Halloween-herkkuja valkokankaalla

Teksti Heidi Merima-Halonen

Night Visions Maximum Halloween 3011 -festivaali kerää jälleen tuhansia kauhun ja kulttitapausten ystäviä Helsinkiin. Tarjolla on uutta kauhua & takavuosien helmiä Amerikan suurelokuvista japanilaiseen splatteriin. Kotimaista tarjontaa edustavat harvinaiset genrehelmet. Heidi Merima-Halonen ratsasi festarin tarjonnan, tässä opas viikonlopulle.

Varoitus: juttu sisältää juonipaljastuksia!

Festivaalin avajaisraina, Matthijs van Heijningen nuoremman ohjaama tieteiskauhutrilleri The Thing sai ensi-iltansa USA:ssa vain vajaat kaksi viikkoa ennen Suomen-esitystään. Se ei ole uudelleenlämmitetty versio aikaisemmista samannimisistä elokuvista, vaan kyseessä on uusi, itsenäinen elokuva, joka sijoittuu John Carpenterin samannimisen elokuvan tapahtumia edeltävään aikaan.

Tarina kertoo Mary Elizabeth Winsteadin esittämästä paleontologista Kate Lloydista, joka liittyy Antarktiksen ikijäästä tuntemattoman organismin löytäneeseen tutkijaryhmään. Ikijään alettua sulaa pääsee Lloyd todistamaan organismista kehittyneen hirviön järjestämää verilöylyä, joka ei sovi herkimmille katsojille.

”John Carpenterin The Thing 1980-luvulta on erittäin kovassa kurssissa oleva klassikko, joten kun tämän prequel-version valmistumisajankohta osui yksiin Night Visions -aikataulun kanssa, oli sen valinta avajaiselokuvaksi jokseenkin itsestään selvä. Ensimmäiseksi ohjelmistoon haluttiin odotettu ja tuotannoltaan riittävän suurisuuntainen genre-elokuva, joka puhuttelee myös valtavirtayleisöä”, festivaalin toiminnanjohtaja Mikko Aromaa toteaa. ”The Thing toimii myös genrenäkökulmasta. Festivaalin ydinyleisöstä löytynee varsin vähän sellaisia katsojia, jotka eivät pidä tätä tapausta erittäin kiinnostavana.”

Avajaispäivänä pidettävä Finlandia-gaala nostaa vuosittain esille kiinnostavimmat kulttitapaukset kotimaisen elokuvan historiasta. Tämänkertaisessa gaalassa nähdään todellinen harvinaisuus, Ismo Sajakorven ylistetty kauhufantasia Merkitty. Kyseinen elokuva on esitetty ainoastaan kerran Suomen televisiossa: se nähtiin 12. toukokuuta 1984 Kotimaista mystiikkaa -illan avauksena. Elokuvan jälkeen nähtiin studiokeskustelu parapsykologiasta ja aaveista, ja tämä kokonaisuus onkin jäänyt mieleen muidenkin kuin alan harrastajien keskuudessa.

Jännitys- ja kauhuelokuvan käsikirjoittaja- ja ohjaajalegenda Sajakorpi ohjasi Merkityn avausjaksoksi suunnittelemaansa Yöjuttu-sarjaan jota ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Pääosassa sädehtii Satu Silvon esittämä entinen ilotyttö Irma Auer, jonka epäonnistunut itsemurhayritys käynnistää varsin erikoisen tapahtumasarjan.

Ajoittain elokuvan tunnelma on hyvin kaurismäkeläinen, joskin elokuvan huumori on tyystin erilaista. Sivurooleissa vilahtelee tähtiä, kuten Hannele Lauri ja Matti Pellonpää, jotka lisäävätkin elokuvan kuriositeettiarvoa myös suuren yleisön keskuudessa. Silvo ja Lauri ovat sädehtineet jo 1980-luvulla, vaikka elämänkokemus ja kuluneet vuodet ovatkin selvästi tehneet molemmille ihmeitä.

