60-luvun alku. Pieni tyttö haluaisi pelata jalkapalloa. Pojat antaisivat hänen tulla mukaan, mutta jonkun isä-valmentaja ilmestyy aina jostain, nöyryyttää ja estää kentälle pääsyn.

”Tullakseen feministiksi ei tarvitse paljon muuta kuin syntyä”, summaa Tuija Pulkkinen nyt.

”Mä halusin tehdä lapsena poikien juttuja. Kotona ei kielletty. Mutta aina sitä sai osakseen ulkopuolisten ihmettelyä, jos meni vaikka hyppäämään mäkeä.”

Nyt Pulkkinen johtaa Helsingin yliopiston sukupuolentutkimusyksikköä, feminismin suurinta linnaketta suomalaisessa akateemisessa maailmassa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on jalostunut haluksi purkaa tieteen keinoin niitä vallankäytön tapoja, joilla tyttöjä ja poikia tässä maailmassa tuotetaan.

Kristiina-instituuttina tunnettu naistutkimusyksikkö täyttää tänä keväänä 20 vuotta. Asiasta on kyllä hieman hankala muotoilla lauseita, sillä instituutti muuttui oppiaineeksi vuoden 2010 taitteessa ja naistutkimus samassa rytäkässä sukupuolentutkimukseksi. Ja feminismikin on poliittinen käsite, sopiiko sellaista tutkimuksen yhteydessä käyttääkään?

Pulkkinen istuu siistin työpöytänsä taakse, huokaa ja riisuu takkinsa. Päivä on toukokuiseksi hyvin lämmin ja käsitteiden määrittely jotakin, josta hän ei erityisesti pidä.

”Sukupuolentutkimusta, naistutkimusta, feminismiä ja näiden variaatioita esiintyy kaikkia maailmalla esimerkiksi oppialan julkaisujen nimissä. Olen nimen suhteen aika liberaali.”

Kuitenkin reilu vuosi sitten miltei kaikissa Suomen yliopistoissa entiset naistutkimusyksiköt vaihtoivat nimeensä sanan sukupuolentutkimus. Naistutkimus-termistä haluttiin eroon siksi, että sen pelättiin antavan väärän kuvan niille, jotka eivät alaa vielä tunne. Yksiköissähän ei tutkita vain naisia vaan sukupuolijärjestelmää. Nyt Pulkkista jo vähän naurattaa.

”Itse tavallaan tykkäsinkin naistutkimus-termistä. Arvostan niitä poikia, jotka tulivat luennoille nimestä huolimatta. Oli hyvä, että sanan nainen joutui kohtaamaan ja miettimään sitä, miksi kohtaaminen saattoi tuntua vaikealta.”

Sukupuolentutkimus ei ole ainakaan yhtään vähemmän hankala sana.

”Sillä kai haluttiin viitata samaan ilmiöön kuin gender-sanalla niissä ulkomaisissa yliopistoissa, joissa oppialan nimi on gender studies. Ongelma on se, että englannissa on kaksi eri termiä, sex ja gender, ja näistä jälkimmäinen ymmärretään aika monimutkaiseksi, sosiaalisesti muotoutuvaksi kategoriaksi. Tämä erottelu jää näkymättömäksi, kun puhutaan suomeksi sukupuolesta.”

”Hankalaa on sekin, että sanaan sukupuoli sisältyv vahva heterseksuaalisuuden oletus. Suku ja puoli. Ihan kuin suvut jakautuisivat kahteen puoliskoon jotenkin luonnostaan.”

Vaikka nimikysymys jäisi ikuisesti ratkeamatta, oppiala on kuitenkin kiistatta olemassa ja tunnistettavissa. Ja siihen tunnistettavuuteen sisältyy kiinnostava ristiriita.

”Kyllä mun mielestä tämän alan määrittävä piirre on poliittisuus. Eetos, joka tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden ja pyrkii muutokseen.”

