Vielä kymmenisen vuotta sitten Lissabonin laidalla levittäytyi Fontainhas, slummien slummi, keskiaikaisen oloinen loputon sokkelikko täynnä äärimmäistä köyhyyttä.

Siellä elokuvaohjaaja Pedro Costa kuvasi sukupolvesta toiseen jatkuvaa kurjuuden kierrettä samalla, kun yksinäinen puskutraktori kaatoi seiniä apaattisten heroinistien ympäriltä.

Nyt Fontainhasia ei enää ole, paitsi Costan elokuvissa. Slummin tuhossa oli ohjaajan mielestä jotain periportugalilaista.

”Kaupunki oli päättänyt tuhota slummin, mutta jostain syystä hommaan saatiin irrotettua vain yksi puskutraktori. Sitä käyttämään palkattiin yksi slummin asukkaista, musta mies, joka tunsi joka päivä olevansa petturi repiessään naapuriensa koteja maan tasalle. Tuho vei vuosikausia.”

Hotelli Sodankylän baarissa istuva krapulainen Pedro Costa ei ole mikään päivänsäde.

Hän tuomitsee elokuvafestivaalit (ne ovat osa vapaaehtoista apartheidia, jolla älymystö piilottaa taiteensa kauas kansan ulottuvilta), kotimaansa poliitikot (moraalittomia, rahanahneita nuoria pseudososialisteja), suuret dokumenttielokuvatuotannot (fasistinen koneisto, joka käyttää hyväksi köyhiä kohteitaan) ja jopa perjantaina kuolleen maanmiehensä, nobelisti José Saramagon (kirjakauppiaiden rahasampo, jonka avulla kansalle kaupitellaan kulutuselämyksiä taiteena).

Kansaansakaan Costa ei mairittele: orjakaupan ja löytöretkeilyn tyrehdyttyä portugalilaiset ovat hänen mukaansa olleet työtön kansakunta, joka odottaa loppuaan.

Kulttuurikoneistoon pettynyt Costa on valinnut eristäytymisen. Hän ei suostu työskentelemään suurissa produktioissa ja sanoo välttävänsä ammattilaisten seuraa viimeiseen asti. Hänen elokuvansa syntyvät hitaasti ja pitkälti yksin.

”Jatkan yhden elokuvan tekemistä niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Yksi suurimmista suruistani on se, että joskus täytyy lopettaa. Tällä alalla ajatellaan, että jokaisen elokuvan pitäisi olla edellistä suurempi… mutta minä teen pienempää, pienempää, pienempää.”

Taiteellinen vapaus voi tietenkin johtua Costan asemasta kotimaansa Kaurismäkenä, portugalilaisen taide-elokuvan ainoana toivona ja elokuvafestivaalien kultapoikana. (Kunniasta kilpailee lähinnä ohjaajatähti Manoel de Oliveira, jonka kuitenkin epäillään 101-vuotiaana lähestyvän jo uransa loppua.)

Costan mielestä avainkysymys ei kuitenkaan ole kulttimaine, vaan raha. Tarkemmin sanottuna siitä luopuminen. Kulujen karsiminen takaa vapauden.

”Olen irrottanut itseni elokuvamaailmasta. Menen töihin kaukaisiin lähiöihin hyvin yksinkertaisten välineiden kanssa, lähes ilman rahaa. Olen aika kaukana niinsanotusta kulttuurista.”

Keskiluokkaisessa perheessä kasvanut Costa tutustui kotikaupunkinsa slummeihin 1990-luvun puolivälissä, kun Kap Verdessä kuvatun Casa de Lavan avustajat pyysivät ohjaajaa viemään viestejä Lissabonissa asuville sukulaisilleen.

Kävi ilmi, että melkein kaikki vastaanottajat asuivat samassa paikassa: sokkeloisessa, useimmille lissabonilaisille vieraassa Fontainhasissa.

”Alue oli silloin hyvin suljettu, kuten ghetot aina ovat. Minä olin kuin joulupukki, kun kiertelin lahjasäkkini kanssa kyselemässä, asuuko täällä rouva se-ja-se. Minulla ikään kuin oli salasana, joka avasi ovet.”