Erittäin mehukas hahmo on myös heti alussa nähtävä lääkäri (Eero Melasniemi), joka keskustelee niitä näitä alaisensa kanssa. Nämä keskustelut kannattaa kuunnella huolella – lausahdukset kuten ”lääkärinä tietänet, etteivät stimulantit korvaa unta” menevät suoraan kotimaisen elokuvahistorian repliikkien top kymppiin.

Myös Matti Pellonpään kauhunhuuto on lajinsa parhaimmistoa. Tehokeinot Pellonpään pelästymisen ympärillä saavat hymyilemään. Elokuva on kuitenkin siitä harvinainen, ettei 80-lukulainen kerronta tee siitä tahattoman koomista, päinvastoin. Jälleen nähdään, että kauhu ja nauru yhdessä muodostavat lyömättömän kombinaation.

Satu Silvon näyttelijänlahjat käyvät hyvin selviksi jo elokuvan alkumetreillä. Silvo tekee roolihahmostaan elämää suuremman. Kohtaus, jossa Irma Auer avaa silmänsä ruumisarkussa, voisi olla suoraan ”Paholaiselle morsian” -ohjelman finaalista. Elokuvaa tehtäessä oli nuori Silvo vielä teatterikoulussa, jossa tunneilmaisua hänelle oli opettamassa Jouko Turkka. Ja sen huomaa. Elokuvan pienet sivuhahmot on rakennettu harvinaisen huolellisesti, kirkon penkeillä naureskelevia viikatemiehiä tai mielisairaalan käytävillä heiluvia potilaita ei kannata missään nimessä missata. Mielisairaalassa käydyt keskustelut jatkavat alussa nähtyä linjaa. Repliikit kuten ”sairaalassa on mielisairauteen käytetty psykofarmakaaleja” ja ”oireet saattavat olla toksisperäisiä” saavat nauramaan kyyneleet silmissä.

Hypnoosikohtaukset leffan loppupuolella voisivat olla kuvakulmiensa puolesta suoraan Kauniista ja rohkeista teho-osastotyylisine kommentteineen. Loppupuolella nähdään myös lavastuksen puolella elementtejä jotka huvittavat suuresti, esimerkiksi myrkynvihreä takka varastaa huomion täydellisesti itselleen. Mikäli elokuvasta tehtäisiin soundtrack, olisi se(kin) luultavasti menestys unkarilaissäveltäjien taidonnäytteineen sisältäen nostalgisia hittejä menneisyydestä kuten takavuosien venuksen, Kikan, loistavan biisin Huone 105. Sitä odotellessa.

Toinen kotimainen harvinaisuus on Lauri Randlan uunituore jengielokuva Convict. Elokuva on kiivas kertomus Kimmosta, joka on ylenemässä Black Archers -moottoripyöräjengin kokelasjäseneksi. Jengin järjestämä miehuuskoe riistäytyy käsistä, ja lopputulos on äärimmäisen katastrofaalinen.

Vaikka tunnelma onkin piinaava läpi koko elokuvan, jättää se odottamaan jotakin enemmän. Ennakkosuitsutus väkivaltaisimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi aikoihin on ehkä liioittelua, mutta elokuva kuuluu silti ehdottomasti tarjonnan parhaimmistoon jo harvinaisuutensakin puolesta.

Henkilöhahmot ovat perinpohjaisen autenttisia lukuun ottamatta Vesa Vierikon roolihahmoa elokuvan loppupuolella. Vierikko tuntuu olevan täysin väärässä paikassa, ja vaikka hänen esiintymisellään onkin yllätysarvoa olisi roolissa kenties joku tuntemattomampi ollut vakuuttavampi. Elokuvan musiikista vastannut ylistetty Pasi ”Stig Dogg” Siitonen on odotetusti tehnyt hyvää työtä.

Toisena festivaalipäivänä nähtävä, Sami Kettusen kotimainen dokumenttiuutuus Loputon Gehennan Liekki alkaa Lord Satanachian sanoin ”Mä haluan kaikille vain tuhoa, kuolemaa… Tuskaa ja pimeyttä”, eikä niitä jää dokumentistakaan puuttumaan. Lordi Satanachian kommentit olivat muutenkin dokumentin parhaimmistoa, heitot kuten ”vittu mä vihaan punkia” saavat genreä tuntemattomankin katsojan nauramaan räkäisesti mukana.

