Toimittajat valitsevat, mistä aiheista raportoidaan ja miten. Samalla he voivat luoda mahdollisuuksia tarkastella ja punnita väkivallattomia reaktioita konfliktiin. Jos tämän jälkeen lukijat ja yleisöt pitävät sotaa parempana vaihtoehtona, journalistiset keinot on käytetty.

Rauhanjournalismissa ei pyritä siihen, että väkivaltaiset reaktiot tulisivat tasapuolisesti kuulluksi. Toisaalta ne harvemmin joutuvat taistelemaan uutistilasta.

Miksi näin on? Uutisoiminen on valitsemista. ”Me vain kerromme tosiasiat”, toimittajat sanovat, mutta tosiasioita on loputtomasti. Jopa näinä ylenpalttisen mediarunsauden aikoina niitä on kutistettava uutisiin mahtuakseen. Toimittaja on portinvartija, joka antaa todellisuuden joidenkin puolten nousta esiin ja jättää loput pimentoon.

Portinvartijana toimiminen ei ole mielivaltaista. Pois jätetyt asiat ovat lähes aina samoja tai samankaltaisia. Uutisissa suositaan yleensä virallisia lähteitä ruohonjuuritason sijaan ja tapahtumaa prosessin sijaan. Peruskonfliktin malliesimerkki on kahden osapuolen taistelu herruudesta.

Nämä suositukset tai puolueellisuudet kovenivat alan yleiseksi käytännöksi, kun journalismia alettiin myydä kuluttajayhteisöille massatuotantona valmistettuna kulutushyödykkeenä. Journalismi kohtasi paineet tuottaa ”jokaiselle jotakin”, sitä piti voida markkinoida kaikille mahdollisille lukijoille, kuuntelijoille ja katselijoille näiden poliittisista näkemyksistä riippumatta.

Se luottovirkamiesten ryhmä, joilta pyydetään lausuntoja ja kommentteja – ryhmän kärjessä on oman maan poliittinen johtaja – valitaan omien mieltymysten mukaan. Ryhmään sinällään sisältyy ”alibi”: Ei ollut meidän ”syymme” että tämä henkilö nousi hallituksen johtoon: siellä hän vain on. ”Luokittelulla”, tai valintojen naamioimisella tosiasioiksi tähdätään samaan, samoin kuin tuolla tunnetulla journalistisella tavalla rajoittaa debatti hallituksen ja virallisen opposition välisten erojen listaamiseksi.

Entä tapahtuma ja prosessi? Uutiset, joissa mässäillään vaikkapa pommin aiheuttamalla kuolemalla ja tuholla, välttelevät polemiikkia. Pommi on kiistämättä räjähtänyt. Uhrien lukumäärä on sairaalan ja poliisin tapaisista luotettavista lähteistä oikeaksi todennettu. Paljon kiistanalaisempaa on ottaa selvää pommittajien motiiveista, siitä mitkä seikat tapaukseen johtivat ja mitä vääryyttä tekijät kokivat kärsineensä.

Mitä kaksinaisuuteen tulee, no, toimiessani reportterina BBC:llä kaikki me siellä ymmärsimme, että menestyvä ura voi perustua seuraavalle kaavalle: ”toisaalta… ja toisaalta… loppujen lopuksi aika näyttää miten käy.” ”Tasapuolisuuteen” pyrkimisellä ja ”kaikkien osapuolten kuulemisella” voi luotettavalla tavalla eristää itsensä yksipuolisuus- tai puolueellisuussyytöksiltä.

On siis olemassa syvään juurtuneita syitä siihen, miksi journalismissa toimitaan näin. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että kun konflikteja käsittelevistä asioista käydään yleistä keskustelua, väkivaltaiset reaktiot korostuvat jo kun juttuja laaditaan. Siksi tapa ansaitsee tulla kutsutuksi ”sotajournalismiksi”.

