On helteinen loppukesän päivä L’Aquilan kaupungissa, noin 100 kilometriä Roomasta itään sijaitsevassa Abruzzon maakunnassa. Puolisen vuotta aikaisemmin, huhtikuun kuudentena, L’Aquilaa runteli pahin maanjäristys Italian historiassa lähes kahteenkymmeneen vuoteen.

Järistys oli voimakkuudeltaan 6,3 Richteriä ja tuhot sen mukaiset: noin 300 ihmistä kuoli ja noin 66 000 jäi kodittomaksi. Näistä arviolta 40 000 ihmisen kerrottiin huhtikuussa asuvan hätämajoituksessa telttakylissä.

Italialaisen median uutisointia L’Aquilasta on dominoinut pääministeri Silvio Berlusconin hahmo. Viestimet ovat näyttävin reportaasein todistaneet Berlusconin lukuisia vierailuja järistysalueelle, missä hänet on kuvattu väsymättömästi jakamassa tukeaan tuhon keskellä asuville kansalaisille. Pääministeri on esitetty todellisena L’Aquilan hyväntekijänä, joka on tarjonnut jopa omia yksityisasuntojaan asuinpaikaksi maanjäristyksen uhreille. Viimehetken päätös siirtää heinäkuinen G8-kokous Sardinian La Maddalenasta L’Aquilaan on myös yksi episodi Berlusconin L’Aquilan laupeudentöiden sarjassa; sen oli tarkoitus kääntää myös kansainvälisen yhteisön huomio ja sympatia L’Aquilan tragediaan.

Pääministerin kriitikot suhtautuvat kuitenkin varauksella Berlusconin suosimiin suuriin eleisiin ja penäävät häneltä enemmän todellisia tekoja L’Aquilan hyväksi.

Berlusconin näyttävien mediatempausten lisäksi L’Aquila ei ole juuri näkynyt italialaisissa tiedotusvälineissä. Konkreettista informaatiota korjaus- tai uudelleenrakennustöiden etenemisestä ei ole liiemmin jaettu.

”Emme tiedä ollenkaan, mikä tilanne kaupungissa on, tai kuinka ihmiset voivat, tiedotusvälineet eivät kerro meille mitään faktatietoa”, valittaa roomalainen yhteiskuntatieteiden opiskelija Davide. Tiedon puutteessa hän on yhdessä opiskelukaverinsa Matteon kanssa ajanut paikan päälle katsomaan, kuinka L’Aquilassa voidaan. Minä olen hypännyt auton takapenkille.

Saapuessamme L’Aquilaan lähes puoli vuotta maanjäristyksen jälkeen kaupunki näyttää siltä, kuin katastrofi olisi tapahtunut muutamaa viikkoa aiemmin. Matkalla näemme auton ikkunasta teiden varsilla lukuisia sinikattoisia telttakyliä, joihin kodittomiksi jääneitä kaupunkilaisia on majoitettu. Mitä lähemmäksi kaupungin keskustaa tulemme, sitä selvemmin maanjäristyksen jäljet näkyvät: hylättyjä taloja, suljettuja kauppoja ja liikehuoneistoja, autioita katuja.

Poliisin, armeijan ja palomiesten vapaaehtoisjoukot ohjaavat liikennettä, ja moniin paikkoihin on pääsy kielletty. Auton parkkeerausta varten kolme eri univormupukuista miestä antaa meille ohjeita kolmeen eri suuntaan.

Paljon nähtävää ei kaupungin keskustassa ole, sillä lukuun ottamatta keskusaukiota, jolla pahoin vaurioitunut Santa Maria de Collemaggion kirkko nököttää teippeihin kiedottuna ja puutukiin nojaten, kaupunki on suljettu aidoin. Poliisin ja armeijan henkilökunta vartioi, etteivät ulkopuoliset pääse aidatuille kaduille. Tarve vartioinnille on toki todellinen, sillä sakaaleiksi kutsutut varkaat pyrkivät ryöstelemään tyhjillään olevia taloja. Lisäksi pahoin vaurioituneet talot ovat vaarallisia sortumavaaran vuoksi.

