimiva Hanna Backända totesi sarkastiseen tapaansa, että vegaanina odotukset festariruuan suhteen ovat ylipäänsä sen löytymisessä.
”Nykyään eläimetöntä ruokaa on paljon helpompi löytää kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Ne kaksi annosta jotka olen täällä syönyt eivät olleet ihmeellisiä. Pakastetuista kasvispullista on vaikea löytää mitään Intiaa.”
Millaista ruokaa festivaalivieraille sitten kaiken kaikkiaan tarjottiin? Myyntikojujen merestä kalastimme sattumia ja koetimme saada verkkoon festariruuan syvimmän olemuksen.
Santa Marialla tarjoiltiin kolmen maan eri sortteja, makujen tasaisuus ja ennakoitavuus oli kuin lauantai saunapäivänä. Löyhästi englantilaisvaikutteinen fish & chips oli jauhokalaa alusta loppuun, mutta maistuisi kotioloissa oman kullan uunittamana.
Kolmas pistokokeemme kohde Soppaässät oli kokemuksista mielenkiintoisin: koju tarjoili kaikkea rapeista muikuista pastojen ja paellojen kautta pottuihin. Raskaana oleva kuvaaja napsi muikkunsa mielihyvällä, mutta piti muiden ruokien makua turhan suolaisena. Toimittaja sen sijaan arvosti päivän juhlinnan jälkeen tavallista raskaampaa natrium-tankkausta.
Samalla jututin Soppaässien Pasi Immosta ja koetin pureutua aiheeseen tekijän kautta.
”Vuodesta -95 olen näitä hommia tehnyt ja Provinssi on aina ollut erilainen muihin festareihin nähden.Täällä tehdään hommia talkoilla ja otetaan kauppiaatkin huomioon eikä pelkästään rahasteta niin kuin monilla muilla festivaaleilla.”
Katselin ryhdissä seisovaa Pasia ja mietin, mikä saa 15 tunnin työrupeaman jälkeenkin iloisena hymyilevän miekkosen palaamaan joka vuosi kojunsa taakse.
”No, työtähän tämä on. Olen kyllä aina tykännyt olla festareilla töissä, ihmiset ovat mukavia eikä tarvitse olla niin kireänä.”
Toivoin, että Pasi selittäisi tietämättömälle, minkä vuoksi kukaan ei myy luomua, ”reilulla työllä” tai lähellä tuotettua ruokaa. Ja Pasihan selitti.
”Täällä tarjotaan teollista ruokaa, koska se on lakisääteistä. Luomuruokaakin on tullut mietittyä, mutta se vaatisi paljon enemmän työtä sekä keskuskeittiön. Paikan päällä ei saa pilkkoa mitään, vaan valmiita tuotteita käytetään.”
Omaksi yllätyksekseni konkarin mukaan festivaalien asiakkaille riittää teollinenkin ruoka. Mitä! Heittävätkö asiaansa vihkiytyneetkin tapansa romukoppaan festareille tullessaan vai jättivätkö he juhlat suosiolla väliin. Missä ovat vihaiset vegaanit tai tiukat luomu-uskovaiset?
Festarit ovat teollisen ruuan leikkikenttä. Kumpareella pariskunta söi kaupasta ostamiaan eväitä, nuori nainen taas babyporkkanoita suoraan pussista.
Olivatko itseään pelkästään nesteyttävät etsimiämme eettisemmän ruuan puolestapuhujia? Hanna Backända avaa omia vaikuttimiaan.
”Roskilde on oiva malliesimerkki muille isoille festivaaleille siinä, miten on mahdollista kunnioittaa ekologisia arvoja muutoinkin kuin puheentasolla. Siellä kaikki on luomua – jopa drinkkibaari.”
Backända on kuitenkin jopa enemmän huolissaan suomalaisten festivaalien jätehuollon toimivuudesta.
”Täällä Provinssissakin kaikkialla lukee ’recycle’, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Roskildessa ruoka-astiatkin, joista suurin ruokailujäte syntyy, ovat maatuvia.”
Backända ei tyytynyt vain nimeämään epäkohtia vaan kertoi myös omia kehitysehdotuksiaan.
”Hirveän usein kasvisruuat ovat sitä samaa riisisotkua. Jos riisin tilalle tuotaisiin kaveriksi kotimaisia kasviksia, saataisiin peliin myös lähiruoka-ajattelua. Reilun kaupan tuotteet olisi helppo tuoda mukaan kahvissa, teessä ja viineissä. Pieni syötävä voisi olla makkaran sijasta tomaatti tai omena.”
Mutta nykytilanteeseenkin Backända oli tyytyväinen; backstagen ravintolassa sai sentään teeveden muualta kuin kahvinsuodattimen kautta.
Törnävän saarelle oli tänä kesänä laitettu pystyyn tavallisuudesta poikkeava festariruokapaikka – Paviljonki. Sisääntulossa tarkastettiin sisäänpääsyyn oikeuttavat passit ja ovella oltiin haukkana vastassa ohjaamassa pöytiin. Siis jos kävijä kelpuutettiin sisälle.
”Me on karsittu pahimmat hörttötörttöilijät ja tuhannen juovuksissa olleet pois. Tämä ravintola on suoraa tilausta hieman aikuisemmalle väelle, joka ei jaksa enää rellestää”, kertoi ravintolassa työskennellyt Petra.
”Kaikki ruokailemassa käyneet ovat kehuneet ruokaa, mutta olimme varautuneet palvelemaan isompiakin asiakaskuntia kerralla.”
Ravintolan autiuden vahvistaa myös yhtenä päivänä siellä ruokaillut Jari. ”Söin hyvää poronkäristystä punaviinipullon kera. Tuollaiselle ravintolalle on täällä tilausta, mutta tyhjää siellä oli.”
Muina päivinä Jari uskaltautui tavallisten kuolevaisten joukkoon ja söi kuusi miinuksen arvoisen pitsan ja veljensä ysi plus -makkaraperunoiden jämät. Itse ruokansa kotioloissa laittava Jari on tyytyväinen nykypäivän festareiden ruokatarjontaan.
”Soppatykki voisi vielä olla. Hinnatkin kallistuvat koko ajan.”
Jarin sanat jäivät takaraivooni herättelemään jotain perustavanlaatuista. Mieleeni nousi ajatus kuolleelta filosofilta – ruokailu on tarpeen ohella myös nautinto. Tämän oli ymmärtänyt myös nuorin kohtaamani festariruokailija: 4-vuotias Helka-neiti söi antaumuksella sunnuntain toisia ranskalaisiaan. Ketsuppia suupielessään hän sai juuri ja juuri syömisen nautinnolta kuiskattua vastauksen kysymykseeni.
Miltä perunat maistuvat? ”Hyviltä.”
Kukaan kiinnisaamistamme festivaalivieraista ei suhtautunut intohimoisesti festivaaliruokaan. Mutta korviini kantautui veikeä huhu kahdesta naisesta, jotka kiertävät festivaaleja syödäkseen. ”Mennään kattomaan sitä siun lempibändiä”, teki mieleni sanoa kuvaajalle, ”mut syyään eka.”