Arja Alho paikantaa vasemmiston käännöksen oikeistoon helmikuuhun 1996. Silloin uusliberalismi vakiinnutettiin Suomeen.

Alhon pamfletti Kovan tuulen varoitus liikkuu Paavo Lipposen ja Alhon traumaattisesta suhteesta yleiseen, dokumentoiden työväenpuolueiden marssia markkinakurin alamaisuuteen. Alho toimi Paavo Lipposen I hallituksessa toisena valtiovarainministerinä vuosina 1995–1997.

Vasemmiston kriisiä valotetaan päiväkirjoja ja tekstinpätkiä yhdistelevässä ”jotain tietäisin, olinhan siellä itsekin” -tyylissä.

Lukkareiksi Alho osoittaa valtiovarainministeriön virkamiehet Raimo Sailaksen, Johnny Åkerholmin, Erkki Virtasen ja Martti Hetemäen. Vasemmistonkaan roolitus ei jää epäselväksi näiden tosiasiallisten vallankäyttäjien asettamissa raameissa. Mutta johonkin hallitusta tarvittiin. Pääministerinä räyhäävä ja alistava Lipponen vetääkin tarinassa primadonnan roolin.

Alhon näkökulmasta on raskauttavaa, että Lipposen I hallitus vakiinnutti uusliberalismin Suomessa ilman demokraattisten edustajien valmistelua tai edes eduskuntaryhmien tietoa uusista säästöistä. Hyvinvointivaltiolta pudotettiin pohja pois. Selväksi tulee, että kohtaus tapahtui vain ja ainoastaan pienen klikin pikamanööverinä.

Ensimmäiset puheet vastakkainasettelun ajan loppumisesta sijoitetaan 70-luvun Korpilammen konsensukseen. Tarkentamatta jää, missä määrin Alho itse nojaa poliittiseen uskotteluun, siitä että duunarien ja sosiaalituettujen pöydälle tippuisi enemmän muruja, kun vain bkt-mitattu tuotanto – ei niin väliä minkä tuotanto – kasvaa. Epämääräinen viittaus endogeeniseen talousteoriaan ei riitä.

Tapahtuneen jälkeen sosiaalidemokraatit tai vasemmistoliitto eivät ole kyenneet kömpimään kuivalle maalle. Eroa uusliberalistiseen käännökseen ei ole esimerkiksi vasemmistoliiton johdossa juurikaan tehty, mistä vaalitappion konkretisoima Korhosen erokin oirehtii. Urpilainen sentään on muun touhun lomassa ehtinyt tunnustaa virhettäkin jo yhden kerran (HS 17.2.09). Alho ei nosta esiin sitä, että tänä talvena alkaneen laman myötä kokoomuksenkin nokkapoliitikot kaahasivat vasemmalta ohi. Julkesivatpa myös syyttää kapitalismiakin kapitalismin kriisistä.

Liberalistiseen talousideologiaan yhtyville kannoilleen Alho ei perusteluja esitä. Toteaapa vain esimerkiksi 80-luvun rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen olleen perusteltu. Hinnaksi väitetty 90-luvun pankkikriisin syöksyn rajuus sivuutetaan.

Alho puolustaa myös marxilaisia käsitteitä epä-älyllisiä kiihkoilijoita vastaan. Mutta heppoista retoriikkaa on kysellä pelisääntöjä markkinoille. Ikään kuin nykymallisten markkinoiden kulttuurillisia ja taloudellisia pelisääntöjä ei olisikaan. Nimettyään vasemmiston osattavaksi perusasiaksi arvonmuodostuksen Alho päätyy talousortodoksian hengessä pitämään finanssitalojen spekulaatiolla ja koronkiskonnalla kasaamia voittoja aitona lisäarvona, toisin kuin perusasioiden arvoteorian on ajateltu esittävän.

Alho sivuaa uusliberalismia myös eurooppalaisena ilmiönä, jossa vasemmisto marssitettiin Blairin, Schröderin ja muiden sosialistipuolueiden johtajien perässä hetteeseen. Suossa heräilee Alhon tapaan kaipuu takaisin aatteellisemmalle pohjalle. Imagohöttöön turvautuminen painaa vain syvemmälle.

Otsikko Kovan tuulen varoitus jätetään horisontin synkäksi taustapilveksi. Jotain tarttis tehdä – oikeastaan paljonkin. Perusteltua ruodintaa vasemmiston toimintakulttuurista rakenteiden kritiikkiin löytyy: nuorille lisää rohkeutta kattiloiden kolisteluun, ongelmat nimettävä terapeuttiseen keskusteluun, hegemonialle emansipaatiota, suoraa demokratiaa, työväenpuolueet sietämään erilaisia toimintatapoja, analyysiä työn muuttumisesta ja vielä – eroon uusliberalismista.

Kirjoittajalla on pätkätyö kansanedustajan (vas) avustajana.

Arja Alho: Kovan tuulen varoitus. Into 2009. 127 s.