Poistuessamme keskusaukiolta tajuan yhtäkkiä, mikä minua on vaivannut koko L’Aquilassa oloni ajan: hiljaisuus! On keskiviikko ja kello lähestyy kolmea, on siis tavallinen arkipäivä ja työaika, mutta en näe jälkeäkään touhukkaista työmaista tai työkoneiden pauhinasta. Yksinäisen vasaran pauke kuuluu harvakseltaan ja muutamia rakennusmiehiä parveilee autioilla kaduilla.

Ainoat näkemäni selkeästi käynnissä olevat korjaustyöt tapahtuvat keskusaukiota ympäröivissä rakennuksissa, kirkoissa ja suuremmissa liikehuoneistoissa. Muutaman sadan metrin päässä Santa Maria de Collemaggiosta yksityiskodit seisovat turvateippien takana selvästi sen näköisinä, ettei remonttimiehen käsi ole niihin koskenut.

Erään tällaisen talon edustalla tapaamme vanhan rouvan, joka nuori tyttö apunaan purkaa jonkinlaisia markkinapöytiä pakettiautosta kadulle.

”Olen asunut L’Aquilassa kolmekymmentä vuotta, ja joka kesä olemme pitäneet markkinat tällä kadulla”, rouva kertoo. ”Aion pystyttää myyntikojuni tähän kuten aikaisempinakin vuosina, maanjäristyksestä huolimatta. Toivottavasti muutkin saapuvat paikalle.”

Kun kyselemme häneltä elämästä L’Aquilassa maanjäristyksen jälkeen, hänen äänensävynsä muuttuu epätoivoisemmaksi. ”Töitä ei ole, koteja ei ole, ihmiset odottavat. Korjaisin kotini itse, mutta joudumme odottamaan ikuisuuden selvityksiä omistustalojen tilasta,” rouva huokaa.

Ennen selvitystä taloon ei ole asiaa sen sortumavaaran vuoksi, ja erityisasiantuntijan on arvioitava talon kunto. ”Julkinen puoli on täysin retuperällä, mitään ei korjata! Vain yrittäjät remontoivat kiinteistöjään.”

Toisaalta myös paikalliset yksityisyrittäjät vaikuttavat olevan pulassa ja kyllästyneitä odottamaan. Keskusaukion liepeillä liikkeiden ikkunoihin on teipattu kylttejä, joissa vaaditaan toimia, jotta kaupat voitaisiin taas avata. ”Suljettu 6.4.2009 alkaen, avataan ties milloin”, lukee erään myymälän ikkunassa.

Markkinapöytää pystyttävän rouvan mukaan hallituksen toimet jakavat ihmisiä kahteen kastiin: omistusasuntojen omistajiin sekä niihin, jotka aiemmin asuivat vuokralla tai olivat vailla asuntoa.

”Ne, joilla ei ollut omistusasuntoa ennen maanjäristystä, asuvat nyt teltoissa hätämajoitusleireillä, saavat syödäkseen ja ovat jonossa rakenteilla oleviin uusiin taloihin. Sitä vastoin ne, joilla oli talo tai asunto, eivät saa tai uskalla asua siellä sen sortumisen pelossa, mutta eivät myöskään saa valtiolta mitään”, rouva valittaa. ”Berlusconi vain kalastelee uusia äänestäjiä: nyt hän voi sanoa auttavansa yhteiskunnan köyhimpiä L’Aquilassa. Mutta suuri osa kaupunkilaisista jää täysin vaille apua.”

Rouva itse odottaa selvitystä kotinsa tilasta ja asuu veljensä talossa, joka sekin on tosin luokiteltu asuinkelvottomaksi. Maanjäristyksen jälkeen hän joutui odottamaan hätämajoitukseen pääsyä viikkoja ja nukkui pakettiautossaan, tässä samaisessa, jonka uumenista myyntipöydät nyt ilmestyvät.

Lopulta teltta järjestyi uskonnollisen avustusjärjestön kautta. Kesän kuumuudessa teltassa asuminen kävi noin seitsemissä kymmenissä olevalle rouvalle kuitenkin raskaaksi, ja hän päätti muuttaa veljensä taloon. Tällä hetkellä hän nukkuu patjalla lattialla.

