Indonesiassa metsiä tuhotaan toiseksi nopeimmin maailmassa. Uusin ongelma ovat laajentuvat teolliset puuplantaasit, jotka ovat aiheuttaneet useita nykyisistä metsäkiistoista.

Indonesian talous nojaa metsäteollisuuteen. Alan kasvu on saavutettu kestävän metsänhoidon ja alkuperäiskansojen oikeuksien kustannuksella. Yli puolet maan metsistä on osoitettu puuntuotantoon, ja usein paikalliset maanomistussuhteet ja käyttöoikeudet jäävät sivuun. Kun kysyntä ylittää kestävän laillisen tarjonnan, luonnonmetsiin kohdistuva paine ja niiden laiton hyödyntäminen kasvavat.

Indonesian kapasiteettia on kasvatettu noudattamalla kansallisia metsäohjelmia. Epärealistiset ohjelmat on laadittu Maailmanpankin tuella ja niiden takaa löytyy muun muassa suomalainen konsulttiyritys Pöyry.

Indonesian metsäpolitiikan heikkous on valtasuhteiden epätasapainossa. Poliittisella eliitillä ja hallituksen viranomaisilla on liian merkittävä asema. Metsien tuhoutuminen on osittain tulosta poliittisesta korruptiosta. Toisaalta hallinnossa on läpinäkyvyysongelmia. Hallituksen ohjelmat eivät ole ajantasalla maankäytöstä alueilla, jotka on ilmoitettu metsiksi. Suunnitelmat ovat kallellaan teolliseen metsäkehitykseen eivätkä ole onnistuneet ohjaamaan suuryhtiöitä kestävään metsien hyödyntämiseen.

Vuodesta 1970 lähtien – eli siitä asti kun suuret metsäyritykset aloittivat toimintansa – Indonesian metsäpeite on pienentynyt jatkuvasti, vaikka hallituksen ilmoittama metsäalue on pysynyt samana. 1970-luvulla metsää hävisi noin 0,6 miljoonan hehtaarin vuosivauhdilla. 1980-luvun lopulla vauhti kasvoi 1,7 miljoonaan hehtaarin vuodessa ja 1990-luvun lopulle tultaessa se oli kiihtynyt jo 2,83 miljoonaan hehtaariin vuodessa. Vuonna 2003 metsäministeriön mukaan metsää oli jäljellä noin 94 miljoonaa hehtaaria, eli noin puolet maan kokonaispinta-alasta. Ympäristöministeriön käyttämien satelliittikuvien mukaan alue oli edelleen kutistunut 83 miljoonaan hehtaariin vuonna 2006.

Kenraali Suharton hallintokauden alkaessa 1960-luvulla taloussuunnittelijat kehittivät lupajärjestelmän, joka myönsi yksityisille yrityksille hakkuulupia ja puutavaran vientioikeuksia. Metsähakkuut alkoivat Sumatran ja Kalimantanin saarilta niiden edullisen sijainnin takia. Vuonna 1979 Indonesian maailmanmarkkinaosuus puutavarasta oli 41 prosenttia. Maasta tuli maailman suurin tukkien tuottaja, ja sen trooppisten jalopuiden vienti oli suurempi kuin koko Afrikasta ja Etelä-Amerikasta.

Alkuperäistä sademetsää on jäljellä eniten Papuan ja Sulawesin saarilla. Sumatralla ja Kalimantanilla alkuperäistä metsää on enää puolet hakkuulupa-alueista. Uusimpien tutkimusten mukaan suurinta osaa hakkuuoikeusalueista on hoidettu erittäin huonosti ja vahingoittuneiden metsäalueiden määrä on merkittävä.

Kymmenen viime vuoden aikana hakkuulupien pinta-ala on vähentynyt. Vuonna 2006 hakkuulupia myönnettiin 303 yhtiölle yhteensä noin 28 miljoonan hehtaarin alueelle. Tämä oli noin puolet siitä, mitä vielä vuonna 1993 myönnettiin. Tällä hetkellä noin 34 miljoonaa hehtaaria hakkuuoikeusalueista sijaitsee luonnonmetsissä. Vaikka tämä onkin huomattavasti vähemmän kuin ennen, luonnonmetsien häviäminen jatkuu edelleen.

