Olin 14-vuotias Rooman klubin Kasvun rajat -raportin ilmestyessä v. 1972. Kirjassa väitetään, että teollinen kasvuyhteiskunta on ajautumassa umpikujaan. Tarvitsemme siksi sivilisaation muutoksen, jotta voimme estää planetaariseen ympäristökatastrofiin.

Monet merkittävät ajattelijat ovat aiemmin olleet Rooman klubin kanssa samaa mieltä. Pohjoismaissa norjalaiset ekofilosofit ja suomalaisen 1900-luvun filosofian suurin tähti, Georg Henrik von Wright, varoittivat aikanaan jatkuvan kasvun tavoittelun vaaroista. Kasvun rajojen teemasta tuli kuitenkin laajempien piirien asia 1970-luvulla.

Tässä mielessä kuulun maamme ensimmäiseen kasvu-unelman kariutumisen jälkeiseen sukupolveen. Sukupolveni tehtävä oli ja on edelleen yhteiskunnan energiankulutuksen ja materiaalisen hävikin pienentäminen solidaarisesti ja tavalla, joka auttaisi meitä kaikkia entistä merkityksellisempään elämään.

Vuoden 2011 historiallisten vaalien jälkeen huomaan pohtivani, mitä sukupolveni taistelulle kuuluu. Perustunne on melankolinen: vaalitulos pakottaa jälleen kerran muistamaan näkemään, että se sivilisaatiomurros, jonka näen välttämättömäksi, ei ehkä tule ratkaisevasti etenemään minun elämäni aikana. Kasvuyhteiskunta Suomessa, kuten muissakin länsimaissa, jatkaa luksusluokassa matkaansa kohti yhä suurempaa ekologista tuhoa ja hallitsemattomia sosiaalisia kriisejä.

Minulle henkilökohtaisesti ei luultavasti ehdi käydä kovinkaan huonosti, mutta jo omat lapseni saattavat joutua kokemaan kovia. Toivon, että olen omalta osaltani voinut antaa heille voimaa rakastaa elämää myös silloin, kun se on rankkaa.

Kuulun Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen. Ajatuksissani kuulun myös toiseen, vielä tärkeämpään puolueeseen, jota ei vielä ole ja jolle ei ole vielä nimeä. Näissä vaaleissa tämä sivilisaatiomuutosta aktiivisesti etsivän unelmapuolueeni kannatus jäi epävarman arvioni alle 20 prosentin, ehkä jopa alle 10 prosentin. Mukaan puolueeseeni lasken tällöin suurten puolueiden vihreät sosiaaliliberaalit, merkittävän osan vasemmistoliitosta ja vihreistä ja sosiaalisen enemmistön ruotsalaisesta kansanpuolueesta.

Vasemmistoliiton sisäinen siirtymä vihreään ja arvoliberaaliin suuntaan on vaalien valopilkku. Omassa puolueessani SDP:ssä, sen enempää kuin kokoomuksessa ja keskustassa, en pysty havaitsemaan ainakaan merkittävää laadullista muutosta ekosolidaariseen suuntaan. Jutta Urpilaisen tausta on kansainvälisessä solidaarisuustyössä, mutta puoluejohtajajana hän ei toistaiseksi ole käyttänyt tätä vahvuusaluettaan puolueen linjan uudistamiseksi. Suomen vihreät kuuluu Euroopan vihreän liikkeen piirissä vähiten kasvun rajoista puhuvien puolueiden joukkoon, eikä vaalitappio näytä muuttavan puolueen sisäisiä voimasuhteita tältä osin.

Mitä hyvää näissä vaaleissa voi nähdä? Selvää tietenkin on, että perussuomalaiset ei voi ainakaan lyhyellä aikavälillä uudistaa Suomen politiikan sisältöä. Siihen puolueen osaaminen yksinkertaisesti ei riitä. Perussuomalaisten nousu on hätähuuto vailla suuntaa. Tämä hätähuuto ei tuo ratkaisuja. Mutta se kertoo jostakin olennaisesta.