Miksi? Otetaan ensinnäkin kaksinaisuus. Jos konfliktia ajatellaan kahden suuren vihollisen köydenvetona, muutokset tai mikä tahansa liikahdus heidän suhteessaan voi tapahtua vain keskiviivaa pitkin. Kun toinen osapuoli köydenvedossa saavuttaa metrin, toinen häviää saman verran, joten mikä tahansa uusi muutos näin käsitetyssä konfliktissa vaatii tulla arvioiduksi nollasummapelinä. Kaikki mitä ei voida yksiselitteisesti katsoa voittamiseksi, on vaarassa tulla kerrotuksi tappiona. Se synnyttää valmiin yllykkeen vauhdittaa ponnisteluja taistelujen voittamiseksi tai laajentamiseksi. Konfliktissa mukana olevat puhuvat raa’asti – ja usein myös toimivat raa’asti – kosiskellessaan yleisöä median yllyttämänä.

Kun poliittinen väkivallanteko poistetaan asiayhteydestä, yltyvä väkivalta on ainoa vastaus joka jää jäljelle. Siksi rauhanaloitteista kuullaan niin harvoin uutisia: jos perimmäisiä tarkoitusperiä ei ole näkyvissä, ei ole mitään mikä pitäisi ”korjata”. Vain tämäntyyppistä raportointia käyttäen on jotain järkeä tarkastella ”terrorismia” esimerkiksi jonain sellaisena, jota vastaan on mahdollista tai järkevää sotia.

Ja jos aikoo odotella, koska olisi poliittisille johtajille hyvä hetki keskustella tai käydä käsiksi rauhanaloitteisiin tai taustalla vaikuttaviin syihin, voi joutua odottamaan pitkään. Orastavien rauhanaloitteiden siemen itää lähes poikkeuksetta alemmilla tasoilla. Lisäksi hallituksilla on käsissään keino jota muilla ei ole – ”oikeutettu” sotilaallisen voiman käyttö. Siksi se, että viralliset tiedonlähteet asetetaan etusijalle, yhdistettynä siihen, että suurin osa mediasta katsoo asioita kansallisista lähtökohdista käsin, pakostakin vääristää konfliktien esittämisen alttiudeksi puolustaa väkivaltaa.

Näin ollen rauhanjournalismin voi nähdä uutisointia kohentavana strategiana ja yrityksenä täydentää vakiintuneita uutisoinnin tapoja, jota rauhalle annettaisiin mahdollisuus. Rauhanjournalismi:

– tutkii konflikteista saatavan tiedon taustat ja kontekstit ja esittää perimmäiset syyt ja vaihtoehdot joka puolelta (ei vain ”molemmilta puolilta”).

– antaa tilaisuuden kaikkien kilpailevien osapuolten kaikilla tasoilla kertoa näkemyksensä.

– tarjoaa rakentavia ideoita konfliktin ratkaisuun, kehittämiseen, rauhanrakennukseen ja rauhanturvaamiseen.

– paljastaa mahdolliset valheet ja syylliset kaikkialta ja tuo ilmi kaikkien osapuolten rajanylitykset ja ne, joille on tuotettu kärsimystä.

– kiinnittää huomiota rauhaa käsittelevään uutisointiin ja sodan jälkeiseen kehitykseen.

Rauhanjournalismi on realistisempaa ja tavallista uskollisempaa jo olemassa olevalle todellisuudelle, riippumatta tietämyksestämme tai sen representaatiosta. Väkivaltaa uutisoidaan väärässä valossa, jos taustat tai konteksti jätetään kertomatta, koska jokainen konflikti on pohjimmiltaan suhde, jossa osapuolet asettavat ja tavoittelevat yhteensovittamattomia päämääriä.

Rauhanjournalismissa tunnustetaan, ettei tästä todellisuudesta ole olemassa vain yhtä oikeaa versiota, josta kaikki voisivat olla yhtä mieltä. Me saamme käsityksen ympäröivästä maailmasta omaksumalla viestejä ja mielikuvia – myös niitä joita uutiset meille tarjoavat – ja sovittamalla ne koodeiksi joita kehittelemme elämämme aikana ja joita kannamme päässämme. Merkitystä ei luoda ainoastaan tuottamisen tai koodikielelle muuttamisen hetkellä; mikään representaation muoto ei ole valmis ennen kuin esitys on otettu vastaan tai tulkittu. Tulkitseminen tapahtuu usein automaattisesti, koska suuri osa siitä minkä luemme, kuulemme ja näemme on meille ennestään tuttua. Juuri tämän varaan propaganda laskee. Vakuuta, että Saddam Hussein on ”paha ihminen”, tai että joukkotuhoaseet ovat ”uhka”. Syntyy prisma, jonka läpi koko todellisuus, sekä myöhempi että aikaisempi, yleensä nähdään.