Ajan mittaan Fontainhasista tuli Costan studio, johon ohjaaja ajeli joka aamu bussilla digivideokamera sylissään ja ryhtyi paiskimaan hommia samalla kun paikalliset kauppiaat availivat puotejaan. Elokuvia tehtiin asukkaiden ehdoilla: Fontainhasin siivoojien ja rakennustyöläisten kallisarvoisia yöunia ei sopinut häiritä kirkkailla valoilla, joten Costa opetteli pärjäämään ilman. Pakkohämärästä muodostui kuvakieli, jota verrataan hollantilaisten mestareiden maalauksiin.

Nuoruuden Hollywood-haaveissaan Costa karautti komealla autolla Universalin suurille studioille ja marssi porteista sisään ovimiehen pokkuroidessa. Elämä ei vienyt Costaa Hollywoodiin, mutta hän kertoo nautiskellen havaitsemistaan pienistä yhtäläisyyksistä.

”Studion ovimiehen sijaan Fontainhasin laidalla päivysti aina sama diileri, joka tervehti minua joka aamu reippaasti: ’Huomenta, herra Costa!'”

Helppoja lähestyttäviä Costan elokuvat eivät ole, eikä sitä ole synkkämielinen ohjaajakaan. Costan elokuvat ovat kiistattoman kauniita, mutta myös liki sietämättömän hitaita ja ahdistavia. Sodankylän yössä suurin osa katsojista jätti kolmituntisen No Quarto da Vanda -elokuvan kesken.

Muillakin festivaaleilla elokuva on koetellut yleisön kärsivällisyyttä.

Costa tietää, mitä tekee, mietin – silloinkin kun haluan livahtaa näytöksestä kesken kaiken. Hitaus on perusteltua eikä saastalla ja väkivallalla mässäillä. Ahdistavinta elokuvissa on hahmojen apatia: addiktion, lannistumisen ja silkan pitkästymisen tyhjentämät silmät. Sitä on vaikea katsoa.

Costa tekee zombielokuvia, jotka ovat kauniita kuin maalaus. Suurin osa leffojen ilmeettömistä haahuilijoista ei näyttele, vaan elää tutuksi käyneen kameran edessä omaa elämäänsä. Huumorin tai sentimentaalisuuden tuottamaa helpotusta Costa ei katsojalle salli.

Kun Fontainhas tuhottiin, Costa menetti studion, jossa syntyivät synkänkauniit puolidokumentit Ossos (Bones, 1997), No Quarto da Vanda (In Vanda’s Room, 2000) ja Juventude em Marcha (Colossal Youth, 2006).

Nyt Costa seuraa slummista karkotettuja ihmisiä näiden uusissa asuinpaikoissa. Fontainhasin tuhon jälkeen slummin asukkaat nimittäin ripoteltiin laitakaupungin vuokrakasarmeihin, entistä kauemmas kauppakaduista ja turistikeskustasta.

Pakkosiirrot eivät vähentäneet köyhyyttä, Costa alleviivaa, vaan tekivät siitä vähemmän silmiinpistävää. Kurjuus on ohjaajan mielestä syventynyt, kun itse rakennetuista hökkeleistä on siirrytty vieraiden rakentamiin kerrostaloasuntoihin, joiden ovissa on lukot ja naapurit ovat vieraita.

Nyt vietetään EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista teemavuotta. Fontainhas on vain yksi lukemattomista kaupunkiköyhyyden ruumiillistumista, joita eurooppalaiset kulttuurikaupungit ovat viime vuosina siivonneet katukuvastaan. Miten Costa määrittelee köyhyyden?

”Köyhyys ei tarkoita kosteaa, viemäritöntä asuntoa, se on jotain muuta”, Costa pohtii. ”Jokin saa useimmat näistä ihmisistä kaipaamaan takaisin slummiin. He tuntevat menettäneensä jotain, mitä eivät osaa määritellä.”

Portugali on yhä kotiapulaisten maa: jopa alemmalla keskiluokalla on sisäkkönsä. Sen mahdollistaa halpa naistyövoima, jota siirtolaisenemmistöisissä slummeissa riittää. Myös Costan elokuvien naishahmot siivoavat keskiluokkaisia koteja ja näkevät samalla, mistä itse jäävät paitsi.

”Siivotessaan he tekevät muistiinpanoja siitä, mitä kuuluu omistaa: tuollainen sohva, tuollainen jääkaappi… ja yhtäkkiä kaikilla heistäkin on kodeissaan TV ja jääkaappi. Nyt he elävät kapitalismissa.”