Teksti Sanna Uuttu
Teatteri Nirvanan esitys purkaa tämän päivän maahanmuuttokeskustelun aiheuttamaa häpeää. Sotaa kokematon työryhmä ei halua sijoittaa Paratiisi-näytelmää minkään nimetyn ja tunnetun konfliktin jalkoihin. On katsojan vastuulla sijoittaa kuva vapaustaistelusta karttapallolle.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Voimassa 1/2011.
”Tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on herättänyt sellaista raivoa ja häpeää ja olen varmaankin pyrkinyt käsittelemään sitä tän tekstin työstämisen kautta”, näytelmäkirjailija Jussi Moila pohtii.
Moila puhuu teatteri Takomon kevätkauden avaavasta Paratiisista. Se on teatteri Nirvanan ennennäkemätön näytelmä lottovoittajien maahan päätyneestä pojasta, joka Michael Jacksonin säestämänä elää menneisyytensä ja kohtaa tulevaisuutensa. Paratiisi on paitsi kunnianhimoinen teatteriproduktio myös osanotto nyt vellovaan keskusteluun rasismista, köyhyydestä ja vieraudesta.
Kirjoittaessaan tekstiä Moila työskenteli vuoden Helsingin vastaanottokeskuksessa ja tapasi ihmisiä, jotka olisivat voineet olla teoksen päähenkilö.
Paratiisi ei suoraan ole kenenkään elämäkerta – kaikki vastaanottokeskuksen tarinat ovat vaitiolovelvollisuuden alaisia – mutta Moila kertoo, että hänelle ne realisoivat näytelmän maailmaa henkilökohtaisesti.
”Siellä kuullut tarinat antoivat kasvot näille henkilöille ihan eri tavalla, ne ei ole vain kuvitteellisia ja fantasiaa.”
Näytelmän päähenkilön, nuoren pojan, tausta on konfliktin repimässä Kianjissa. Hän kasvaa sodan jaloissa ja päätyy Punaisen Ristin huomaan. Kianji on kuvitteellinen maa, jossa puhutaan esperanton kaltaista kieltä.
Sotaa kokematon teatteri Nirvanan työryhmä ei halua sijoittaa näytelmäänsä minkään nimetyn ja tunnetun konfliktin jalkoihin. On katsojan vastuulla sijoittaa kuva vapaustaistelusta Aasian, Afrikan tai Etelä-Amerikan maanosiin, tai paljon lähemmäs Venäjän Federaatioon.
Kianjista on kuitenkin vain muutaman tuhannen kilometrin matka Suomeen ja vuoden 1994 Joensuuhun, välilasku Heathrown lentokentällä. Luvassa ei kuitenkaan ole turruttavaa sodankuvaa:
”Traagisuuden vastapainona on ryhmä ja – kai – toiveikas loppu.”
Paratiisin ensi-iltaa ei ole tarkoituksella suunniteltu vaalien alle. Säveltäjä ja äänisuunnittelija Pauli Riikonen korostaa, ettei mitään osoittelevaa politikointia ole tarkoitus tehdä.
Paratiisin taustalla on ennemminkin Moilan kokemus siitä, millaista oli olla nuori Joensuussa 1990-luvulla, kun kaupungissa vallitsi yhteisöllinen rasismi ja nuoriso ylpeili tunteensa palolla.
Skinhead-alakulttuuri kukoisti kaupungin nuorisotiloissa ja rotuoppi muodosti nuorten ideologian rungon.
Sensaatiojulkisuus ruokki Joensuun pikkuskinien itsetuntoa ja tiedotusvälineet myötäilivät ymmärtäväisesti heidän ”isänmaallisuuttaan”, kunnes pahoinpitely ja uhkailu ylsi maahanmuuttajista Antifa-aktivisteihin. Kaksikymmentä vuotta sitten paikallistasolla esiintyneet puheenvuorot ovat nyt 2000-luvulla tulleet valtakunnalliseen keskusteluun. Moila arvelee, että juuri tämä kehitys toi Paratiisin ajankohtaiseksi ja Takomon ohjelmistoon.
Jussi Moila jakaa kunniaa tekstistä koko työryhmälle. Vaikka harjoituskausi on supistettu kuuteen viikkoon, on tekstistä viimevuoden aikana luettu kymmeniä eri versioita yhdessä näyttelijöiden kanssa.
Ohjaaja Sini Pesosen ja työryhmän kommentit ovat vaikuttaneet tekstiin ja samalla kirjoittaneet sitä uudelleen.
Teoksessa tekijyyden roolirajat eivät pysy yksiselitteisinä vaan esimerkiksi äänisuunnittelu sekoittuu sävellykseen ja ohjaukseen. Paratiisin musiikin ovat säveltäneet Ylermi Rajamaa sekä Olavi Uusivirta ja Riikonen sovittaa sen näyttämölle.
Kun esirippu lopulta nostetaan teoksen edestä, vastuu kappaleen vaikuttavuudesta lepää yhtälailla puku- ja äänisuunnittelijoiden, koreografin, näyttelijöiden, kirjailijan ja ohjaajan harteilla. Paratiisia on valmisteltu mahdollisimman vähäisen hierarkian periaatteella, koko ensembleä kuunnellen ja kunnioittaen.
”Siinä pyritään kokonaistaideteokseen”, Moila täsmentää.
Työryhmä on tietoisesti halunnut vastustaa teatterimaailman hierarkkisuutta. Paratiisin ympärille on muodostettu avoin työyhteisö, jossa on tilaa sukulaisille ja ystäville.
”Ihmiset on saattaneet soittaa, että onko sulla töitä. Mukaan on otettu ne, jotka ovat halunneet tulla. Paratiisissa on yritetty välttää ulossulkemista ja starakulttuuria. Produktion taustalla on avoin ja iso työryhmä vastalauseena henkiselle yhteisöväkivallalle”, Sini Pesonen kertoo prosessista.
Laajalla ja monikulttuurisella työryhmällä on haluttu lausua myös jotain naiivia utopistisesta yhteiskunnasta, jossa yhdessä tekeminen loisi kaikkien yksilöiden tasa-arvon.
Pesonen nauraa, että ohjaaminen saa ihan uusia haasteita, kun asiansa on esitettävällä kankealla englannilla.
”Vaikka ihan kaikki ei ole ammattinäyttelijöitä, tämä ei ole sosiaaliprojekti. Tavoite on tehdä kunnianhimoista taidetta, se kannattaa ehkä sanoa.”
Paratiisi ensi-illassa 18.2. Helsingin teatteri Takomossa, muut esitykset 22.2.–24.3.
