Teksti Akuliina Saarikoski
Koreografi Antonia Baehr ei ole mies eikä nainen eikä aina koreografikaan. Hän sukkuloi jälkimodernin yhteiskuntafilosofian ja teatteritaiteen välillä, moukaroi identiteetit palasiksi ja kutsuu sinua kyborgiksi.
Berliiniläinen koreografi Antonia Baehr nauraa. Hänen on saapunut Helsinkiin esittämään teoksensa Laugh – Nauru Kiasma-teatterissa. Teos on osa Liikkeellä Marraskuussa -festivaalia.
Kiasmassa Baehr hohottaa lavalla 70 minuuttia lähes ilman taukoja. Hän on nuotintanut naurua partituureiksi, joita hän esittää välillä hihittäen melodisesti, välillä hirnuen mielipuolisen karmivasti.
Baehr hämmentää. Hän on pukeutunut miehen asuun. Itse asiassa Baehrin sukupuolesta ei nimestä huomatta saa selvää. Hän on nimittäin myös Werner Hirsch ja Henri Fleur. Tai tietenkään hän ei ole Hirsch eikä Fleur. Baehrin mukaan nimittäin keksityt identiteetit ovat yhtä tosia kuin todet ja todet yhtä keksittyjä kuin keksityt. Hirsch ja Fleur ovat siis omat henkilönsä, ja Baehr omansa, vaikka he jakavat saman ruumiin. Tuntuuko monimutkaiselta?
Baehr ei päästä katsojaa eikä haastattelijaa helpolla. Kiasman kahvilassa hän vastaa kysymyksiini nauramisesta, identiteetistä ja taiteesta terävästi ja hauskasti ja juuri niin kuin haluaa. Ja tietysti hän myös nauraa lujaa ja paljon, leveällä ja kantavalla äänellä.
Mikä naurattaa, Antonia Baehr?
”Ei mikään. Teokseni ei etsi syitä, joiden vuoksi nauramme. Se tutkii naurua itsessään. Nauru on teoksen aihe ja sen materiaali.”
Voiko siis naurun erottaa ympäristöstään?
”Tietysti! Katso vaikka! Hahahahahahahaha” Antonia nauraa ja jatkaa.
”En voi selittää teoksen naurun syitä. En tee taidetta, joka olisi opettavaista. Taiteeni ei ole moralistista. En halua osoitella yleisöön ja selittää heille miten asiat ovat, ikään kuin tietäisin enemmän kuin he. On paljon kiinnostavampaa tarkastella kysymyksiä yhdessä yleisön kanssa.”
Baehr näpäyttää vastauksellaan kysyjää, ja erottaa itsensä samalla moraalisesta poliittisesta taiteesta, eli taiteesta joka alleviivaa omaa sanomaansa. Poliittista Baehrin taide silti on, hänen omastakin mielestään. ”Toivon, että haastattelija ymmärtää, että se mitä teemme on highly political – erittäin poliittista” Baehr varmistaa.
Tästä ei ole epäilystäkään. Baehr on osa Berliiniläistä Make up productions -ryhmää, johon kuuluu esittäviä taiteilijoita eri taiteen aloilta. Make up productions ei erottele keksittyjä taiteilijoita tosista, ja mukana on sekä fiktiivisiä että oikeita taiteilijoita. Ryhmä hajottaa esittäjien identiteetit ja sukupuolet palasiksi, eikä kunnioita taidesuuntausten välisiä raja-aitoja.
”Teemme sekä musiikkia, teatteria että koreografiaa. Ryhmämme tunnuslause on Behind the make up we find no truth but true make up. Make up viittaa tässä sekä teatterimaskiin että keksimiseen. Meikin alla ei ole todellista ruumista, eikä keksittyjen identiteettien alla ole oikeita ihmisiä. Kaikki on keksittyä.”
Pohtiessani miten kääntäisin Make up productions -ryhmän tunnuslauseen apuuni tulee ystäväni Laila-Annikki Koivunen, suomalaisen drag queen -historian grand old lady, jolle asia näyttää olevan päivänselvä. ”Ihmisen todellinen meikki löytyy meikin alta”.
Tietysti. Mutta kaikki kerrokset ovat meikkiä, keksittyä, ja silmänkääntötemppua.
Baehr flirttailee niin vahvasti jälkistrukturalistisen queer-teorian kanssa, että minun on kysyttävä mitä hän on lukenut.
”Deleuzea tietenkin. Ja Guattaria.”
Ymmärrän. Deleuze on jotain yhtä käsittämätöntä kuin Baehrkin. Kummastakaan ei vain saa selvää. Ei vaikka kysyisi kuinka suoraan. Kysyn silti.