Dokkarin alkupuolella saattaa keskivertotallaaja erheellisesti kuvitella tietävänsä black metalista jotain. Luulojen karistessa tulevat myös mielipiteet varmasti jakautumaan, sillä tämä dokumentti ihastuttaa ja vihastuttaa – molempia tasaisessa suhteessa. Yksi asia on kuitenkin varma: kylmäksi se ei jätä ketään.

Teoksen parhainta antia on muusikoiden todella vahva ideologia tekemisen takana. Myös tiedonhalu elämän ja kuoleman kysymyksistä sekä tarkoituksista herättänee kunnioitusta keskivertokatsojassa. Dokumentissa kuullut Clandestine Blazen biisinäytteet aiheuttivat hinkua levykauppaan, vaikka kohdallani se ei ehkä olekaan soveliasta – musiikin tekijät olivat näet vahvasti sitä mieltä, että tämä on miesten musiikkia. Naisen rooli tässä skenessä on pelkästään groupiepuolella, eikä tämä ole tasa-arvokysymys vaan fakta.

Dokumentti myös kauhistuttaa ja ottaa päähän ollen samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Muusikoiden kertomukset olivat paikoin jopa hyytävän hauskoja, esimerkiksi kertomus yleisön päälle heitetystä verestä; verta oli ollut niin paljon, että sitä oli keikan jälkeen valunut alakerran kahvilan seiniä pitkin heidän mennessään hakemaan kahvia ja croissantteja. Mistä näitä tyyppejä oikein tulee? Viimeistään tässä kohtaa sitä tajuaa että se valtavirtaa edustava black metal, jota dokumentissa kutsuttiin ”melodiseen poppiin päin hintahtavaksi” on täysin erilaista kuin tämä kama. Dokumentti oli muutenkin todellinen yllätys henkilölle, jonka black metal -kokemus rajoittuu lähinnä Cradle of Filthiin. Yllätys oli pelkästään positiivinen, sillä luulin dokumentin jättävän ei-diggarin kylmäksi. Näin ei käynyt, vaan vatsanpohjaa jäi vääntämään huomattavasti enemmän kuin fiktiivisen kauhun jälkeen. Mielenkiinnolla jäädään odottamaan suuren yleisön ja median reaktioita aiheeseen.

Toisen päivän ohjelmistoon lukeutuu myös israelilainen slasher-trilleri Rabies, joka on kulkenut Suomen Night Visions -festareille Portugalin Fantasporto-festivaalin, New Yorkin TriBeCan, Montrealin FantAsian ja Lontoon FrightFestin kautta. Näytöksessä ovat paikalla ohjaaja/käsikirjoittajat Navot Papushado sekä Aharon Keshales.

Rabies on virkistävä tapaus kauhukentässä. Vaikka samantapaisia asetelmia onkin nähty pilvin pimein, toimii tämä kohuttu israelilainen aivan uudella tavalla. Rabies on jälleen yksi osoitus siitä, että komedian ja tragedian yhdistelmä toimii loistavasti silloin, kun molemmat on tehty hyvin. Ainoa häiritsevä tekijä oli ehkä se, että rintaan ja päähän ammutut henkilöt mennä porhalsivat eteenpäin vaikka kuinka kauan ampumisen jälkeen. Ymmärrettävä on tietysti, ettei tämä ole dokumentti, mutta tällaisiin asioihin sitä huomio kiinnittyy silloin kun kokonaisuus on muuten virheetön.

