”Minä ja Lakshmi olimme kaksi nuorta naista, jotka yrittivät tavoittaa jalansijaa Mumbaissa”, Nistha Jain kertoo. ”Halusin tehdä dokumentin Lakshmin selviytymisestä ja kuvata sitä, millainen rooli itselläni olisi hänen elämässään. Myös keskinäinen suhteemme tuli läheiseen tarkasteluun. Se oli lämmin ja ystävällinen, mutta sosiaaliset ja taloudelliset erot olivat silti väistämättä läsnä.”

Tänä vuonna 2008 valmistuneen Lakshmi and Me –dokumentin päähenkilö, Lakshmi, on ammatiltaan kotiapulainen. Hän työskenteli Jainin taloudessa viiden vuoden ajan tunnin päivässä. Pikkuhiljaa ohjaaja oppi tuntemaan Lakshmin ja alkoi miettiä, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämiensä välillä on.

Lakshmi aloitti sekalaisten töiden tekemisen 16-vuotiaana. Kotiapulaiseksi hän ryhtyi jätettyään koulun kesken 20-vuotiaana. Raskas työ jätti jälkensä nuoreen naiseen nopeasti.

”Näytti siltä, että ajan myötä Lakshmin energisyys ja hehku katosivat tiehensä”, Jain sanoo.

Intiassa useimmissa keskiluokkaisissa ja alemman keskiluokan kodeissa työskentelee kotiapulaisia, jotka pesevät pyykin, tekevät ruoan, siivoavat ja huolehtivat muista talouden ylläpitotehtävistä. Varakkaammissa taloissa on omat apulaisensa, jotka asuvat perheiden kanssa. Nykyään kuitenkin pienehköt kaupunkiasunnot pakottavat ihmiset palkkaamaan osa-aikaisia apulaisia, jotka asuvat omissa kodeissaan.

Lakshmi and Me kertoo kotiapulaisen ja työnantajan suhteesta. Lisäksi dokumentissa pohditaan naisena syntymistä intialaiseen yhteiskuntaan. Jainin mukaan Intia on sukupuolten tasa-arvon kannalta jälkijunassa.

”Kun olin itse nuori, äitini kanssa tuli riitaa kotitöistä, sillä hän ei kehottanut veljiäni osallistumaan talouden hoitoon tai ruoanlaittoon samoin kuin minun olisi kuulunut tehdä. Isäni oli erilainen ja hyvin kannustava, joten kasvatukseni oli lopulta vapaamielisempi kuin monella muulla samassa ikäpolvessa”, Jain kertoo.

Lakshmi and Me on palkittu Amsterdamin kansainvälisellä dokumenttielokuvan festivaalilla ja Birds Eye View -elokuvajuhlilla Lontoossa. Naisnäkökulmasta Jain on tehnyt aiemmin Call It Slut –kuvaelman (2006) sukupuolirajat rikkovasta naisesta, joka aiheuttaa haloota keskiluokkaisissa ennakkoasenteissa ja moraalikäsityksissä. Dokumentti 6 Yards to Democracy (2007) kertoo puolestaan vaaleihin liittyneestä tapahtumasta Pohjois-Intiassa: naisille luvattiin ilmaisia sareja, joiden eteen heidän täytyi jonottaa tuntikausia paahtavassa auringonpaisteessa. Paikalla syntyi kahakka, jolloin yli 20 naista menehtyi ja satoja loukkaantui.

Pienessä kylässä Uttar Pradeshin osavaltiossa syntynyt ohjaaja pitää nyky-Mumbaita mutkattomana asuinkaupunkina työssä käyville naisille. Omalla työsarallaan ohjaaja, joka pyörittää omaa tuotantoyhtiötä, ei koe kohdanneensa ongelmia sukupuolensa vuoksi. Selviytyminen itsenäisenä elokuvien tekijänä on haastavaa, mutta Jain on tyytyväinen ratkaisuunsa.

”Tarina on varmasti toisenlainen kaupallisilla televisiokanavilla ja valtavirtaelokuvissa”, hän kuitenkin arvelee.

Jain haluaa tulevaisuudessakin käsitellä elokuvissaan naiseutta, sukupuolikysymyksiä ja seksuaalisuutta.

Jain on opiskellut Mumbain lähellä Punessa elokuva- ja televisioinstituutissa, FTII:ssa, jolla on sama maine Intian sisällä kuin Taideteollisella korkeakoululla Suomessa. Valtaosa maan suurista elokuvanimistä on sieltä lähtöisin.

”Elokuvakouluun hakeutuminen riippuu henkilökohtaisesta tarpeesta. Itse valitsin koulun, koska halusin keskittyä kunnolla nimenomaan elokuvan tekemiseen. Opintoja ennen tein työkseni televisiodokumentteja tietyssä formaatissa. Se rutiini täytyi unohtaa totaalisesti”, Jain perustelee.

Jainille oli alusta saakka selvää, ettei hän tahtonut työskennellä valtavirrassa. Punessa Jain ei oppinut mitään television saippuasarjoista tai Bollywoodista, vaan hän keskittyi taide-elokuvaan ja eri teorioihin.

Vuonna 2004 Jain tutustui YLE:n dokumenttituottaja Ilkka Vehkalahteen, joka vetää ”Steps India” –nimistä hanketta. Projektissa etsitään lahjakkaita intialaistekijöitä, joiden töille suunnataan rahoitus. Jain osallistui projektin ensimmäiseen workshopiin.

”YLE oli tullut aiemmin tietoiseksi vuonna 2005 tekemästäni City of Photos –dokumentista. Kerroin Vehkalahdelle Lakshmi and Me –ideani, ja sain rahoituksen sen tekemiseen Steps Indialta”, Jain kertoo.

Jain osallistui lokakuussa Helsingissä Lakshmi and Me -elokuvan esitykseen. Siellä heräsi keskustelu yksityisyyden rajoista dokumentteja kuvattaessa. Jain koki huomion kiinnostavana.

”Luulen, että kysymys yksityisyydestä kertoi jotain suomalaiskatsojista. Heidän käsityksensä poikkeavat varmasti intialaisesta tottumuksesta. Dokumenttini menee intiimille alueelle, mikä sai jotkut katsojat tuntemaan itsensä kiusaantuneiksi. Päähuomioksi nousi, kuinka rohkenin kysyä Lakshmilta hänen raskaudestaan tai näyttää hänen alkoholisoitunutta isäänsä. Se tuntui joistakin yksilön rajojen rikkomiselta”, Jain selvittää.

Ohjaaja toteaa, että hänelle itselleen oli luontevaa esittää kysymykset, mutta vaikeampaa oli hyväksyä se, että kuvattava materiaali oli todellista elämää.

”Jokapäiväinen arki voi näyttäytyä kiusallisena, jos se tallennetaan elokuvaksi. Samalla paljastuu, että arki sisältää jotakin, jonka kanssa emme halua olla tekemisissä. Elokuva on kaksipiippuinen työkalu”, Jain kiteyttää.

Ohjaajalle haastavin ongelma dokumenttien tekemisessä on ollut, että pääroolin henkilö voi menettää yhtäkkiä kiinnostuksensa projektiin tai muuttua vihamieliseksi.

”Intiassa useimmat elämät ovat niin arvaamattomia, että jossakin tietyssä käsikirjoituksessa tai suunnitelmassa on hankala pitäytyä.”

Lakshmi and Me –dokumentti esitetään Helsingissä DocPoint-festivaalilla tammikuussa 2009 ja YLE:n ohjelmistossa.