”Me tulimme tänne Jumalan lapsina, mutta vuosien jälkeen jäljellä on enää askel alimpaan keskiluokan käyttöautoon, ja juuri firman ohjaussauvaan tarttunut vaihdetaiteilija estää meidän jo hieman muuntuneen askelluksemme tehtaalle. Kyllä vain, he ovat nimittäin pyyhkineet meidän työpaikkamme kokonaan pois, sillä tehdas toimii nykyään lähes itsestään, ja sen se on oppinut meiltä!” s. 215

Halu on Nobelilla vuonna 2004 palkitun itävaltalaiskirjailija Elfriede Jelinekin toinen suomennettu romaani. Pianonsoittaja valittiin ensimmäiseksi romaanisuomennokseksi luultavasti siitä syystä, että siitä tehty elokuva tarjosi edes jotain tarttumapintaa suomalaiselle lukijakunnalle, joka sitä ennen tuskin oli Jelinekistä kuullut puhuttavan. Aikaisemmin suomeksi oli käännetty ainoastaan näytelmä Clara S.

Hyvä, että toinenkin teos Jelinekiltä on suomennettu ja hyvä, että se on Halu. Jelinek kun itse nostaa kolme teostaan itselleen tärkeimmiksi, ja yksi niistä on juuri tämä.

Aluperäisteoksen nimi Lust on saksaksi lähellä yhtä seitsemästä kuolemansynnistä ja siitä näkökulmasta Jelinek halua romaanissaan käsittelee. Kun Kansanpuolue solmi koalition Haiderin vapauspuolueen kanssa turvaten itselleen mahdollisuuden päästä maan hallitukseen vuonna 2000, Jelinek kirjoitti romaanin nimeltä Ahneus. Omilla kotisivuillaan Jelinek julkaisee teosta Kateus.

Kylän muista eristynyt ja yksinäinen tehtaanjohtajan rouva Gerti on uupunut miehensä panopuuna ja poikansa hoivaajana. Aviomies Hermannin halu on kyltymätön ja tuhoava. Halu, valta, seksi ja raha ovat tässä kirjassa kaikki yhtä ja samaa. Koska kylän bordellissa riehuu aids, Hermannin on tyytyminen vaimoonsa, jota hän sitten höylää ja raiskaa kirjan alusta loppuun. Gerti pakenee alkoholiin ja nuoren opiskelijapojan syliin, jossa häntä kuitenkin nöyryytetään samaan tapaan kuin kotona, jos ei vielä pahemmin. Ohessa lapsi häiriintyy, kasvaa päivä päivältä vaativammaksi ja johtajamaisemmaksi ja kirjan lopussa kuolee.

Romaanin miljöö on kärjistettynä kliseenäkin tunnistettavissa. Siihen kuuluu kylä, jonka keskus on tehdas. Kylään kuuluu rikkaan paperitehtaan johtajan perhe, raatavat työläiset ja alin pohjasakka eli työttömät, jotka tietysti myös kuolevat nuorimpina.

Koska kyse on Itävallasta, kuvaan kuuluvat myös Alpit, joilla voi hiihtää ja kapakka. Jossain kaukana on kulttuurin sydän Wien. Eikä Itävallasta puutu ikinä musiikkia: jokaisessa kylässä on oma kuoronsa, jota kylän mahtimies eli paperitehtaan johtaja johtaa. Metsät harvenevat, koska kaikki osallistuvat rahan tekemiseen. Jakamiseen eivät valitettavasti ole oikeutettuja kuin harvat ja valitut.

Idyllissä ei mikään ole sitä miltä se näyttää. Missä nykyeurooppalainen ihminen, mies tai nainen, lapsi tai vanhus, tallaa, niiden askelten alta kuoriutuu poikkeuksetta mätää. On taistelua, himoa, sadismia ja masokismia. Nuoriso on rappioitunut ja pääasiassa kuluttaa.

Itävallassa vallitsee sellainen tilanne, että samalla kun monokulttuuriset ajatukset politiikassa saavat liian helposti tulta alleen, monimuotoisuus kulttuurissa kukoistaa. Kirjallisuudessa tämä näkyy siten, että on luvallista tehdä kielikokeiluja, vaikka jotkut niitä inhoavatkin ja jopa halveksuvat. On luvallista sekoittaa genret oikein kunnolla ja lätkäistä pitkän tekstin päälle leimaksi yksinkertaisesti ”proosaa”. Jos teksti on mielenkiintoinen, sille löytyy julkaisija ja edustaja ilman, että on takerruttava kovin tiukkapipoisiin formaatteihin esimerkkinä ns. oikeaoppisen romaanin kaava.

Jelinekin kieli on jatkuva merkitysten, tiedostamattoman rihmasto, jolle lukijan on antauduttava, mikäli aikoo saada tekstistä jotain irti. Joka lukee Jelinekiä perinteisenä juoniromaanina monimuotoisine henkilöineen ja tarinan kehittelyineen, etsii neulaa turhaan väärästä heinäsuovasta.

