YhteiskuntaKirjoittanut ville toivanen

Kuvauslupa, kiitos!

Lukuaika: 4 minuuttia

Kuvauslupa, kiitos!

Teksti Ville Toivanen

Meitä kuvataan kaikkialla. Valvontakamerat, kännykkäkamerat ja turistien videokamerat tallentavat liikkeemme julkisilla paikoilla ihan laillisesti. Jostain syystä tiedotusvälineiden kuvausoikeudet näyttävät kuitenkin kaventuvan. Nelonen ja Suomen Kuvalehti käräjöivät sananvapaudesta – ja hävisivät.

Huhtikuisena päivänä vuonna 2006 kymmenhenkinen mielenosoittajaryhmä oli matkalla Kampin työvoimatoimistoon. Joukon hännillä seurasi Nelosen uutisten videokuvaaja Janne Järvinen.

Toimiston aulatilassa ryhmä aloitti rauhanomaisen, joskin äänekkään mielenilmaisun. Yksi ryhmän jäsenistä kuvasi lähietäisyydeltä toimiston rauhallista ilmapiiriä sekoittavaa performanssia pienellä kotivideokamerallaan. Kuvaaminen ei näyttänyt kiinnittävän kenenkään huomiota eikä siihen puututtu.

Järvinen jäi aluksi ovensuuhun josta hän kuvasi mielenilmausta tietämättä, miten se tulisi etenemään. Tilanteen jatkuessa hän käveli keskemmälle voidakseen keskittyä ainoastaan mielenosoittajiin, jotka olivat toivoneet uutiskameroiden mukanaoloa. Kymmenkiloinen, olalla kannettava ammattilaiskamera sai pian aikaan reaktioita, jotka johtivat odottamattomaan käänteeseen.

Samalla, kun punaisiin huppareihin sonnustautunut ”Työväen Jousto” veti aulassa jumppaohjelmaansa, tuli toimiston vahtimestari tiedustelemaan kenen asialla Järvinen oli. Lyhyen keskustelun ajaksi Järvinen katkaisi nauhoituksen välttääkseen kuvaamasta vahingossa muita paikallaolijoita. Imoitettuaan olevansa uutiskuvaaja Järvinen jatkoi työtään välittämättä vahtimestarin poistumiskehotuksista.

Toimistossa työskentelevä koulutusneuvoja lähestyi Järvistä oikealta, tämän näkökentän ulkopuolelta, otti fyysisen kontaktin ja ryhtyi ohjaamaan häntä ulos toimistosta sekä peittämään Järvisen kameran linssiä kädellään. Järvisen silmä oli kiinni kameran etsimessä, josta hän sai tällin. Silmän ympäristö turposi.

Siitä, käyttikö työntekijä fyysisiä voimakeinoja vai koskettiko hän Järvistä kahdella sormenpäällä, keskusteltiin ensin käräjillä ja Nelosen tekemän valituksen jälkeen myös hovioikeudessa. Syytteinä olivat virkavelvollisuuden rikkominen – käytännössä sananvapauden toteutumisen estäminen – sekä lievä pahoinpitely. Näytön puutteessa tuomioita ei langetettu.

Järvisen itse kuvaama materiaali kertoo tilanteesta. Mielenosoittajien jumpatessa rauhassa nauhalta kuuluu, kuinka viraston työntekijät keskittyvät kuvaajan tenttaamiseen.

Yhtäältä pienten kännykkä- ja videokameroiden sekä toisaalta valvontakameroiden yleistyminen arkipäiväiseksi ilmiöksi on sekoittanut puurot ja vellit. Julkisen keskustelun perusteella voisi luulla, että kaupungeissa asuvat ihmiset ovat tulleet tietoiseksi siitä että näkymättömät kamerat tallentavat liikkeitämme, ja että julkisella paikalla voi milloin tahansa tulla ikuistetuksi tuntemattoman kanssaeläjän kotikameralla. Kuvaaminen kuuluukin lähtökohtaisesti sananvapauden piiriin, ja rajoittimena ovat ’hyvän tavan mukaisen toiminnan’ lisäksi rikoslaissa määritellyt salakatselu sekä yksityiselämää loukkaavan tiedon välittäminen.