Laittomat hakkuut ovat tehneet mittaamatonta tuhoa metsille ja paikallisille kulttuureille. Myös kansantalouden tappiot ovat suuret – Maailman luonnonsäätiön ja Maailmanpankin laskelmien mukaan Indonesian valtio on menettänyt laittomien hakkuiden takia tuloja vuosittain 1,5 miljardia dollaria, laittomasti hakatun puun kokonaisarvo on viisi miljardia dollaria. Luvut eivät sisällä ympäristöllisiä ja sosiaalisia vahinkoja.

Metsäteollisuuden alat sahateollisuudesta selluntuotantoon kilpailevat luonnonmetsien puuvaroista laillisesti ja laittomasti. Kattaakseen raaka-ainetarpeensa yhtiöt ostavat usein materiaalinsa laittomilta hakkaajilta. Metsäteollisuuden puunkulutus on kasvanut nopeasti viime vuosikymmenet. Kulutus kaksinkertaistui 12 miljoonasta 24 miljoonaan kuutioon vuosien 1980 ja 1985 välisenä aikana. Pahin vuosi oli 2003, jolloin kulutus oli yhteensä 52,7 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2005 kulutus laski noin 44,5 miljoonaan kuutioon. Samana vuonna laillisesti tuotettiin luonnonmetsien hakkualueilta ja puuplantaaseilta vain 24 miljoonaa kuutiota. Siis liki puolet puuteollisuuden raaka-aineista on peräisin hämäristä lähteistä!

Vuonna 2005 metsäteollisuuden arvioitiin käyttävän 20,3 miljoonaa kuutiota laittomasti hakattua puuta. Vaikka se oli vain puolet aiemmasta (2002 metsäteollisuuden arvioidaan käyttäneen 42,2 miljoonaa kuutiota laitonta puuta), laittomilla hakkuilla on edelleen keskeinen rooli metsäteollisuuden raaka-aineen tuotannossa.

Laittoman puun määrän laskeminen Indonesian tehtaissa ei valitettavasti tarkoita, että laittomat hakkuut olisivat vastaavasti vähentyneet.

Iso osa laittomien hakkuiden puista salakuljetetaan ulkomaille ja salakuljetus saattaa olla kasvussa. Puuta salakuljetetaan maitse Malesian puolelle Kalimantanin saarella ja meriteitse esimerkiksi Papualta Kiinaan. Indonesialaisen ja brittiläisen ympäristöjärjestön, Telapak-EIA:n raportissa on osoitettu, että pelkästään Papualta Kiinaan viedään vuosittain 3,6 miljoonaa kuutiota laitonta puuta.

Laittoman puun kysyntä ei johdu pelkästään halvemmista hinnoista, vaan myös epäselvistä maanomistussuhteista ja korruptoituneesta hallinnosta. Laittomat hakkuut ovat lain saavuttamattomissa, koska monilla metsien kaatajilla on läheiset suhteet armeijaan ja siviilihallintoon. Indonesiassa tätä kutsutaan KKN-järjestelmäksi, joka muodostuu sanoista korupsi (korruptio), kolusi (vehkeily ja salaliitot) ja nepotisme (lähipiirin suosiminen).

Teollisia puuplantaaseja on perustettu alueille, jotka on luokiteltu tuotantometsiksi ja jotka hallituksen suunnitelmien mukaan tulisi ennallistaa tai istuttaa uudelleen. Vuoteen 2005 mennessä istutuksia oli vain alle viisi prosenttia 60 miljoonan hehtaarin alueesta, joka oli määritelty kriittiseksi ennallistamista tai istutuksia vaativaksi alueeksi. Metsäistutuksia hidastavat heikko lakien toimeenpano, puutteet infrastruktuurissa, puutuotteiden alhaiset hinnat ja paikallisten yhteisöjen, varsinkin alkuperäiskansojen, vähäinen osallistuminen.