Journalismi on monesti helppo saalis tuonkaltaisille pyrkimyksille, koska se ei yleisesti ottaen rohkaise meitä pohtimaan tekemiään valintoja syistä, jotka edellä on mainittu. Kuuluisa yhdysvaltalainen uutisankkuri Walter Cronkite lopetti CBS:n uutislähetyksen joka ilta iskulauseella ”niin se vain on”. Kiinnostavaa olisi kuulla miten tuohon ”olemiseen” päädyttiin, mutta niihin seikkoihin uutisissa harvemmin ollaan halukkaita tarttumaan.

Viestintää opiskelevat tunnistavat muutamat tätä edeltävät kappaleet pätkityksi versioksi vastanottoteoriasta. Tätä johdantoa kirjoittaessani olen taistellut akateemisia lähteitä vastaan, sillä – kyllä vaan kaverit! – kliseet pitävät paikkansa, mediaoppineet pukeutuvat usein mustaan (mitä emme lue heille miinukseksi) ja mussuttavat monitavuisia sanoja aamiaiseksi (jonka saatamme miinukseksi lukeakin). Kannattaa kuitenkin siteerata terävän ja omaperäisen tutkijan, Gaye Tuchmanin, sepittämää tunnettua aforismia: ”Kuvaamiseen keskittyvien konventioiden hyväksyminen tosiasiaksi saattaa todellisuuden alttiiksi manipulaatiolle.”

Rauhanjournalismi on siis totuuden puolella, kuten muidenkin tulee olla. Toimittajien pitää tietenkin raportoida selville saamansa tosiseikat niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Kysy kuitenkin, kuinka he ovat löytäneet juuri nämä tietyt faktat, ja kuinka faktat ovat löytäneet heidät. Jos kyseessä ovat aina samat tai samankaltaiset faktat, omaksu tapa etsiä merkittävät jutut ja niiden tärkeät osaset ja yksityiskohdat, jotka muuten jäisivät uutisten ulkopuolelle, ja keksi miten saada ne sinne takaisin. Ja yritä vetää meidät muut tapahtumasarjaan mukaan. Rauhanjournalismi pursuaa vihjeitä ja johtolankoja, jotka tarjoavat meille välineitä ottaa selvää lukemastammme ja yllyttävät meitä avaamaan monenlaisia merkityksiä, tutkimaan propagandaa ja muita ulkopuolisia, itseään palvelevia representaatioita.

Pystyvätkö toimittajat todella tekemään tämän, ja tekevätkö he? Viime aikoina tutkijat ovat ryhtyneet arvioimaan olemassa olevaa rauhanjournalismia. Luultavasti ei ole juttua, joka sisältäisi kaikki viisi edellä mainittua rauhanjournalismille tyypillistä tunnusmerkkiä ja välttäisi samalla demonisoivaa kielenkäyttöä, luokittelua ja niin edelleen. Mutta eroja esiintyy, ja niitä on arvioitu. Uutisointi Filippiineillä, erityisesti maan suurimman sanomalehden Philippine Daily Inquirerin tapa uutisoida, on kiinnostavaa, koska se tarjoaa vastakkaisia näkemyksiä maan hallinnon tavalle tuoda ”terrorismin vastaisen sodan” käsite sisäpolitiikkaan ja soveltaa sitä vuosia protestoineisiin kapinallisiin. Rauhanjournalismia tekee myös Independent of London -lehti, jossa itse aiemmin työskentelin.

On tietenkin olemassa myös nopeasti kasvava riippumaton independent-media, joka lisääntyy erityisesti verkossa ja joka seuraa vaihtoehtoisten sanomalehtien ja yhteisöradioiden jalanjäljillä. On olemassa jonkin verran rauhanjournalismia, joten sitä voi syntyä enemmänkin. Mitä se meiltä vaatii ja miten me kaikki voisimme luoda sitä lisää, sitä käsitellään tämän kirjoitussarjan tulevissa kolumneissa.

Jake Lynch on Sydneyn yliopiston apulaisprofessori ja rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen johtaja. Artikkeli on julkaistu englanniksi Transcend.org-sivustolla.

Suomentanut Anu Harju.