big_fimage.jpg

Riskeistä mahdollisuuksiin

Teksti Tuuli Hirvilammi

Köyhien puolestapuhujana tunnettu Heikki Hiilamo esittää tuoreessa Into-pamfletissaan ”pieniä askelia” hyvinvointivaltion kehittämiseksi.

Nykyisen hyvinvointivaltion ongelmana kun on, että se kahlitsee yksilön oma-aloitteisuudesta ponnistavia myönteisiä muutoksia. Kelan tutkimusprofessorina työskentelevän Hiilamon hahmottelema ”uusi hyvinvointivaltio” tarkoittaa siirtymistä sosiaalisten riskien jälkihoitoa painottavasta hyvinvointivaltiosta sosiaalisten mahdollisuuksien tukemiseen.

Ihmisten tulisi voida parantaa olosuhteitaan ja asemaansa yhteisön jäsenenä. Sen sijaan, että hyvinvointivaltio ylläpitää byrokratialoukkuja ja korvaa esimerkiksi sairaudesta tai työttömyydestä aiheutuneita tulonmenetyksiä, sen tulisi edistää ihmisten toimintakykyä ja panostaa työllistämiseen.

Suurten, ”päättömien visioiden” sijaan Hiilamo tarjoaa kirjassaan realistia ideoita siitä, miten sosiaalipolitiikkaa tulisi käytännössä toteuttaa. Kirjaa voikin lukea sosiaalipoliittisena ohjelmana, ehkä myös siksi, että Hiilamo tuli kevään aikana tutuksi vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana. Vaalikampanjan aikana ilmestynyt pamfletti kustantajalta, jonka yksi omistaja kirjoittaja on, olisikin helppo leimata vaalikirjaksi.

Niin itsekin aluksi ajattelin enkä oikein pitänyt Hiilamon tyylistä aloittaa luvut omakohtaisilla kokemuksilla: aivan kuin hän markkinoisi itseään viisaana ja kokeneena sosiaalipolitiikan asiantuntijana (jota kannattaa äänestää). Pohdin myös, miten kirja toimii vaalituloksen jälkeen.

Vaalihumun hälvennettyä kirjan kokonaisuus avautui itselleni perusteellisemmin. Ohjelmallisuuden sijaan ymmärsin sen yhteiskunnallisen kehyksen, jonka Hiilamo hahmottelee sosiaalisten mahdollisuuksien ympärille. Kehyksen kuvaaminen on arvokasta ja hyvä lisä esimerkiksi vuonna 2010 Tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa ilmestyneeseen artikkeliin ”Sosiaaliset mahdollisuudet”.

Aiempien kirjoitusten perusteella useat lukijat ovat ehkä pohtineet, onko Hiilamo lintu vai kala: onko hän soininvaaramainen liberaali, markkinahenkinen taloustieteilijä, hengellinen hyväntekijä vai punavihreä yhteiskuntakriitikko. Lokerointi on turhaa. Olennaisinta on, että Uudessa hyvinvointivaltiossa Hiilamo sanoutuu selkeästi irti valtiovarainministeriön keppiä korostavasta kannustinpuheesta. Hiilamo kritisoi myös soininvaaramaista ”sosiaalista insinööritaitoa” taloudellisen rationaliteetin korostamisesta ja systeemilähtöisyydestä. Samoin on selvää, että sosiaalisten mahdollisuuksien ja yksilöiden toimintakyvyn korostaminen ei sovi yhteen julkista vastuuta purkavan uusliberalismin kanssa.

Hiilamo kritisoi rahakeskeistä hyvinvointikäsitystä ja kannattaa universalismia (kaikki maksavat ja kaikki saavat) sekä yksilöiden aloitteellisuutta. Hän kirjoittaa tasa-arvoisen ihmisarvon puolesta, haluaa vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja lisätä huolenpitoa lähimmäisistä. Muutamassa yhteydessä kirjoittaja tuo esiin myös huolensa ympäristöntilasta ja toteaa, että ”kapitalismi pönkittää ympäristötuhoista tuotantoa” ja se on ”maksamattomien laskujen talous”. Kauppakorkeakoulun kasvatilta sujuu siis myös kapitalismikritiikki.