Jelinekin kieli ammentaa paradokseista. Se sopii hänen itävaltalaisuuteensa ja Itävaltaan aihepiirinä. Itävalta on paradoksien maa. Positiota ei mielellään oteta koskaan tai sitä vaihdellaan aina tilanteen mukaan. Tämä on joskus vastenmielisen opportunistista ja usein myös viehättävän inhimillistä ja joustavaa.

Itävalta on sekä-että-valtakunta. Itävallan saksassa on hyvin usein käytetty sana ”eh”, jota käytetään vastaamaan kysymyksiin silloin, kun ei haluta lyödä mitään lukkoon. Se käy mihin tahansa yhteyteen ja sen merkitys on yhtaikaa kyllä ja ei, liukuvasti.

Jelinekiä lukiessa efekti on kuin musiikkia kuunnellessa. Sanojen suhde toisiinsa uusissa ja hyvin epätavallisissa yhteyksissä tuo niihin moneen suuntaan samanaikaisesti avautuvia merkityksiä. Ne hajoavat tavanomaisessa merkityksessään ja räjähtävät auki kuin tähti tai sitten uppoavat itseensä kuin mustaan aukkoon. Roomalaiskatoliset ja kapitalistiset pyhät ponnistelut paljastetaan. Ja tätä jatkuu sivu sivun perään.

Jelinekin tekstin lukeminen on uuvuttavaa, koska se lakkaamatta rikkoo jatkuvasti pintaa, johon ajatuksemme ovat tottuneet kiinnittymään. Tämä pinta on Jelinekin käsittelyssä maskuliininen pinta, eikä feminiinisellä ole edes mahdollisuutta tulla kuulluksi. Ainoa ja sekin tuhoon tuomittu yritys on rikkoa tuo pinta. Takoa siihen lakkaamatta kuin vasaralla niin kauan, kunnes muuri murtuu. Muuta feminiininen ei voi. Sen tarpeet ja yritykset pilkataan tai vaietaan kuoliaaksi, sillä ne eivät tavoittele rahaa. Kysymys lopussa kuuluu: kumpi murtuu ensin: kiviseinä vai vasara?

Jelinekin teksti on karua, karmeaa mutta myös pikimustan humoristista. En muuten olisi uskonut, että kukaan pystyy kääntämään Jelinekin tekstiä rikkaalle suomen kielelle säilyttäen alkuperäisen. Jukka-Pekka Pajunen pystyy. Eri asia on sitten, avautuuko teksti suomalaiselle mentaliteetille. Toivon niin.

Halun assosiaatiot ovat oivaltavia, tyhjentäviä ja karmeudessaankin toisinaan paljastavan hauskoja, esimerkiksi naisista, jotka ”eivät turhaan ole ystäviä ja puhu toisistaan pahaa”. Hauskaa on myös, kuinka Jelinek ei tunnu unohtavan sitten yhtään asiaa edes vahingossa. Hän käy läksyttäen läpi kaikki Itävalta-idyllin ylpeydenaiheet: perheen, taiteen, kaikenlaiset ostokset, matkamuistot, turismin, kirkon, Alpit, Itävallan hiihtojoukkueen, lottoamisen, urheiluautot, luokkajaon, elitismin, Kansanpuolueen, rahan.

Otavan kustantaman suomennoksen takakannessa lukee: ”Nobelistin kohuttu, mestarillinen romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion.”

1989 kirjoitettu kirja tuntuu käsissä hyvin ajankohtaiselta. Se palauttaa rappion rahan perässä juoksemiseen ja jatkuvaan kasvuun. Assosiaatiot vievät montaa eri kautta luonnon ja ihmisen tuhoamiseen ja siihen, että länsimainen ihminen ei välitä. Katse suunnataan muualle kuin myrkkykasoihin ja köyhääkin köyhimpien ihmisten kärsimykseen ja hyväksikäyttöön. Aina löytyy kaunis postikortti, klassista musiikkia, niin sanottua kulttuuria, urheilua ja siivoja, joka panee paikat kuntoon. Rakkaus on kadoksissa.

Miehen kriisistä on puhuttu pitkään. Tämän teoksen valossa laskevat pörssikurssit ovat ikään kuin peili miehisyyden laskevan potenssin edessä. Kun miehestä on tullut epävarma vallastaan, käyrät eivät enää nouse ja fiktiivisin perustein valtansa anastanut alistaja horjuu, niin kas, sellainenkin pikkuseikka kuin maailmantalous romahtaa. Naisella taas ei ole mihinkään mitään sanomista, onhan hän pelissä itsekin mukana. Ei alistajaa ilman uhria.

Toisin sanoen: vaikka Jelinek on feministinen kirjailija, hän ei aseta henkilöinä naista ja miestä vastakkain. Hän kirjoittaa feminiinisestä, jolle ei ole tilaa olla olemassa ja maskuliinisesta, joka yksin riehuessaan tuhoaa allaan kaiken, mihin väkipakolla ja väkivalloin tunkeutuu. Tässä itsensätuhoamiskoneistossa ovat mukana aivan kaikki lapsia myöten. Ajassa ja tilanteessa ei ole olemassa mitään viatonta tai turmeltumatonta. Kaikki lilluvat samassa myrkyttyneessä liemessä ja sekoittavat puuroaan itse.