Heti Rabiesin jälkeen kankaan valtaava, Afrikan Arpinaamaksikin kutsuttu Viva Riva! on yksi Night Visions -festivaalin avainnimikkeistä. Tämä hyvin epätyypillinen genrensä edustaja on sekoitus seksikkyyttä ja toimintaa – sekä väkivaltaa, joka ei kuitenkaan ole äärimmilleen vietyä kuten niin monissa muissa tämän lajityypin edustajissa. ”Elokuva sisältää loistavaa visuaalista tyylittelyä. Tämä on vuoden merkittävin muussa kuin englanninkielisessä maassa tehty elokuva”, Aromaa kuvailee.

Kolmantena festivaalipäivänä ohjelmistosta löytyy etukäteen paljon puhuttanut Red State. Elokuva on inhoriemukas kauhukertomus kolmesta kiimaisesta koulupojasta (Michael Angarano, Kyle Gallner ja Nicholas Braun), jotka päätyvät äärikonservatiivisen Five Points Trinity Church -lahkon vangiksi. Totuus lahkon toiminnasta ja sen johtajasta pastori Cooperista (Michael Parks) alkaa paljastua, ja muodostuvaan härdelliin sekaantuvat kaikki agentteja myöten.

Sen lisäksi, että internet on jo nyt pullollaan puheenvuoroja puolesta ja vastaan, on tämä tabuja rikkova teos raivostuttanut kaikki asianomaiset. Maailmanensi-illassa Sundance-festivaalilla elokuvaa vastaan hyökkäsi kansasilainen Westboro Baptist Church -lahko, jonka elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Kevin Smith on nimennyt innoittajakseen.

Westboro Baptist Church on kirkollinen järjestö Topekassa, USA:ssa, ja kuten elokuvasta hyvin käy ilmi, se on parhaiten tunnettu kannastaan homoseksuaaleihin. Suomessa kirkko on tullut tunnetuksi hyökkäyksestään presidentti Tarja Halosta vastaan, joka jäi kuitenkin vain puheen tasolle vaikka tarkoituksena oli ollut polttaa Suomen lippu julkisella paikalla Helsingin keskustassa. Syynä tähän oli joidenkin suomalaisten kirkon kotisivulle lähettämä tieto vastavalitun presidentin lesboudesta.

Myös Jokelan kouluampumistapauksen jälkeen kirkko esitti Suomelle aktiivisen mielipiteensä. Tiedotteessaan se kiitti jumalaa yhdeksästä kuolleesta suomalaisesta, ja ilmoitti sen olevan kosto homoagendaa ajaville ateistiskandinaaveille. Kauhajoen vastaavan tapauksen jälkeen kirkko ilmoitti Jumalan vihaavan Suomea sekä sen alter egoa Ruotsia, joka on Phelpsin sanoin ”sodomian, eläimiin sekaantumisen ja insestin maa”.

Red State -elokuvan alkukuvana nähdään Miro Laihon keskipitkä lyhytelokuva 8. Tämä psykologinen kauhuelokuva olisi ansainnut enemmänkin tilaa festivaalin ohjelmistossa, sillä ainoastaan kerran esitettävä genreharvinaisuus menee todennäköisesti monilta kävijöiltä sivu suun.

Tämä kiivaasti odotettu uutuus on kertomus ihmisistä, jotka joutuvat elämään traumaattisimmat muistonsa uudelleen alitajuntaansa projisoivassa luolassa. Sekä tarina että kuvaus vakuuttavat, mikä on suhteellisen harvinainen yhdistelmä kotimaisen elokuvan kohdalla. Elokuvan kuvauksesta on vastannut loistava Jaakko Tuure.

Lauantai-iltana alkavan leffayön alkajaisiksi nähtävä Real Steel on yksi festivaalin todellisista yllättäjistä. Vuoteen 2020 sijoittuvan tieteistoimintadraaman pääosissa nähdään Hollywood-tähtiä kuten Hugh Jackman ja Evangeline Lilly. Valtavirtanäyttelijöistä huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole mainstream-elokuva, vaikka festivaalijohtaja Aromaa luonnehtiikin elokuvaa ”Hollywood-kelpoiseksi high concept -elokuvaksi”.