Kuumempi peruna on kuitenkin yksilönsuoja. Siihen osataan herkästi vedota, mutta siihen oleellisesti liittyvät koti- ja julkisrauha eivät aina ole sen selvempiä käsitteitä niin yksityisille ihmisille kuin heillekään, joiden tulisi ne työnsä puolesta tuntea.

Väitetään, että Helsingin keskustassa ei enää ole montaa kulmaa johon jokin valvontakamera ei näkisi. Valvomoiden monitoreja tarkkailevat joko viranomaiset tai turvallisuuspalveluja myyvien liikeyritysten palkkaamat vartijat, joiden kokemuksen ja toimintatapojen kirjo on laaja. Samaan aikaan, kun julkinen tila on heidän jatkuvassa valvonnassaan, koetellaan uutismedian oikeutta välittää tietoa kuvan muodossa.

Nelosen lisäksi käräjille lähti samana vuonna myös Suomen Kuvalehti, joka niinikään päätyi valittamaan saamastaan ratkaisusta hovioikeuteen – tuloksetta. Molemmissa tapauksissa hovioikeuden ratkaisu valmistui viime huhti-toukokuun vaihteessa.

Suomen Kuvalehden valokuvaaja Markus Pentikäinen joutui syksyllä 2006 putkaan 18 tunniksi jatkettuaan kuvaamista poliisin lopetuskehotuksista välittämättä Smash Asem -mielenosoituksessa. Ennen kiinniottoa Pentikäinen oli tehnyt selväksi olevansa työtehtävissä tiedotusvälineen edustajana. Pentikäinen sai tuomion niskoittelusta, mutta jäi ilman rangaistusta. Tuomio ei muuttunut hovioikeudessakaan muuttunut. SK on pyytänyt valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.

”Kyseessä on merkittävä periaatteellinen päätös, joka saattaa Suomen sananvapauden outoon valoon. Sivistysmaassa ja oikeusvaltiossa asiaa ei voi jättää tähän”, sanoo päätoimittaja Tapani Ruokanen SK:n nettisivujen uutisessa.

Uutisointi on tiedonvälitystä, tiedonvälitys on viestintää. Kun koulutusneuvoja toiminnallaan rajoitti Nelosen uutistoimittajan sananvapautta ja oikeutta viestintään, sai alkunsa seurausten ketju, jonka vaiheet tuottavat omia viestejään. Toimittaja ja kuvaaja lähtivät tekemään uutista. Siitä, mitä paikan päällä tapahtui, tuli uutinen. Tapahtuma johti oikeudenkäyntiin ja sittemmin käräjä- ja hovioikeuden päätökset on uutisoitu. Seuraavaksi Nelonen hakee valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.

Tapaus ei ole yksiselitteinen, mutta jotkin hovioikeuden päätöksen perustelut antavat viestin, joka herättää uusia kysymyksiä enemmän kuin vastaa vanhoihin.

Työpäivän aamuna Janne Järvinen ja Nelosen uutisten toimittaja Sanna Cortes Tellez olivat saaneet ryhmältä työttömiä tiedon mielenilmaisusta jonka he aikoivat järjestää muutaman tunnin kuluttua. Paikkaa ei kerrottu, mutta uutisväki sai kutsun saapua Kiasmalle, josta ryhmä siirtyisi mielenilmaisupaikalle. Tarkoitus oli kulkea mielenosoittajien mukana kuvaamassa koko tapahtuma. Kiasmalla kohteeksi kerrottiin Kampin TE-toimisto, jonne mielenilmaisuaikeista ei oltu ilmoitettu etukäteen.

Janne Järvinen, ilmoititteko te tulostanne TE-toimistoon etukäteen?

”Tällä kertaa emme voineet ilmoittaa sitä koska saimme vasta Kiasmalla tietää minne olimme menossa. Jos olisimme silloin ilmoittaneet toimistoon olevamme tulossa mielenosoittajien kanssa, meidät olisi voitu katsoa osallisiksi mielenilmaisuun.”

Onko teillä yleensä tapana ilmoittaa etukäteen kuvaamisesta julkisissa tiloissa kuten virastoissa, liiketiloissa tai kauppakeskuksissa?

”Kauppakeskuksiin ei ilmoiteta, ne ovat niin isoja tiloja. Ilmoitusta ei tarvitsisi tehdä minnekään julkisiin tiloihin, mutta jos tarpeeksi ajoissa tiedetään mihin ollaan menossa niin ilmoitetaan, ja sekin tehdään sen takia että työskentelymme paikan päällä sujuisi normaalisti. Yleensä meiltä tullaan kyselemään kuvauslupia niin paljon että se vaikeuttaa työntekoa. Ja niissä paikoissa ei siis tarvita erillistä lupaa.”