Timo Soini ja hänen puolueensa edusti näissä vaaleissa jotakin muutakin kuin pelkkää halua protestiin. Soini puhui ymmärrettävästi. Tästä ihmiset pitivät. Soiniin ja hänen johtamaansa puolueeseen kohdistui syvä kaipuu ymmärrettävään maailmaan: Maailmaan, jossa miljardin ja triljoonan ero olisi selvä. Maailmaan, jossa tietäisimme, mistä ruokamme ja vaatteemme tulevat ja kuka on syyllinen, kun asiat menevät huonosti.

Tämä kaipuu elää minussakin vahvana. Se on kaipuuta elämään, josta voisimme kantaa vastuuta ja jossa voisimme kokea olevamme oman elämämme herroja. Soinin menestyksen takana on tässä mielessä modernin maailman korkein ihanne: pyrkimys elämään jossa vapaus, vastuu toisesta ja itsensätoteuttaminen ovat yhtä.

Soini vastaa kaipuuseemme ymmärrettävyyteen puheella, joka kuulostaa selkeältä, vaikka hänen politiikkansa sisältö onkin erinomaisen epäselvä.

Tässä kohtaa on, näin väitän, syytä varovaiseen optimismiin. Jotta optimismini olisi ymmärrettävä, joudumme katsomaan lyhyesti vuoden 1972 jälkeistä poliittista historiaa, sen kolmea merkkitapahtumaa, ja sitä missä mielessä perussuomalaiset on tavallaan lupaavampi reaktio näihin tapahtumiin kuin mitä on vihreä tai punavihreä liike.

Ensimmäinen merkittävä tapahtuma on 1970- ja 1980-lukujen keskustelu kasvun rajoista. Rooman klubin raportin julkaisemisen jälkeen näytti lyhyen ajan siltä, että kasvukritiikki pakottaisi läntisen kulttuuripiirin arvioimaan yhteiskuntiensa kehityksen tavoitteita uudelleen. Moni puhui kohtuuden taloudesta ja mahdollisuuksistamme elää paremmin vähemmällä. Tämän sivilisaatiokriittitisen etsintäkauden lopetti norjalaisen Gro Harlem Brundtlandtin johtaman työryhmän vuoden 1986 raportti YK:lle. Raportissa kerrottiin maailmalle, että tulevaisuus pitää rakentaa kestävän kehityksen varaan. Kestävä kehitys tarkoittaa talouspolitiikan kiellelle käännettynä kestävää kasvua.

Brundtlandtin raportti merkitsikin käytännössä tuudittautumista uuteen ruususen uneen: uneen maailmasta, jossa kasvulla ei sittenkään ole rajoja. Kasvukritiikin väistyminen ja kestävän kehityksen nousu politiikan suureksi tavoitteeksi oli sukupolveni unelman ensimmäinen ja merkittävin takaisku.

Toinen käänne tuli Neuvostoliiton kaatumisen myötä. Reaalisosialismin tuho oli mahdollisuus vihreille ja sosiaalidemokraattiselle vasemmistolle asettaa itsensä angloamerikkalaisen eriarvoisen kapitalismin ja neuvostoliittolaisen valtiososialismin kolmanneksi, ja näitä houkuttelevammaksi, vaihtoehdoksi. Tämä mahdollisuus hukattiin nopeasti kun politiikan keskustelua alkoi hallita uusi aihe, globalisaatio.

Talouden globalisaatio on viime vuosikymmenten kolmas suuri poliittinen tapahtuma. Eurooppalaisia solidaarisuusliikkeitä ja vihreää liikettä tämä tapahuma jakoi kohtalokkaasti. Enemmistö kannatti instituutionaalista optimismia. Tavoitteeksi asetettiin globalisaation poliittinen kontrolli ja tällä perustein osa vihreää liikettä ja vasemmistoa vei yhdessä perinteisen oikeiston kanssa Suomen 1.1.1995 alkaen Euroopan unionin ja Maailman kauppajärjestö WTO:n jäseniksi.