Hallituksen ohjelmat teollisten plantaasien lisäämisestä tähtäävät puuntarpeen tyydyttämiseen laillisin keinoin. Mutta ne ovat tuoneet myös lukuisia uusia haasteita. Uudet suunnitelmat edellyttäisivät päällekkäisten maaoikeusvaatimusten perusteellisia kartoituksia ja omistusoikeuksien määrittämistä. Tästä ei kuitenkaan ole huolehdittu. Odotettavissa onkin konflikteja hakkuuoikeusalueiden ja teollisten plantaasialueiden välillä sekä plantaaseja perustaneiden suurten yhtiöiden ja paikallisyhtiöiden välillä. Ristikkäiset ja päällekkäiset maa-aluevaatimukset vaikuttavat siihen, että hallitus ei todennäköisesti tule onnistumaan tavoitteessaan lisätä teollisten puuistutusten määrää viidellä miljoonalla hehtaarilla vuoteen 2009 mennessä.

Jännitteet paikallisyhteisöjen ja yksityisten yhtiöiden sekä hallituksen välillä ovat lisääntyneet 1970-luvulta lähtien jatkuvasti. Tämä ei yllätä, sillä metsästä riippuvaisia yhteisöjä on häädetty mailtaan ja monet ovat menettäneet elantonsa huolimattomien hakkuiden ja plantaasi-istutusten takia. Ne ovat aiheuttaneet eroosiota, tulvia, kuivuutta ja useiden tärkeiden lajien kadon.

Erityisesti itsevaltaisen kenraali Suharton hallinnon aikana alkuperäiskansojen mahdollisuudet vaikuttaa epäoikeudenmukaisuuksiin olivat vähäiset. Koetut vääryydet jäivät kytemään ja epäluottamus hallitukseen ja viranomaisiin kasvoi. Suharton hallinnon kaatumisen jälkeen konfliktit ovat voimistuneet ja usein purkautuneet väkivaltaisesti.

Konfliktien syynä ovat ennen kaikkea epäselvät maanomistussuhteet. Vuoteen 2005 asti vain 12 prosenttia kaikesta metsäalasta on ollut selvästi määriteltyä. 1970- ja 1980-lukujen aikana maanomistuksia määriteltiin suurimmaksi osaksi ilman neuvotteluja eri osapuolten välillä eikä niissä otettu alkuperäiskansojen vaatimuksia huomioon. Kun Suharton hallinto kaatui, kiistat purskahtivat esiin. Vuosien 1997 ja 2006 välillä lehdistö on uutisoinut 383 eri metsäkonfliktia. Suurin osa niistä sijoittuu 1990-luvulle. Viime vuosina konfliktien määrä on jonkin verran laskenut.

Konflikteja ja ristiriitoja on ollut enemmän teollisten plantaasien (noin 40 prosenttia) ja suojelualueiden (noin 33 prosenttia) kuin hakkuulupa- alueiden (noin 27 prosenttia) ympäristössä. Tämä on mielenkiintoinen havainto, todennäköisesti plantaasit koetaan hakkuita suuremmaksi uhaksi. Plantaasi hävittää metsän kokonaan, mutta hakatulle alueelle voi vielä kasvaa uusi metsä.

Kirjoittaja on metsätutkija ja Forest Watch Indonesian johtaja. FWI tuottaa tietoa Indonesian metsien tilasta, hakkuista ja maankäytön muutoksista Järjestö pyrkii myös edistämään metsien hallinnan demokratisointia.

Kirjoitus on julkaistu Siemenpuu-säätiön ja Into Kustannuksen kirjassa Metsän jäljillä (toim. Mira Käkönen & Elina Venesmäki, 192 sivua).

Lue myös juttu Lautasellinen Indonesian palmuöljyä.