Presidentti George Bushin katastrofaalisen valtakauden jälkeen Barack Obaman harteille on asetettu huimia odotuksia. Obaman lupaukset muutoksesta resonoivat kansan riveissä, sillä mielipidemittausten mukaan yli 90 prosenttia yhdysvaltalaisista pitää maan tämänhetkistä suuntaa vääränä.

Ei ollutkaan yllättävää, että jokainen presidenttiehdokas lupasi, tavalla tai toisella, uudenlaista politiikkaa.

Obama onnistui kampanjassaan poikkeuksellisen hienosti. Yhdysvaltalaiset mainostoimistot palkitsivat hänet jo lokakuussa ”Vuoden mainostaja” -palkinnolla, ”Obama-brändin” jättäessä kirkkaasti taakseen toiseksi tulleen Applen.

Vaalien synnyttämän euforian vähitellen haihtuessa on kuitenkin tulossa päivä päivältä selvemmäksi, ettei maan poliittinen kulttuuri ole muuttumassa. Obama on heti ensi töikseen nostanut vallankahvaan keskeisen joukon demokraattisen puolueen sisäpiirin edustajia ja presidentti Bill Clintonin tärkeimpiä neuvonantajia – ja pitänyt tiukasti kiinni Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan linjassa.

Kaksi vuotta sitten sodanvastaisena ehdokkaana profiloituneen Obaman konservatiivinen muodonmuutos on tullut suurena pettymyksenä paikallisille kansalaisjärjestöille, jotka olivat alusta alkaen keskeisessä osassa varmistamassa hänen valintaa demokraattien ehdokkaaksi.

Center for Public Accuracy -aivoriihen tekemän arvion mukaan Obaman hallintoa valmisteleva komitea ei ole ensimmäisten viikkojen aikana kutsunut työhaastatteluun edes yhtä senaattoria, kongressiedustajaa tai virkamiestä, joka olisi ollut alusta alkaen Irakin sotaa vastaan.

Sen sijaan jopa kolmella neljäsosasta uuden hallinnon edustajista on työkokemusta Clintonin valtakaudelta, ja heistä monet tulevat suoraan suurpankeista, öljyalalta tai monikansallisista yrityksistä.

Obaman valitsemat ulkopoliittiset neuvonantajat ovat osoittaneet hänen hakevan kaikkea muuta kuin uutta suuntaa. Jo kesällä nimetty varapresidentti Joe Biden tunnetaan pitkästä urastaan demokraattisen puolueen haukkana sekä yhtenä Irakin sodan äänekkäimmistä kannattajista. Biden kunnostautui Irakin sotaa edeltävien kuukausien aikana toimiessaan senaatin ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtajana, jolloin hän yksinkertaisesti kieltäytyi kuulemasta sotasuunnitelmia arvostelleita YK:n Irak- ja joukkotuhoase-asiantuntijoilta.

Obaman uusi kansliapäällikkö ja entinen sijoituspankkiiri, Rahm Emmanuel, tunnetaan Bidenin tavoin kongressin yhtenä konservatiivisimmista demokraateista ja taipumattomana Israelin asevoimien tukijana. Emmanuel on jo vakuuttanut Wall Street Journalin haastattelussa Obamalla olevan tarpeeksi selkärankaa vastustaa puolueensa sisältä tulevia paineita leikata maan paisunutta puolustusbudjettia – sekä vihjannut mahdollisuudesta, että Bushin luomia rikkaiden veronkevennyksiä ei tullakaan poistamaan.

Myös ulkoministerin virkaan nimitetty Hillary Clinton on puolustanut Irakin sotaa alusta alkaen, mutta on ansioitunut oman poliittisen uransa muun muassa ihmisoikeuksia edistävien aloitteiden vastustajana sekä YK:n ja kansainvälisen sotatuomioistuimen vastustajana. Viime vuosikymmenellä Clinton tuki avoimesti aviomiestään tämän pommittaessa muun muassa Irakin, Sudanin ja Serbian siviilikohteita ja uhkasi oman vaalikampanjansa aikana käyttää ydinaseita Irania vastaan.

Yhtenä räikeimmistä esimerkeistä muutoksen oikeista kasvoista on pidetty Timothy Geithnerin ja Larry Summersin nimeämistä talouskriisin hoitajiksi. Heitä pidetään oppi-isänsä Robert Rubinin tavoin nykyisen pankkikriisin arkkitehteinä, sillä he loivat presidentti Clintonin aikana sijoitusmarkkinoiden vapauttamiseen johtaneen lainsäädännön ja mahdollistivat nyt sortuneiden jättipankkien nousun.

Talouskriisin ennustaneen ekonomisti Dean Bakerin mukaan heidän valintaansa on kuin ”Osama bin Laden olisi nimetty terrorismin vastaisen sodan päälliköksi”.

Jopa pankkien uutistoimistot ovat alkaneet ihmetellä, miten niin monet Morgan Stanleyn, Fannie Maen ja muiden sijoitusjättien entiset johtajat ovat löytäneet tiensä Washingtoniin – sen sijaan, että heitä kutsuttaisiin todistajiksi talouskriisiä puiviin oikeudenistuntoihin. Toisaalla konservatiivit aina John McCainistä, Karl Roveen ja Henry Kissingeriin ovat esittäneet varauksettomia kehuja uudelle hallitukselle.

Myös Obaman ulkopoliittisessa ohjelmassa toistuvat samat jatkuvuuden teemat. Sen sanomattomana lähtökohtana pidetään Yhdysvaltojen kiistatonta oikeutta puolustaa etujaan tarvittaessa asevoimin – piittaamatta maiden rajoista tai asukkaiden mielipiteistä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Obaman suunnitelma jatkaa Irakin miehitystä ”uudelleenbrändäyksen” avulla, vastoin sekä irakilaisten että amerikkalaisten enemmistön odotuksia.

Vaikka Obama onkin luvannut vähentää maassa olevan miehitysarmeijan kokoa, yhdysvaltalaisia etuja suojelemaan ollaan jättämässä ulkoministeriön palkkaamia yksityisiä turvallisuusyrityksiä, joita ei voi syyttää irakilaisissa tuomioistuimissa. Kongressin tekemän itsenäisen arvion mukaan turvallisuusyritysten palkkalistoilla Irakissa on nykyisin ainakin 150 000 työntekijää, ja heitä tukemaan on Obaman suunnitelmana jättää maahan pysyvä ”jämäarmeija” suorittamaan tarvittavia sotilaallisia operaatioita.

Irakista vapautuvilla joukoilla on tarkoitus puolestaan kiihdyttää Afganistanissa käytävää Talebanin vastaista sotaa siviiliuhreista piittaamatta – tarvittaessa Pakistanin puolella ja ilman liittolaiselle annettuja ennakkovaroituksia – vaikka neuvoteltava ratkaisu on Britannian puolustusministeriön omien asiantuntijoiden mukaan täysin mahdollinen.

Myös Suomen naapurimaa Venäjä on Obaman ulkopoliittisessa ohjelmassa kunniapaikalla. Obaman ja Bidenin hallinnon oletuksena on Venäjä ”sotaa lietsovana” ja ”nousevana suurvaltana”, jonka tottelemattomuus on ”vakava haaste” Yhdysvaltojen kansallisille eduille ja johon sen täytyy vastata.

Hallinnossa vaikuttavien vaihtoehtoisten mielipiteiden lisäksi myös Obaman kehittämä ruohonjuuriaktivistien verkosto on marginalisoitu vastoin monien odotuksia. Internetin välityksellä verkottunut yli 10 miljoonan kannattajan ”Obaman armeija” on kokonaan demokraattisen puolueen hallinnassa, eikä sille ole annettu mahdollisuutta osallistua poliittisen ohjelman muodostumiseen.

Huomattavana syynä tähän on rahan valta Yhdysvaltojen vaaleissa. Vaikka Obama keräsikin vaalien aikana rahaa yli kolmelta miljoonalta yksityisihmiseltä, oli verkoston kokonaissumma vain murto-osa verrattuna siihen rahoitukseen, joka tuli pankeilta, yrityksiltä ja lobbareilta. Kuten useimmissa Yhdysvaltojen vaaleissa, eniten rahaa kampanjointiin käyttänyt voitti.

Fifissä aikaisemmin: Verkon kautta voittoon