Onko tässä syntymässä jossain suhteessa ennakkotapaus, jossa määritellään, kenellä on mitkäkin oikeudet tai valtuudet?

”Onko jollain oikeus heittää toinen julkiselta paikalta ulos? TE-toimiston työntekijä vetosi siihen, että hän luuli minun kuuluvan mielenosoittajiin. Näin ollen minun kai täytyy tästä lähtien tehdä töissä ollessani kaikille ja jokaiselle tiettäväksi että olen uutiskuvaaja – siitäkin huolimatta että sananvapaus kuuluu kaikille, ei vain toimittajille.”

Ratkaisussaan hovioikeus toteaa muun muassa, että ”vaikka Suomen lainsäädäntö ei hyväksykään ennakkosensuuria, asiassa esitetty käsitys siitä, että yksityisyyden suojan toteutumisesta tulee tiedotusvälineen itse huolehtia kuvausmateriaalia julkistaessaan muiden saamatta siihen puuttua, on ainakin nyt käsillä olevan kaltaisessa tapauksessa kestämätön”.

Meillä on sekä kunniansuoja että yksityisyydensuoja. Julkisella paikalla yksityisyydensuoja on luonnollisesti heikompi, ja sen tulkinnasta sikiää kanteluita, haasteita ja oikeudenkäyntejä. Eikö yksityishenkilöiden kasvojen pikselöinti tunnistamattomaksi ole teillä normaali toimenpide, josta päätätte ”muiden saamatta siihen puuttua”?

”Kyllä, aina kun tapaus sitä edellyttää. Keskeneräisissä oikeusjutuissa joissa ketään ei ole vielä todettu syylliseksi ei kasvoja voida tietenkään näyttää. Onnettomuuspaikalta ei näytetä ihmisiä, autosta ei näytetä rekisterikilpeä. Jos joku haahuilee päissään keskelle kuvaa, häntä ei näytetä. Kymmenvuotisen urani aikana en ole saaneet valituksia kasvojen näyttämisestä tai muusta tunnistetuksi tulemisesta, enkä ole kuullut että sellaisia tapauksia olisi ollut.”

Suurin osa noista kuvauskeikoista tarkoittaa kuvaamista normaaleissa ympäristöissä ja tilanteissa, joissa ei ole meneillään mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Millaisia kohtaamisia teillä sitten on julkisten tilan valvojien kanssa?

”Ensin tullaan kysymään kuvauslupaa, johon vastaamme kertomalla ketä ja millä asialla ollaan, ja että lupaa ei tarvita. Sitten kysellään oletteko ilmoittaneet että olette tulossa kuvaamaan, johon vastaamme että ei olla. Siinä vaiheessa vartija usein ilmoittaa että nyt homma seis ja odotatte, että hän alkaa selvittämään esimieheltään onko teillä oikeutta kuvata, ja työnteko keskeytyy.”

Missä kuvauslupia sitten tullaan kyselemään? Nelosen uutiskuvaajien mukaan hankalia paikkoja Helsingissä ovat kauppakeskus Forum sekä Stockmannin tavaratalo. Ensimmäisessä vartioinnista vastaa turvallisuuspalveluja myyvä Securitas Oy, jälkimmäisessä tavaratalon omat vahtimestarit.

Securitaksen liiketoiminta-alueen johtaja Petri Mönkkönen kertoo, että Securitas valvoo kauppakeskuksissa tilojen yleistä turvallisuutta toimeksiannon perusteella. Mönkkösen mukaan kauppakeskusten linjaus on, että hyvän tavan nimissä kuvauksista tulee ilmoittaa ja pyytää sille lupa etukäteen, koska ne voivat häiritä paikalla olevia asiakkaita.

Vartijat toimivat noudattaen lakia ja asetusta julkisrauhasta. Jos kuvauslupien perään kuitenkin kysellään, se tehdään, ”koska toimeksiantajalta on sellainen ohje että lupaa täytyy käydä kysymässä”, Mönkkönen sanoo.

Forumin ja Stockmannin edustajat eivät kommentoineet kiireisiin vedoten.