Kysellessämme rouvalta hänen tulevaisuudennäkymistään hän hiljenee hetkeksi ja pyyhkäisee silmiään.

”En tiedä kauanko tämä vielä jatkuu. Miksi hallitus ei tee mitään? Miksi Berlusconi ravaa täällä, jos hän ei tee asioille mitään?”

Kun kysyn rouvalta hänen nimeään ja lupaa valokuvaan lehtijutun kirjoittamista varten, hän pudistaa päätään ja kieltäytyy. ”En halua joutua hankaluuksiin. Pelkään, että jos valitan asiasta julkisuudessa, kotiinpaluuni viivästyy entisestään.”

Jätämme rouvan kasaamaan myyntipöytiä ja jatkamme matkaa kohti aivan kaupungin keskustassa olevaa telttaleiriä. Olisi kiinnostavaa kuulla teltoissa majoittuvien mielipiteitä tilanteesta. Leiri on kuitenkin suljettu ulkopuolisilta. Sisään ei pääse. Poliisin ja armeijan henkilökuntaa vartioi sielläkin kutsumattomien vieraiden varalta.

Myös valokuvien ottaminen on kielletty, suuret kyltit osoittavat sen leirin portilla. Kadulle leiristä näkyy pitkät rivit sinisiä telttoja, jotka jatkuvat kauas, aina seuraavaan aitaan saakka.

Paluumatkalla näemme autosta muutamien nostokurkien kohoavan L’Aquilan yllä, ilmeisesti juuri niiden valtion rakennuttamien uusien talojen työmailta. Ohitamme Onnan, yhden maanjäristyksessä pahimmin vaurioituneista L’Aquilan lähikylistä ja näemme lisää sinisiä telttaleirejä.

”Toivottavasti he saavat pian katot päänsä päälle,” Matteo toteaa ratin takaa. ”Kohta on syksy, ja tulee olemaan liian kylmä nukkua teltassa.”

Pian Suomeen paluuni jälkeen luen lehdestä Berlusconin uusimmasta mediatempauksesta: kahden kilpailevan asiaohjelman esittäminen estettiin, jotta samaan aikaan näytettävä Berlusconin hovitoimittajan ohjelma saisi mahdollisimman paljon katsojia. Ohjelma käsitteli hallituksen menestyksekkäitä toimia L’Aquilan uudelleenrakennuksessa, kunniavieraanaan itse pääministeri.

Kaikille alkaa olla selvää, kuka käyttelee eniten valtaa italialaisessa mediassa, ja kenen hyväksi.

Otan yhteyttä L’Aquilan matkakumppaneihini, Davideen ja Matteoon. Kerron haluavani kirjoittaa artikkelin retkestämme. He kannustavat kirjoittamaan, mutta pahoitellen pyytävät minua olemaan käyttämättä jutussa heidän koko nimiään.

”Viime aikoina Berlusconin tekemisiä julkisesti kritisoineet ovat helposti joutuneet jos jonkinlaisiin hankaluuksiin. Kokonainen lehti (vasemmalle päin kallellaan oleva La Repubblica) on haastettu oikeuteen sen esitettyä Berlusconille kysymyksiä, joihin hän ei halua vastata. RAI:n (Italian yleisradion) toimittajilta on evätty oikeusturva, ja he tekevät työtään omillaan. Toimittajien kriittisyyttä rajoitetaan jatkuvasti. On surullista myöntää maamme sananvapauden olevan tässä tilassa, mutta tällä hetkellä en pidä omalla nimelläni julkaistavaa kritiikkiä kovin hyvänä ideana”, Matteo toteaa sähköpostissaan.

Manipuloitua mediaa, pelokkaita rouvia, suljettuja telttaleirejä ja vaikenevia opiskelijoita. Vaikuttaa siltä, että Berlusconi on saamassa tiukemman otteen ei vain Italian joukkotiedotusvälineistä, vaan myös koko maan sananvapaudesta. Onneksi hänen valtansa ei sentään ulotu Suomeen.