Paradoksin tästä poliittisesta eetoksesta tekee se, että yliopistossa asioita pitää pystyä tutkimaan totuuden, ei poliittisen hyödyllisyyden näkökulmasta.

”Jokainen tietää, ettei totuus ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta tieteessä on silti pyrittävä sanomaan vain dokumentoitavissa olevia asioita. Tämä on olennainen osa tuhansia vuosia vanhaa akateemista traditiota, joka määrittää myös sukupuolentutkimusta.”

Kuitenkaan sellainen tutkimus, jossa vain lueteltaisiin eri sukupuolten ominaisuuksia, ei olisi sukupuolentutkimusta. Muutoshakuisuutta on oltava.

”Toisessa ääripäässä ovat sitten pamfletit. Ne eivät ole sukupuolentutkimusta, vaikka olisivat feministisiä, koska niissä ei sovelleta tieteellisen tiedon tuottamisen kriteereitä.”

”Tästä paradoksista puhun usein opiskelijoiden kanssa. Että ala sekä on että ei ole poliittinen.”

Sen kanssa on vain elettävä.

Kristiina-insituutti syntyi 20 vuotta sitten osana aaltoa, joka toi feminismin suomalaiseen yliopistomaailmaan. Sytykkeenä oli havainto siitä, että tiede sivuutti usein sukupuolen merkityksen niin tutkijan elämän kuin tutkittavien ilmiöidenkin kannalta. Tarvittiin uusi oppiala, joka yhdistäisi eri aloilla toimivia naisia. Yksinään he eivät akateemisia traditioita olisi pystyneet kumoamaan, vastustaja oli liian mahtava.

Aallon vaikutus yliopistomaailmaan on kiistaton. Nyt sukupuolentutkimuksesta voi väitellä jo tohtoriksi ja harvassa ovat ne valtavirtatieteenkään edustajat, jotka uskaltaisivat jättää sukupuolen analyyttisenä kategoriana kokonaan huomiotta. Mutta miksi tuntuu, että ne pisarat, jotka tästä virrasta pirskovat akateemisen maailman ulkopuolelle, ovat kovin pieniä?

”Minusta naistutkimuksen anti maailmalle on kyllä ollut aikamoinen. Olemme tuottaneet valtavan määrän käsitteitä, joilla puhua aiemmin nimettömiksi jääneistä ilmiöistä. Ajattele vaikka lasikattoa. Ennen oli vain pahaa oloa ja epämääräistä murinaa naisten vaikeudesta luoda uraa. Nyt meillä on sana, joka nimeää tämän hirveän monimutkaisen ilmiön. Lisäksi on tietysti tutkimushankkeita, joiden vaikutus on vielä suorempi, esimerkiksi silloin kun tutkijat ovat suoraan vaikkapa lainsäätäjien kanssa dialogissa asiantuntijoina.”

Mihin tämä kaikki sitten tähtää? Mikä on akateemisen feminismin päämäärä?

”Päämäärästä on vaikea puhua, koska tulevaisuus on avoin. Pikemminkin kyse on motivaatiosta: tällä hetkellä on olemassa valtava määrä sukupuoleen liittyviä epäkohtia, jotka vaativat puuttumista. Sitä ei voi tietää, mitkä ovat seuraavassa hetkessä ne ilmiöt, jotka vaativat reagoimista.”

Maailma muuttuu hitaasti ja avointa tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Kentän laidalla ylpeyttään nieleskellyt tyttö ei voinut tietää, pääsisikö ikinä mukaan.

Niin että se jalkapallo. Joko professori on pääsyt pelaamaan sitä?

”Olen minä”, Pulkkinen vastaa hieman häkeltyneenä.

”Mutta en ole siinä kauhean hyvä. Että ei siitä ehkä kannata kirjoittaa.”

Tutkimusta, tunteita ja politiikkaa – Kristiina 20 vuotta -juhlasminaari Helsingin yliopiston päärakennuksen pienessä juhlasalissa perjantaina 13.5. klo 13 alkaen.