Mihin sukupuoleen identifioidut?
”Tässä esityksessä olen Antonia Baehr. Joskus lavalla taas on tanssija Werner Hirsch. Ja toisinaan myös Henry Fleur, vaikka hän tekee kyllä enimmäkseen musiikkia. Näin se toimii, mutta toisinaan henkilöiden väliset rajat ovat myös epäselvät. Minua kiinnostaa nimien ja identiteettien välisten rajojen sotkeminen”, Baehr kiertää kysymyksen terävästi.
Kuka olet nyt?
”Koreografi Antonia Baehr tietysti”, Baehr nauraa.
Ja mitä sukupuolta Antonia Baehr on?
”En tiedä.”
Baehria ei kiinnosta identiteetin selvittely. Hän kertoo kuitenkin, että hänen tutkielmansa naurusta on omakuva. Baehr kertoo pohtineensa, miten muut ihmiset näkevät hänet ja oivaltaneensa, että ihmisten mielestä hän on se joka aina nauraa. Kysyessäni Baehrilta, onko näin todella, hän väistää kysymykseni ja toteaa vain, että näin ihmiset ajattelevat.
Baehria kiinnostaa johdonmukaisesti se, mitä ihmiset ajattelevat jostakin, eikä se mitä jokin on. Muut ihmiset luovat nauravan Baehrin hahmon ajatellessaan, että Baehr nauraa aina. Samalla tavalla ihmiset rakentavat toisillensa – ja itsellensä – muutkin identiteetit. Sukupuoletkin siis tulevat todeksi, koska ajattelemme ne todeksi.
Mutta entä ruumiit? Ne ovat kuitenkin oikeasti olemassa, eikö vain?
”Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin alkuperäinen ja puhdas ruumis”, sanoo Baehr. ”Ruumiimme muuttavat muotoaan ja kulttuurimme luo ruumiimme sellaiseksi kuin me ne käsitämme. Tässä ajassa olemme yhä enemmän kyborgin kaltaisia ihmiskoneita.”
Baehr mukaan länsimaisten ihmisten ruumita muokkaavat jatkuvasti valtavat määrät kemikaaleja, joita he ahtavat sisäänsä. Testosteronia, ehkäisypillereitä, Viagraa, masennuslääkkeitä, piristeitä, laihdutuslääkkeitä, you name it. Samalla ihmiset siirtyvät entistä useammin virtuaalitodellisuuksiin ja nettiin, jossa he voivat luoda itselle ruumiista vapaita identiteettejä ja olla pelkkää nettistriimien virtaavaa halua. Kulttuurimme luo meidät, eikä se ole hyvä tai paha.
”Näin se vain on”, toteaa Baehr.
Mutta mistä Baehrin naurututkielma siis kertoo? Ainakin se herättää paljon kysymyksiä. Yleisön tunnelma vaihtelee vaivaantuneen ja riemastuneen välillä. On myös vaikeaa olla nauramatta, kun joku hohottaa mielipuolisesti edessäsi yli tunnin.
”Naurun tarttuvuus onkin kiinnostavaa. Nauru nimittäin koostuu melko tasaisesta kappaleista ha-ha-ha ja hengitys, aah. Ha-ha-ha, aah, ha-ha-ha-aah ja niin edespäin. Mutta vasta kun nauruun tulee joku pieni särö ja epäsäännönmukaisuus, se tarttuu.”
Särö, epäjohdonmukaisuus, tarttuvuus. Niinpä tietysti. Ja juuri kun alan ymmärtää miksi edessäni oleva viehättävä gentleman Antonia Baehr pitää nauramisesta hän toteaa:
”Aina ei tietysti huvita nauraa. Nauravan tytön hahmo otetaan harvoin tosissaan. Minulla onkin ollut tapana liimata viikset ylähuuleen. Ne painavat huulia niin että ei paljoa naurata.”
Baehr purskahtaa nauruun ja vakavoituu yhtä nopeasti:
”Jos joku ilmiö tai ihminen pysähtyy ja rakentaa ympärilleen selkeät rajat, hän on välittömästi tuotteistettavissa. Jos tämä ilmiö on vaikka selkeästi visualisoitavissa… niin se ei enää kiinnosta minua. Ja kyllä, tämä on hyvin deleuzelaista.”
Baehr ei tunnu vastaavaan yhteenkään valmiiseen kysymykseen, mutta onnistuu kääntämään ympäri koko tavan hahmottaa maailmaa.
”Fantastista”, sanon lopuksi Baehrille. Baehr, hän vain nauraa.