Tarinassa tuhovoimaisten robottien mittelöt ovat syrjäyttäneet perinteiset nyrkkeilyottelut, ja entinen huippunyrkkeilijä, pohjalle vajonnut Charlie Kenton (Jackman) järjestää underground-otteluita pikkurahasta. Elokuvan musiikista vastaa Tim Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfman. Elokuva onkin Aromaan mukaan hyvä esimerkki siitä, miten mainstream-elokuviin tulee aina vain enemmän genre- elokuvien rakennusaineita.

Yön aikana nähtävä John Carpenterin uutuus The Ward muistuttaa atmosfääriltään paikoin hyvinkin paljon takavuosien hittiä, Yksi lensi yli käenpesän -elokuvaa vaikka edustaakin täysin eri genreä. Osastolla huseeraava sairaanhoitaja Lundt (Susanna Burney) muistuttaa hyytävällä tavalla käenpesän legendaarista hoitajatarta Ratchedia, ja laitos potilaineenkin aiheuttaa – ainakin elokuvan alkumetreillä – miellyttäviä déjà vu -tuntemuksia.

Tämäkin elokuva onnistuu loistavasti sekä kauhistuttamaan että huvittamaan. Päähenkilö Kristenin (loistava Amber Heard) hulvattomat potilastoverit, erityisesti Sound of Musicin säveliä tapaileva Emily (Mamie Gummer) sekä kolikkoa suussaan kantava Zoey (Laura Leigh) pornahtavissa koulutytön kamppeissaan ovat hahmojen parhaimmistoa. Sekä yllättävät juonenkäänteet että odottamaton loppuratkaisu nostavat tämän(kin) elokuvan amerikkalaisen kauhun kärkikastiin.

Sunnuntain vastaisena yönä toiseen kertaan festivaalin aikana nähtävä Deadball on jälleen yksi kiistaton esimerkki japanilaisten ylivoimaisuudesta epäkorrektin huumorin saralla. Käsittämättömän pervo meininki naurattaa, itkettää ja oksettaa – kaikkea samaan aikaan – tässä Shaolin Soccerin hurjasti inhottavammassa isosiskossa.

Festivaalin itseoikeutettuna viimeisenä elokuvana nähdään sunnuntai-aamuna yhdeksältä käyntiin pärähtävä indonesialainen Lady Terminator. ”Päätöselokuva on aina ollut tuolilta pudottavaa lajia, ja sellainen Lady Terminator taatusti on”, Aromaa toteaa.

Hysteerinen action-fantasia kannattaakin katsoa ”antaa mennä” -asenteella, sillä tuntikausia teatterin penkeillä istuneiden kauhufriikkien putki päätetään todella railakkaasti. ”Pitkän leffayön päätteeksi oli saatava jotain mikä jaksaa vielä siinä vaiheessa kiinnostaa”, Aromaa summaa.

”Ei tästä pätkästä voi muuta sanoa kuin että oksat pois ja mielisairaalaan.”

Lausahdus kertonee elokuvasta kaiken oleellisen.

Joka ikinen festivaalin aikana esitettävä elokuva on todistetusti paikkansa ansainnut, eikä niistä todellakaan voi valita objektiivisesti parhaita. Loistavan leffakavalkadin lisäksi luvassa on muutakin ohjelmaa: perjantain kauhunaamioworkshopin sekä ravintola Pianossa samana iltana pidettävän NV- klubin lisäksi paikalla on koko festivaalin ajan tekijävieraita, joille yleisön on mahdollisuus esittää kysymyksiä esitysten jälkeen.

Elokuvafestivaali Night Visionsin 15-vuotinen historia on täynnä menestystarinoita. Viime vuonna tapahtuma ylitti kaikki aikaisemmat ennätyksensä 5 300 kävijällään saaden samalla ennennäkemätöntä huomiota niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa. Tämän vuoden kävijätavoite 6 000 on festivaalijohtaja Mikko Aromaan mukaan täysin saavutettavissa. Ennakkomyynti on ollut vilkasta, mutta kaikkiin näytöksiin, lukuun ottamatta Loputonta Gehennan Liekkiä, on vielä lippuja saatavilla.

http://nightvisions.info

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä