Ensimmäinen sähkösanoma. Freiburg, marraskuu 2009.

Tänään on kulunut tasan 20 vuotta Berliinin muurin murtumisesta.

Karlsruhessa on aiheeseen liittyvä taidenäyttely, 20 Jahre Mauerfall. Vävypojallani Florianilla on yksi teos siellä. Näyttelyn käsiohjelmasta silmiini osui seuraava kohta:

Ich hatte gerade Keith Jarretts ’Vienna Concert’ eingelegt, als ich Astrid Hansens [eräs näyttelyn taiteilijoista] Website entdeckt hatte und das wunderbare Bildquartett ’nicht schwarz nicht weiss’ vor Augen.

Päivällä eksyin omia aikojani Freiburgissa taidenäyttelyyn, jossa oli paikallisten taiteilijoiden vesivärimaalauksia raunioituneesta kaupungista. Marraskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä 1944 brittiläiset pommikoneet olivat pommittaneet Freiburgia. 2 800 ihmistä oli kuollut ja lähes 10 000 haavoittunut. Kolme neljäsosaa vanhasta kaupungista ja lähiympäristöstä oli tuhoutunut. Näyttely veti hiljaiseksi. Siitä tapauksesta on kulunut 65 vuotta.

Tämän illan kuuntelemme Japen kanssa Keith Jarrettin Kölnin konserttia vuodelta 1975. Jappe on perheemme lähes 15-vuotias vehnäterrieri. Jappe muutti tyttäreni Piritan kanssa Saksaan aivan vuosituhannen alussa.

Jappe ei enää kuule eikä näe, mutta tuntuu nauttivan hetkestä kyljessäni, kun sitä samalla rapsuttelen. Itse haukkailen välillä Piritan isänpäiväksi tekemiä mokkapaloja. Meidän on hyvä olla Japen kanssa näin toisissamme kiinni. Välillämme ei ole koskaan ollut mitään muureja.

Toinen sähkösanoma. Helsinki, marraskuu 2009.

Laskeuduin lentoasemalle klo 22.45. Laukku tuli nopeasti ja bussikin oli sopivasti paikalla. Olin viiden metrin päässä sen edessä, kun se lähti. Yritin käsimerkein pysäyttää sitä. Saman teki takanani tuleva rouvashenkilö, jolla oli enemmän matkatavaroita.

”Kotona, omassa kulttuurissa. Ihanaa”, totesimme rouvan kanssa.

Puoli tuntia uuden bussin tuloon muutaman asteen pakkasessa vähissä vaatteissa. Pakollinen piipun sytyttäminen savuttomien junamatkojen ja lentojen jälkeen.

Kotitaloni hississä oli huoltomiehen panema lappu, jossa kerrottiin portaan ylemmissä kerroksissa tapahtuneesta vesivahingosta ja kehotettiin tarkistamaan kuhunkin huoneistoon mahdollisesti tulleet vahingot. En todellakaan rupea mitään tarkistamaan.

Netistä näin, että täällä pähkäillään vieläkin niitä Rautatieaseman metrotunnelin reikiä. Voi jumalauta! Olin aikoinaan metrotunnelin työmaalla töissä, mutta ainakaan minä en niitä reikiä porannut. Siinähän selvittelette!

Jotenkin ahdistaa. Hävisiköhän minusta nyt se pasifistikin? Olenko edes humaani?

Menen nukkumaan. Päätän, että sulkeudun koko viikonlopuksi sisään. Kuuntelen vain Jarrettin Kölnin konserttia. Sellainen tekee maailman isommaksi ja kauniimmaksi. Japen kanssa en pääse sitä enää kuuntelemaan.

Kolmas sähkösanoma. Helsinki, joulukuu 2009.

Jappe kuoli tänään. Lähetin sille aamulla joulukortin, mutta sitä se ei ehtinyt saada. Kortissa oli taas lähes parinkymmenen koiran ja parin kissankin nimet. Presidentti Halosenkin nimi oli perinteisesti mukana oman nimeni (”isi”) lisäksi. Toivotettiin hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Japen ei tarvinnut olla huolissaan korttien saapumisesta. Olen lähettänyt sille joulu-, ystävänpäivä- ja syntymäpäiväkortit joka vuosi, silloinkin kun asuttiin vielä samassa osoitteessa. Tässä suhteessa se voi luottaa minuun.

Nyt minulla on masentunut olo. Itkin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Kannattaa itkeä silloin kun siltä tuntuu. Onneksi kuolema synnyttää aina myös jotain uutta. Itse asiassa sillä voi päästä lähemmäksi joulun, syntymän, alkuperäistä sanomaa.

Jarrettin Kölnin konsertti ei tule kuulostamaan enää samanlaiselta kuin ennen. Se on saanut uuden merkityksen ja sisällön. Tulen kuuntelemaan sitä kuitenkin jatkossakin. Kuuntelimme sitä yhdessä. Olimme tärkeitä toisillemme.