Integraatioratkaisun perustana oli sukupolveni vihreiden ja vasemmistolaisten idealistien monumentaalinen virhearvio: sen takia, että toivomme globalisaation reilua, poliittista hallintaa, moni erehtyi kuvittelemaan reaalimaailman vastaamaan toiveitamme. Mutta maailma ei aina ole toiveidemme mukainen.

Vallan siirto kansallisvaltioilta Euroopan unionille, WTO:lle ja muille vastaaville elimille onkin tapahtunut liian nopeasti ja vailla vallan laadunvarmistusta. Globaalin hallinnan välineitä on kehitetty, mutta välineet ovat heikkoja laadultaan mm. yhtiövallan, läpinäkymättömyyden ja demokratiavajeen vuoksi. Vaihtoehtoinen sosiaalisesti ja ekologisesti vastuullinen vastaus globalisaatioon oli tarjolla.

Euroopan unioniin liittymisen sijaan olisimme voineet lähteä lokalisaation, paikallisen itsehallinnon ja pienemmän mittakaavan yhteiskunnan tielle. Tämä tie olisi edellyttänyt irrottautumista kasvupakosta – eli paluuta aikaan ennen Brundtlandtin raportin kestävän kehityksen agendaa. Tähän ratkaisuun ei löytynyt riittävää tukea ja niin Suomi on ajautunut keskelle yhä monimutkaisempaa globaalin politiikan ja talouden valtavirtaa. Tästä on vaikeaa löytää tietä ulos.

Kohtalomme on siis tällä hetkellä elää yhteiskunassa, jossa arkiset askareemme ja poliittiset ratkaisumme ovat yhä tiiviimmin sidoksissa rakenteisiin, joita emme hallitse ja joita emme ymmärrä. Aikamme ymmärretyysvaje onkin perussuomalaisten nousun tärkein selittävä tekijä. Himossa ymmärrettävyyteen voimme nähdä myös toivoa.

Hyvässä tapauksessa perussuomalaisten nousu aloittaa Suomessa käänteen kohti ymmärrettävää, pienemmään mittakaavan ekosolidaarista yhteiskuntaa. Tässä yhteiskunnassa emme aseta ihmisiä vastakkain kuten perussuomalaisten maahanmuuttokriittinen siipi tekee. Mutta tässä yhteiskunnassa emme myöskään ylikuormita ihmisiä ja politiikkaa kuten iso osa vasemmistoa ja vihreää liikettä haluaa tehdä.

Tässä yhteiskunnassa uskallamme ajatella, että suurin vastuu Suomen ja maailman köyhistä ja sorretuista ja suurin vastuu maailman ympäristöstä voi syntyä siitä, että yhdistämme kaipuun ymmärrettävyyteen väkivallattomuuteen, demokratiaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tälle unelmalle pitää luoda sisältöä ja tiekartta. Gandhin yhteiskunnallinen pääteos, vuonna 1909 ilmestynyt pamfletti Hind Swaraj – Intian itsehallinto – on alan korvaamaton klassikko. Inspiraatiota voimme ammentaa myös esimerkiksi tsekkiläisen kirjailija-poliitikon Vaclav Havelin 1970-luvun esseistä totuuden voimasta. Mutta paljon on keksittävä itse eikä tehtävä ole aivan helppo.

Kirjoittaja on filosofi ja SDP:n kaupunginvaltuutettu, joka oli mukana perustamassa Vihreitä 1980-luvulla. Hän on myös osallistunut Gandhin pamfelein Hind swaraj suomennokseen ja ruotsinnokseen. Ks.: www.demokratiafoorumi.fi.