Jelinekiä voisi tulkita Nietzschen dionyysisen ja apollonisen perusteella. Tai yhtä hyvin Derridan tai ranskalaisen feministisen nykyfilosofian kautta. Suomessa aiheesta kirjoittaa Heidi Liehu. Yhtymäkohtia löytyy.

Feminiiniselle ei Jelinekin käsittelyssä löydy tilaa olla. Se kärsii, koska sitä ja sen tarpeita pidetään hulluna, järjettömänä, lapsellisena, naurettavana, ansaitun pilkan kohteena. Se voi vain pelata peliä mukana tai löytää keinoja pakenemiseen. Se haluaa edes pikkuriikkisen hellyyttä, mutta saa sadistisia rippeitä jostain inhimillistä kosketusta kaukaisesti muistuttavasta. Hinta niistäkin on kova.

Kirjailijan, joka kirjoittaa yhtä kärjistettyä tekstiä asioista, joista ihmiset eivät halua kuulla edes sokerikuorrutuksella koristettuna, on syytä varautua pahimpaan. Niinpä Jelinekiä on syytetty vaikka mistä. Esimerkiksi: hän ei ansaitse Nobelia, hän on oman pesän likaaja, hän on huonoin saksankielinen kirjoittaja kautta aikain, hän on pitkäveteinen, hän diivailee… lista on pitkä.

Mutta piikkinä Itävallan tai minkä muun tahansa Vallan lihassa, Jelinek osuu väistämättä oikeaan siinä, mitä on ryhtynyt kuvaamaan: Ihminen on tehnyt lajinsa edustajista yhteensopivan parin: yksi on vessanpönttö ja toinen tyhjentää itsensä sinne. Siinä sivussa tuhotaan luonto.

”Valtakunnan asukkaiden on pian herättävä, ja heidät ajetaan paikasta toiseen ennen kuin he edes tietävät, mihin paikkaan ovat ylipäätään juuttuneet. Odottakaas, heillä on sentään yksi etu: keväthenkäys ja raikas ilmavirta pyyhkäisevät heitä ihan niin kuin meitäkin. Me saavutamme ajan myötä toki paljon muutakin, sillä ME menemme konserttiin tai taidenäyttelyyn, missä me tunnistamme itsemme, eikä meitä kanna eteenpäin mikään muu kuin HEIDÄN surkeista silmistään säihkyvä loiste. Kyllä vain, meidän nimemme on listalla! Katsokaa alas, siellä on villiintynyt röykkiö työttömiä uskovaisia, jotka ovat pankkien armoilla. Näiden silmien valo, ah, valtion valtatien päässä se kultasi ainoastaan jonkin tehtaan osinkoja. Mutta he unohtivat suuntavilkun, eksyivät ja paiskautuivat päistikkaa jokeen, koska pelästyivät vihdoin ja viimein saamansa työn loistokkuutta. Aamuvarhain ei todellakaan saa nukahtaa rattiin. Entä mitä meidän verorahoillemme tapahtuu sillä välin? Ne käytetään loppuun aivan kuten ihmisetkin, ja tuhlataan vielä kalliiseen urheiluautoon hoikassa, lahjakkaassa maassa, jossain tuolla edessäpäin, missä teollisuus tekee jyrkän mutkan. Ihmisiä asuu ja jää auton alle muuallakin. Nyt me jatkamme epävakaista tietämme, jätämme valtion valtatien asfalttiin vain himmeät jäljet ja kullekin lapselle väritelevision ja yhden videonauhurin henkeä kohti.” s. 136.

En ole löytänyt haastattelua tai tekstiä, jossa Jelinek olisi koskaan väittänyt, että kuva, jonka hän avaa, olisi koko totuus maailmasta tai elämästä. Se on yksi totuus. Jelinek kirjoittaa olemisen tilasta ja osuu monesti oikeaan täysin ennenkuulumattomalla äänellään. Haukkujien lisäksi on iso joukko lukijoita, jotka samastuvat Jelinekin tekstiin voimakkaasti.

Kuin maagisella tavalla tekisi mieli sanoa, että samaan aikaan kun tietenkin Halun maailma on täysin mahdoton, se on yksi yhteen jonkin pohjavireisen tai unenomaisen kokemuksen kanssa, joka on koko ajan myös läsnä. Jelinek iskee suoraan ihmisen itsensä alentamisen mekanismiin, joka pyörii hillittömän ja tyydyttämättömän halun ja himon ja kuoleman kieltämisen ympärillä.

Jelinek tarttuu aiheisiin, joihin monet eivät halua koskea tikullakaan. Hän tavoittaa sivilisaatiomme monesti puistattavan väkivaltaisen puolen täysin omalaatuisella, tarkalla ja kompromissittomalla tavallaan ja on nykykirjallisuuden tärkeä ääni.

Elfriede Jelinek, Halu, Otava 2008, suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Alkuperäisteos Lust, 1989, Rowohlt