”Ainoa asia, joka voi johtaa Egyptin sotaan, on vesi”, sanoi Egyptin presidentti Anwar Sadat allekirjoitettuaan Egyptin ja Israelin välisen rauhansopimuksen vuonna 1979.

No, maailma on muuttunut, ja nyt mahdollinen sota on hiipimässä Egyptin agendalle.

Egypti on arabimaailman taloudellinen ja kulttuurinen supervalta. Sen 78 miljoonaa ihmistä muodostaa lähes kolmanneksen maailman arabiaa puhuvasta väestöstä.

Mutta 99 prosenttia maasta on avointa autiomaata, ja jollei Niili virtaisi autiomaan läpi, Egyptin väkimäärä ei ehkä olisi suurempi kuin Libyan viisi miljoonaa.

Niinpä Kairo ei anna mitään toivoa sellaiselle hankkeelle, joka saattaisi vähentää joen virtausta.

Vuonna 1929 brittiläisen imperiumin kontrolloidessa Egyptiä, Sudania ja useimpia joen yläjuoksun itäafrikkalaisia valtioita imperiumi tuki sopimusta, joka antoi Kairolle veto-oikeuden kaikkeen sellaiseen yläjuoksun kehitykseen, joka saattaisi vähentää Niilin vesimäärää.

Sopimuksessa oli järkeä tuohon aikaan siinä mielessä, että yläjuoksun maiden sademäärät olivat runsaita, kun taas Egypti ja Sudan, joita silloin hallittiin yhtenä maana, olivat täysin riippuvaisia Niilin vesistä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1959, kun Egypti ja Sudan olivat jo itsenäisiä, mutta kaikki yläjuoksun maat Etiopiaa lukuun ottamatta olivat edelleen pysyneet siirtomaina, Egypti ja Sudan allekirjoittivat uuden sopimuksen. Se jätti vain 10 prosenttia seitsemälle yläjuoksun maalle samalla, kun Egypti sai 80 prosenttia ja Sudan loput.

Perustelut olivat samat kuin ennen: Kauempana yläjuoksulla sijaitsevat maat saivat sateita, kun taas Egyptissä ja Sudanissa satoi tuskin koskaan. Nyt yläjuoksun maat, jotka saavat sopimuksen mukaan tuskin lainkaan vettä, vastustavat sopimusta.

Kolmekymmentä vuotta sitten nuo maat suostuttelivat Egyptin ja Sudan uusiin neuvotteluihin, mutta nyt ne ovat päätelleet, että nämä kaksi arabimaata tosiasiassa osallistuivat neuvotteluihin vain estääkseen kaikki uudet sopimukset. Sen vuoksi ne ovat alkaneet edetä ilman Egyptiä ja Sudania.

Uganda, Ruanda, Tansania ja Etiopia allekirjoittivat 14. toukokuuta 2010 sopimuksen, joka takaa maille enemmän Niilin vettä. Kenia allekirjoitti seuraavalla viikolla ja Kongo sekä Burundi ovat aikoneet pian tehdä samoin.

Kenian vesivarojen ministeri Charitu Ngilu kuvaili vuoden 1929 sopimusta ”aikansa eläneeksi”. Hän lisäsi, että Egyptillä ja Sudanilla ”ei ole muuta vaihtoehtoa”, kuin neuvotella osuutensa Niilin vesistä uudelleen.

Egyptin hallitus vastasi, että uusi sopimus ”ei ole millään tavalla Egyptiä sitova laillisuuden näkökulmasta”, ja että ”Egypti ei tule liittymään mihinkään sopimukseen tai allekirjoittamaan sellaista, joka vaikuttaa sen osuuteen”.

Egyptin näkökulma on ymmärrettävä, sillä Kairon täytyy ratkaista viidessätoista vuodessa, miten se pystyy ruokkimaan ei 78 vaan 95 miljoonaa egyptiläistä.

Tämä näkökulma saa vähän ymmärrystä Addis Abebassa, jonka täytyy ruokkia 91 miljoonaa etiopialaista nyt, ja viidentoista vuoden päästä 140 miljoonaa.

Kaikissa Itä-Afrikan ja Afrikan sarven maissa on paljon nopeampi väestönkasvu kuin Egyptissä, ja ne ovat huolissaan väestönsä ruokkimisesta. Siksi ne haluavat käyttää Niilin vettä omiin keinokasteluhankkeisiinsa.

Etiopia, jonka jokien vesistä noin 85 prosenttia päätyy Egyptiin, on erityisen militantti.

”Nykyinen tilanne ei voi olla kestävä”, Etiopian presidentti sanoi aiemmin tänä vuonna. ”Se on kestänyt Egyptin diplomaattisen vaikutusvallan takia. Tulee aika, jolloin Itä-Afrikan ja Etiopian kansalaiset tulevat liian raivoihinsa välittääkseen diplomaattisista hienouksista. Silloin he ryhtyvät tekoihin.”

”Vesisotien” ennusteet ovat tavallisia, eikä niitä kuitenkaan syty juuri koskaan. Lähes aina on halvempaa tehdä sopimus ja jakaa vesiosuuksia.

Niilin valuma-alueella asuu kuitenkin nykyään 400 miljoonaa ihmistä, ja Egypti ja Sudan, joiden asukasmäärä yksin on 120 miljoonaa, käyttävät lähes kaiken joen veden. Viidessätoista vuodessa valuma-alueen koko väkimäärän arvioidaan nousevan 800 miljoonaan. Näistä 150 miljoonaa tullee olemaan egyptiläisiä ja sudanilaisia.

On hyvin vaikea uskoa, että jälkimmäiset kaksi maata voisivat edelleen ottaa 90 prosenttia joen vedestä omaan käyttöönsä. Mutta toisaalta: Kuinka ne voisivat selviytyä ilman sitä?

Menneisyydessä Egypti on turvannut oman osuutensa uhkaamalla sotilaallisilla toimilla.

Koska maa on ollut aivan eri tasolla sotilaallisesti verrattuna etelämpänä sijaitseviin maihin, tuollaisilla uhkilla on ollut merkityksensä. Nyt sotilaallinen eriarvoisuus on vähemmän vaikuttavaa, ja Egyptin vaihtoehdot ovat kaventuneet dramaattisesti.

Kuten Etiopan Zenawi sanoi äskettäin: ”Käsitykseni mukaan on julkinen salaisuus, että egyptiläisillä on joukkoja, jotka ovat erikoistuneet viidakkosodankäyntiin. Egyptissä ei tiettävästi ole viidakoita. Joten jos nämä joukot on valmennettu sodankäyntiin viidakoissa, ne ovat mahdollisesti valmennettu taistelemaan Itä-Afrikan maiden viidakoissa.”

”Egyptin presidentit ovat toistuvasti uhanneet sotilaallisilla toimilla, jos niin tarvitaan. Vaikka en voi kokonaan poistaa laskuista sapelien kalistelua, en oikein usko, että ne olisivat toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Jos Egypti suunnittelee estävänsä Etiopiaa käyttämästä Niilin vesiä, sen pitäisi miehittää Etiopia. Ja mikään maailman maa ei ole kyennyt siihen tähänastisessa historiassa.”

Juttu on julkaistu alunperin straight.com-verkkolehdessä: Gwynne Dyer: Is a water war on the horizon over the Nile River?.

Käännös: Olli-Pekka Haavisto.