Kirjan toisessa osassa Hiilamo kuvaa hyvän yhteiskunnan instituutioita. Instituutioilla Hiilamo tarkoittaa paitsi markkinoiden ja perheen kaltaisia järjestelmiä myös vakiintuneita toimintatapoja ja yhteiselämän sääntöjä. Instituutiot muuttuvat hitaasti ja vanha rakennetaan uuden päälle. Instituutioiden muutokseen tarvitaan uusia tulkinnallisia kehyksiä ja vallitsevia diskursseja haastavia puhetapoja. Ajattelutapojen korostamisesta seuraa, että lopulta siirtymä sosiaalisiin mahdollisuuksiin ei ehkä lukijasta vaikuta niin radikaalilta muutokselta. Mitä merkitystä sillä lopulta on, käytetäänkö sanaa sosiaalinen riski vai sosiaalinen mahdollisuus?

Eroa on ainakin siinä ihmiskuvassa, jonka varaan hyvinvointivaltion etuusjärjestelmät ja palvelut rakennetaan. Sosiaalisia riskejä korostavaan ajattelutapaan liittyy yksilöiden suojelu markkinoita vastaan, holhoava ote ja toisaalta kontrolli. Giddensin ajattelusta ammentava mahdollisuus-puhe taas liittyy yksilön toimijuutta ja vapautta korostavaan ihmiskuvaan.

Hiilamon mielestä yksilöt voivat ”vapautua yhteiskuntaluokkien, statuksien ja sukupuolten kahlitsevista rakenteista”. Hän korostaa myös yksilöiden piileviä voimavaroja: Esimerkiksi työttömät ovat ”potentiaalisesti yritteliäs joukko”. Yhteiskunnan tehtävänä on ”tuupata” ihmisiä myönteisiin mahdollisuuksiin. Sosiaalisten investointien (kuten päivähoidon tai kunnallisen työllistämisen) avulla ihmisiä autetaan aina auttamaan itse itseään. Hiilamo korostaa myös lähiyhteisöjen ja vertaistuen roolia.

Ajatus yksilöiden voimavarojen tukemisesta on kaunis. Saattaa myös olla, että yksilöiden aloitteellisuuden ja toimijuuden tukemisesta voi todella seurata suuria institutionaalisia muutoksia. Hiilamon kirja herättää kuitenkin samankaltaista epäilyä kuin taloustieteilijä Amartya Senin Development of Freedom. Molemmat kirjoittajat korostavat yksilöiden toimintamahdollisuuksien turvaamista ja toisaalta julkisen vallan keskeistä roolia hyvinvoinnin turvaamisessa.

Kaipaisin Hiilamoltakin vielä selvempää erittelyä ja kannanottoja siitä, mikä on markkinoiden rooli, mikä on yksilön vastuulla ja minkälaista julkista valtaa Uusi hyvinvointivaltio sisältää. Epäily liittyy myös siihen, että molemmat kirjoittajat kannustavat yksilöitä suhteellisen eksplisiittisesti lähinnä talouskasvua tukevaan palkkatyöhön.

Realistina Hiilamo ymmärtää veropohjan kasvattamisen merkityksen. Talouskasvun pönkittäminen saattaa kuitenkin heikentää hyvinvointia pitkällä aikavälillä, jos ympäristöongelmat kärjistyvät. Samoin on kyseenalaista, löytyykö hyvinvointi kaikilla ihmisillä palkkatyöstä.

Epäselväksi jää, voiko Uusi hyvinvointivaltio tuupata ihmisiä myös vähentämään työaikaa tai muulla tavoin kohtuullistamaan elämäntapaansa?

Sosiaalipoliitikkona tunnistan, että epäilyni liittyy myös kirjan sisältämään sosiaaliturvajärjestelmien kritiikkiin. Minut on opetettu puolustamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja vahvaa julkista sektoria (näin myös Hiilamo tekee).

Toisaalta tunnistan, että julkinen valta on nykyisessä Suomessa niin vahva, että se kävelee usein tuensaajan tai palvelunkäyttäjän edun yli.

Voisikin olla järkevää luottaa Hiilamon tavoin ihmisten oma-aloitteisuuteen ja rakentaa järjestelmiä, jotka sallivat oman elämän parantamisen. Siitä myös maailma saattaa muuttua paremmaksi – ainakin pieni askel kerrallaan.

Heikki Hiilamo on Voima Kustannuksen yksi omistajista.

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan jatko-opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä Kelan tutkijana.

Kommentoi Facebookissa
Educa 2019
Helsinki liikkuu