Teksti Jan Gardberg
Yhdysvaltalaisen gootti-folk-underground-trubaduuri Marissa Nadlerin musiikissa kuullaan Joan Baezin kaunosieluisuutta ja Nick Caven tummanpuhuvaa estetiikkaa. Nadlerin uusi levy on kuitenkin ihan muuta kuin mitä ”folkin uudelta toivolta” odotettiin. Jan Gardberg haastatteli viisasta seireeniä.
Marissa Nadlerin uuden Little Hells -levyn kokeellisia ja rikkaita äänimaisemia värittävät niin syntikat kuin rytmikoneetkin. Jos lokeroitava on, levyä voisi ehkä luonnehtia alakuloiseksi psykedeeliseksi sirkusmusiikiksi ja kokeilevaksi goottifolkiksi.
Brooklynilainen Dusted-lehti on taas verrannut Nadleria muinaisiin kreikkalaisiin seireeneihin, joiden taianomaiset lauluäänet monesti veivät kuulijaansa mukaan varsin pimeisiin paikkoihin.
Uudella levyllä Nadleria säestävät rumpali Simone Pace Blonde Redhead –yhtyeestä ja kaksi multi-instrumentalistia, Black Hole Infinityn Myles Baer sekä vaikkapa Beachwood Sparksin, Jenny Lewisin ja Elvis Costellon kanssa soittanut Dave Scher. Muusikoiden valinta on onnistunut, sillä esimerkiksi Dave Scherin lap-steel-kitara istuu mainiosti niihin psykedeelisiin sävyihin, joita Nadler on nyt ajanut takaa.
Uusi levy tuntuu melkoiselta pesäerolta aiempien levyjesi soundista, monella tapaa, mutta miten koet asian itse?
”Olen todella innoissani uudesta levystä. Minusta taiteilijan on tärkeätä jatkuvasti kasvaa ja muuttua. Pidän levyn soundeista ja tunnelmasta. En näe sitä pesäerona, vaan pikemminkin aiempien töitteni ja taiteellisen visioni jatkumona.”
Missä määrin lähdit liikkeelle selkeällä visiolla siitä, mitä halusit levyn olevan? Ja missä määrin oli kyse kokeiluista ja erehdyksistä, siitä että annoit muusikoiden kokeilla erilaisia juttuja studiossa?
”Vähäsen kumpaakin. Tiesin soundin, jota ajoin takaa. Halusin täyteläisemmän soundin, ja olin valmis kokeilemaan. Studiossa oli kyllä paljonkin kyse kokeiluista ja erehdyksistä, ja siellä improvisoitiin paljonkin. Mutta kirjoitin kyllä esimerkiksi kaikki laulustemmat valmiiksi ennen kuin lähdin liikkeelle niitten äänittämisessä.”
Pakko kysyä, osaatko kirjoittaa tai lukea nuotteja?
”En lue enkä kirjoita nuotteja, olen täysin itseoppinut muusikko, kaikkien systeemien ulkopuolelta.”
Little Hellsin aloituskappale Heart Paper Lover voisi melkein olla Joni Mitchelliä, mutta jo kolmas kappale, Mary Come Alive, etsiytyy melko kauas pois singer-songwriter-muotista. Se tarjoaa konerytmien ja syntikoiden ohella ylipäätään paljon täyteläisempää bändisoundia kuin mitä Nadleriin on aiemmin totuttu yhdistämään.
Vaikkapa Loner-kappaleen säkeistön kaunis melodia kuulostaa siltä, että laulu voisi toimia hieman lyhennetyssä versiossa oikein mukavasti myöskin yksin pelkän akustisen kitaran kanssa esitettynä. Tällä levyllä akustisia soundeja on kuitenkin vääristelty ja koristeltu niin vahvalla kaiulla ja niin paksulla syntetisaattorimatolla, että mistään maanläheisestä juurimusiikista on turha sen yhteydessä puhua.
Levy on saanut pääosin loistavat arvostelut, ja Nadler suunnittelee ensi vuoden alkupuolelle uutta Euroopan-kiertuetta.
Ensikuulemalla tuntui, että tällä levyllä soundit ja tunnelma ovat pääroolissa, eivät välttämättä niinkään laulut. Myöhemmin on tuntunut, että tämä saattaa olla henkilökohtaisin nippu lauluja mitä koskaan olet kirjoittanut. Voiko kumpikin havainto pitää paikkansa?
”No, olen oikeastaan ihan samaa mieltä. Tämä on hitaasti avautuva levy. Kappaleet ovat ehdottomasti henkilökohtaisimpia mitä koskaan olen kirjoittanut, eivätkä ne avaudu kuulijalle heti ensi kuulemalta. Ne eivät ole siinä mielessä mitään poplauluja.”
Levy tuntuu päättyvän positiivisempiin tunnelmiin. Oliko se tietoinen rakenteellinen ratkaisu?
”Ihmiset sanovat jatkuvasti tuota samaa, ja minusta se on melko hassua. Minun on vaikea käsittää miten kappaletta, joka kertoo rakastajattaresta joka kelpaa vain aurinkoisina päivinä, voisi mitenkään pitää sanoituksellisesti nostattavana. Mahdollisesti se on musiikillisesti nostattava. Ja kyllähän minä jätän siinä jäähyväiset kurjuudessa vellomiselle. Ehkä se on minulle suruntäytteisen aikakauden päätös.”
Mistä kappaleesta pidät itse levyllä eniten? Tai mikä niistä merkitsee eniten sinulle?
”Lempikappaleeni uudella levyllä on Mary Come Alive, sillä se poikkeaa niin paljon kaikesta mitä ikinä aiemmin olen tehnyt, mitä tulee rytmiikkaan ja säestykseen, ja ylipäätään uskallukseen. Minulle eniten merkitsee taas River Of Dirt, koska kirjoitin sen äidilleni.”
Mitä musiikkia kuuntelet nykyään?
”Olen kuunnellut paljon sellaisia artisteja kuin Sammi Smith, Tammy Wynette, Kate Bush ja Timi Yuro.”
Mikä on lempparikauhuelokuvasi? Ja lempielokuvasi ylipäätään?
”Usko tai älä, mutten oikeastaan katsele kauhuelokuvia. Mutta rakastan Kubrickin Hohtoa, kai sitä voidaan pitää kauhelokuvana. Sanoisin että joitain kaikkien aikojen suosikkielokuviani ovat Woody Allenin Annie Hall ja Terrence Malickin Days Of Heaven ja Badlands.”
Tunnetko mitään yhteyttä tai hengenheimolaisuutta sellaisten artistejen kuin Hannah Furyn tai hollantilaisen Omnia-yhtyeen kanssa?
”Tunnen hengenheimolaisuutta vaikkapa Alela Dianen, Larkin Grimmin, Orion Rigel Domissen, Cat Powerin ja Neko Casen kanssa.”
Mitä nykyään luet?
”Viimeisin upea kirja jota luin oli nimeltään The Secret Life of the Lonely Doll, joka on lastenkirjailija Dare Whiten melko tuskainen elämänkerta.”
Marissa Nadler: Little Hells. Kemado Records 2009.
Nadlerin videoita YouTubessa: River of Dirt, Diamond Heart, Famous Blue Raincoat.
