Sesonki paratiisissa

Teksti Miika Klemettilä

Intialainen Lalita R. Jadhav myy Goan paratiisirannoilla turisteille helyjä. Hänen miehensä käy kahdessa työssä, mutta perheen elanto ei tahdo silti riittää. Hippien jäljiltä rannat on kansoittaneet britit, jotka maksavat matkansa salakuljettamalla muutaman jalokiven.

Auringon ensimmäiset säteet osuvat niemenkärjessä kohoavan Fort Aguada -linnoituksen majakkaan. On vielä hiljaista, kun Lalita R. Jadhav, 22, nousee ja kömpii lattialla makaavien lasten Nikil, 5, ja Nikitan, 4, yli. Hän peseytyy takapihalla ja palaa huoneeseen rukoilemaan Shivan kuvan alle. Kello on vaille kuusi. Rukouksen aikana aviomies Suresh D. Jadhav, 25, herää ja menee vuorostaan pesulle. Hän lähtee töihin puoli tuntia myöhemmin.

Lalita tekee kotiaskareita kunnes puoli kymmenen aikaan suuntaa kohti Candolim-rantaa. Lapset jäävät vanhempien sukulaislapsien huomaan. Lalitaa huolettaa jättää lapset yksin, mutta vaihtoehtoja ei ole. Aviomies on aamupäivisin töissä rakennuksella, illalla hotellin kokkina. Silti rahat eivät riitä.

Äiti toi Lalitan Goaan kun hän oli vain neljävuotias. Kotona Karnatakan Pijaburissa ei ollut mitään. Äiti laittoi kojun pystyyn ja myi helyjä sekä rihkamaa.

Candolim-ranta on Goan eteläisimpiä turistirantoja. Shackien, sesonkien ajaksi pystytettyjen kojujen edessä on katettuja aurinkopetejä. Pedin käyttäjä ostaa kojusta myös aterian ja juomat, yleensä.

Kymmenen aikaan aurinkopedit täyttyvät. Turistit ovat enimmäkseen keski-iän ylittäneitä ihmisiä ja rantaelämä on rauhallista.

Shackit ovat Lalitalle ongelma mutta myös tulonlähde. Hän kulkee rannan ja aurinkopetien välissä. Tarkka silmä tunnistaa heti vastatulleen.

”Tottuneet Goan kävijät eivät osta”, Lalita sanoo. ”Vitivalkoinen turisti on bisnes.”

Lalita kuuluu sudrakastiin. Sudra tarkoittaa työläistä. Vaikka kastijärjestelmä on kielletty, se määrittää edelleen ihmisten elämää. Kaikki kuuluvat kastijärjestelmään, jopa alkuperäiset goalaiset konkanit, joista useimmat kristittyjä. Vaikka kastijärjestelmä on hindulainen, se on edelleen niin määräävä että käytännössä jopa kristityt ja muslimit kuuluvat kastijärjestelmään. Miljardin asukkaan Intiassa jokainen tietää paikkansa.

Viranomaisten taholta Lalita lasketaan kerjäläiseksi ja häneltä vaaditaan oleskelulupa. Lalita on onnekas sillä hänellä on lupa miehen hotellityön takia. Ilman lupaa Lalita lähetettäisiin takaisin Karnatakaan.

Mutta on kaupustelijoista paikallisille hyötyäkin – heiltä voi vaatia laittomia veroja. Hyvänä päivänä Lalita tienaa noin 300–400 rupiaa, josta on vähennettävä lahjus poliisille. Yleinen kuukausi palkka on noin 2 000 rupiaa, joten summa on varsin suuri.

”Korruptio on ongelma”, sanoo shackin omistaja Ken.

”Eilen poliisi tuli miekkojen kanssa pitämään ratsiaa. Jokainen shack on oikeutettu vain 10 aurinkopetiin. Poliisit hajottivat kaikki ylimääräiset aurinkopedit. Tienaamme myymällä ruokaa ja mitä enemmän aurinkopetejä, sitä enemmän turisteja. Sesonki kestää lokakuusta huhtikuuhun”, Ken madaltaa ääntään: ”Saadakseen luvan shackin perustamiseen on maksettava poliisille 30 000–40 000 rupian lahjus. Eivätkä vaatimukset lopu siihen.”

Goan mittapuulla Candolim ei ole mikään paratiisiranta. Sen dyynejä peittävät isot muovit ja hiekkasäkit. Kaukana ulapalla ruopataan merenpohjasta rautaa, jota kuljetetaan rahtilaivoilla Kiinaan. Ruoppauksen ansiosta pohja jyrkkenee rantaa kohti, mikä nostaa aallot valtaviksi. Eroosio kiihtyy.

Marquisin rantalomakohteen takana sijaitsee vaatimattomampi Peravel.

Peravelin huoltaja Immanuel, 22, kertoo että nykyinen viiden minuutin matka rantaan kesti hänen lapsuudessaan viisitoista minuuttia. Ranta työntyy sisämaahan päin koko ajan. Ehkä kaikki hotellit joskus puretaan.

Kun 1960-luvulla itsenäisen Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru kyllästyi neuvotteluihin Portugalin diktaattori António de Oliveira Salazarin kanssa ja pakotti siirtomaaisännät lähtemään, paikan kansoittivat puolestaan hipit.

”Goalaiset olivat maanviljelijöitä ja kalastajia. Hipit nukkuivat makuupusseissa rannoilla ja myivät koruja toisilleen. Sitten tuli Goa trance -musiikki ja huumeet. Lopulta poliisi vaati liian isoja lahjuksia, sellaisia joihin edes huumekauppialla ei ole varaa.”

Goan vuosittaisista parista miljoonasta turistista noin 400 000 on ulkomaalaisia, loput intilaisia. Noin 100 000 turisteista on brittejä.

Karen Halligan, 47, kertoo tapaavansa kohta jalokivikauppiaan. Timantin voi myydä Englannissa moninkertaiseen hintaan.

”Salakuljetus on helppoa, sen kuin vain laitat korut päälle”, Philip Skiles, 58, kertoo.

Hän osoittaa vaimoaan Janet Skilesia. ”Olemme maksaneet Goan matkamme niin jo 1990-luvusta lähtien, ilman mitään ongelmia.”

Englantilaisten lähdettyä Immanuel kertoo, että sesonki on ollut huono. Hän ansaitsee muutama tuhat rupiaa kuukaudessa mutta se ei riitä mihinkään – olisi saatava rahat kasaan ensi lukukaudeksi. Immanuel opiskelee tietojenkäsittelyä ja koska Intiassa harvat maksavat veroja, vastavuoroisesti valtio ei anna mitään.

”Rikkaat hindut tulevat Mumbaista ja vievät parhaat apajat. Paikalliset konkanit ovat pahnan pohjimmaisia. Ihmiset turhautuvat. Hyvät työpaikat jaetaan lahjusten mukaan. Omilla töillä pärjääviä on hyvin vähän. On kaikenlaisia välistävetäjiä, kerjäläisiä ja ruinaajia. Se on nykyinen intialainen vitsaus.”

Rannalla Lalita saa myydyksi laukun ja ansaitsee 200 rupiaa. Olisi suuri kiusaus alkaa kerjätä. Jos Lalita toisi Nikilin rannalle mukaan, ansiot kohoisivat moninkertaisiksi. Sitten uusi turvamies tulee hätistelemään. Tästä lähtien on luvallista myydä vain Candolimin pohjoisella rannalla. Syy rajoitukseen johtuu läheisten shackien omistajista: he ovat palkanneet turvamiehen, joten he määrittelevät rajat. Yksinäinen Lalita ei mahda mitään.

Lalita käy piilottamassa laukut ja helyt tuttavansa luokse ja ottaa bussin Aradyyn, hindujen asuinalueelle.

Illalla Goan pääkadun ravintolat täyttyvät turisteista. Muutamaa yökerhoa lukuunottamatta ravintolat ovat auki puoleen yöhön. Paikallinen neuvosto Gram sabha ja ruoka- ja lääkeministeriö haluaa rauhoittaa ravintoloita ja tiukentaa valvontaa. Lähes kaikki ovat perheravintoloita, joissa tupakointi on sallittu vain tietyillä alueilla – vaikkakaan kukaan ei noudata kieltoa. Yleensä hindut, kuten myös kristityt ja muslimit pitävät arvossa säädyllisyyttä. Humalaisia kammoksutaan, ja vähissä vaatteissa liikkuvat tytöt aiheuttavat pahennusta.

Roy Newcombe, 60 ja Karen Halligan, 47, istuvat Jambalaya-ravintolassa. Hetken kuluttua Roy aloittaa työnsä. Hän laulaa karaokea. Kotimaassaan laulajana leipänsä ansaitseva Roy sai tilaisuuden sattumalta. Goaa vaivaavien sähkökatkoksien aikana Roy kiipesi lavalle akustisen kitaran kanssa. Ravintolan omistaja piti ohjelmanumerosta ja ehdotti yhteistyötä.

Pöydässä on myös muita englantilaisia. Olutta ja tupakkaa kuluu runsaasti. Useimmat välttävät rankkaa humalatilaa, mutta joukossa on aina myös musta lammas. Katseet kääntyvät sekavan oloiseen Steve Cambelliin.

”Hän on täällä huumeiden takia”, Karen supisee.

”Englantilaiset ovat koko ajan humalassa, mutta he jättävät kunnon juomarahan”, tarjoilija Nabhi kertoo.

Nabhi pudistelee päätään: ”Samaa ei voi sanoa venäläisistä. He tilaavat kaikenlaista ja sitten kieltäytyvät maksamasta. Tippiä on turha odottaa.”

Sesonki on taistelua turistien rahoista, kukaan ei edes teeskentele muuta. Nabhi, kuten useat tarjoilijat, ovat tulleet muualta Intiasta jossa on perhe elätettävänä. Palkka on surkea ja ansiot kertyvätkin juomarahoista.

Kaukana pääkadun vilskeestä sijaitsee hindujen vuokrakasarmi. Alue on sijoittunut Goaa ympäröivien kukkuloiden rinteeseen ja siellä asuu lähinnä siirtolaisia. Useimmat oleskelevat Goalla vain sesongin ajan, mutta toiset – kuten Lalita – ovat päättäneet jäädä. Joka puolella juoksentelee lapsia, koiria, vuohia ja kanoja. Elämän virta on välitöntä. Perhettä kohden on vain yksi huone ja yhteinen keittiö. Tilaa ei ole paljon, mutta kukaan ei valita.

Lalitan täytyy siivota, paistaa chapati ja kantaa vettä. Vettä tulee vain joka toinen päivä, joten kaikki talousvesi on säilöttävä suuriin tynnyreihin.

Chapati paistetaan talon takana aaltopeltihökkelissä. Hökkelin katossa leijuu raskas savukerros. Naiset istuvat kyyryssä ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen: on kerrankin aikaa jutella päivän tapahtumista – aviomiehet eivät astu vajaan jalallakaan.

Iltapäivällä etupihalle ilmestyy rivi moottoripyöriä miesten tullessa töistä. Useimmat nukkuvat muutaman tunnin ennen kuin suunnistavat iltatöihin. Jotkut peseytyvät ja katselevat raukein silmin maailman menoa. Vaikka huoneissa nukkuu väsyneitä miehiä, kukaan ei valita melusta.

Lapset kerääntyvät Lalitan naapurin, Sonyan ovelle. Hämärään olohuoneeseen on pakkautunut ryhmä englantilaisia. Ulkomaalaisten kasvoilta on helppo lukea ahdistusta. Intialaiset olot vaikuttavat ulkomaalaisen silmin alkeellisilta. Talojen eteen kaivettu tulvaoja on täynnä törkyä, takapihojen näkymä muistuttaa kaatopaikkaa. Roskat poltetaan nuotioissa ja rottien raadot mätänevät auringossa.

Englantilaisten lähdettyä Sonya on pettynyt. Hän on saanut tuliaisina vain pienen summan rahaa ja suklaata. Suklaalla ei makseta lasten lääkärikäyntejä tai koulumaksuja. Sesonki on lähestymässä loppuaan ja business rannalla olematonta. On turvauduttava kaikkiin keinoihin. Huhti-toukokuussa alkavien monsuunisateiden aikana naisilla ei ole muuta tekemistä kuin istua sisällä.

Englantilaisten käynti saa Lalitan mietteliääksi. Toisellakin naapurilla, Anouschialla on ulkomaalainen suojelija. Ystävä maksaa Anouschian lasten koulunkäynnin. Lalita on pohtinut kerjäämistä. Yhdeltä hyväsydämiseltä rouvalta saisi helposti muutaman kuukauden palkan, mutta Lalita on epävarma – ei ole helppoa pyytää. Eivätkä asiat ole niin huonosti, sesonkia on vielä jäljellä.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics