Mohamed Lamin Mohamed Brahimia, 42, ei uskoisi mieheksi, joka on käynyt 14 vuotta elämästään sissisotaa Saharan autiomaassa. Hän elää nyt siirtolaisena Espanjassa ja on sisustanut asuntonsa muistuttamaan erämaatelttaa. Huonekaluja ei juuri ole, on vain patja, matto, teeastiasto ja kaasukeitin. Sen edessä Lamin istuu jalat ristissä ja huljuttelee perinteiseen autiomaan tapaan teelientä pikarista toiseen. Hän valmistautuu kertomaan erämaasodan strategiasta.

Siirtomaaisäntä Espanja vetäytyi Länsi-Saharasta vuonna 1975. Espanja oli luvannut järjestää alueella kansanäänestyksen itsenäisyydestä, mutta diktaattori Francisco Francon kuolema suisti maan sisäpoliittiseen kriisiin. Myös Marokko ja Mauritania olivat vaatineet Länsi-Saharan aluetta itselleen – pitkälti sen mittavien fosfaattivarojen houkuttamina. Kriisin heikentämästä Espanjasta ei ollut Länsi-Saharan puolustajaksi, vaan se luovutti alueen Marokolle ja Mauritanialle.

Länsi-Saharassa asuvasta saharalaisten eli sahrawien kansasta suuri osa lähti kävellen karkuun Algerian puolelle Tindourfiin. Vuonna 1976 Länsi-Saharan vapautusrintama Polisario aloitti sissisodan miehittäjiä vastaan. Sota päättyi tulitaukoon vuonna 1991.

Yhdysvaltojen sotilaallisen liittolaisen Marokon moderni armeija ei saanut 15 vuodessa Polisariota kukistumaan, vaikka länsisaharalaisia oli naiset, lapset ja vanhuksetkin mukaan lukien vain muutama sata tuhatta. Myös Pentagon kiinnostui Polisarion aavikkosodankäynnin taktiikoista ja sovelsi niitä sekä Persianlahden että Irakin sodissa.

Lamin liittyi Polisarioon 11-vuotiaana, vuonna 1977. Laminin kotikylä oli eteläisessä Länsi-Saharassa, joka kuului tuolloin vielä Mauritanian miehitysvyöhykkeeseen. Eräänä yönä Lamin pakeni kavereidensa kanssa aavikolle ja ryhtyi opettelemaan taistelijan elämää.

”Koska olin niin nuori, pomo kielsi minua osallistumasta varsinaisiin hyökkäyksiin ja pisti minut sen sijaan opettelemaan, kuinka radio toimii.”

Tässä vaiheessa sotaa sissien ei tarvinnut paljoa enää liikkua jalkaisin, vaan autiomaasotaa käytiin Marokolta ryöstetyillä maastoautoilla ja vankemmilla, ohjuspuskuroiduilla panssariautoilla.

Polisarion ei tarvinnut käydä kahden rintaman sotaa kauan. Sodan alussa se keskitti hyökkäyksensä heikkoa Mauritanian armeijaa vastaan ja onnistui jopa hyökkäämään maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Armeija kaappasi vallan Mauritaniassa vuonna 1978, ja Polisario julisti aselevon.

Nuoren Laminin paikka oli radion kanssa yhteysautossa, mutta hänen toverinsa pääsivät jo hyökkäämään autojen kanssa Marokon hallussa olevalle alueelle. Kateellinen Lamin kyseli joka päivä tovereiltaan, millaista on hyökätä autolla aavikolla. Lopulta tarinat olivat iskostuneet hänen päähänsä.

Eräänä yönä Lamin uhmasi pomonsa määräyksiä ja hyppäsi hyökkäysauton kyytiin, kun hänen toverinsa olivat lähdössä taisteluun.

”Kun pomo sitten näki minun taistelussa tulittavan autosta, hän sanoi lopuksi, että osasin taistella kuin kuka tahansa, joka on tehnyt sitä vuosia.”

Pomo myöntyi, ja Laminin paikka oli vastedes hyökkäysautossa.

Sodan alussa rintamalinja ei ollut vielä kovin vakiintunut. Lamin havainnollistaa, kuinka kahdeksalla autollisella sissejä voi hyökätä menestyksekkäästi kuuden tuhannen miehen joukko-osastoa vastaan.

Autot jaettiin kahteen ryhmään, jotka sijoitettiin eri puolille marokkolaisten joukkoja.

”Ensin teimme neljällä autolla sivustasta nopean hyökkäyksen marokkolaisten autokolonnaa vastaan. Tulitimme paljon ja lähdimme sitten nopeasti karkuun. Kun marokkolaiset lähtivät peräämme, toiset neljä autoa hyökkäsivät heidän selustaan kovasti tulittaen. Tällöin marokkolaiset hyökkäsivät näiden autojen kimppuun, jotka vuorostaan pakenivat. Niinpä meidän auto-osastollamme oli taas hyvä tilaisuus hyökätä marokkolaisten selustaan.”

Muutaman tälläisen hyökkäyksen jälkeen sissit ryhmittivät autopartiot uudelleen ja jatkoivat hyökkäyksiä eri suunnista, niin että rintama-akseli oli kääntynyt 90 astetta.

Polisario ei sotinut pelkästään miehitetyn Länsi-Saharan alueella, vaan hyökkäili säännöllisesti myös Marokon eteläosan kohteisiin. Niinpä Marokko rakensi Yhdysvaltojen rahoittamana vuonna 1980 puolustusmuurin Länsi-Saharan pohjoisosiin fosfaattikaivoksia suojaamaan. Vuoteen 1986 mennessä Marokko oli laajentanut muurin kulkemaan Länsi-Saharan eteläosaan saakka.

Savimuuri kulkee edelleen 1720 kilometrin pituisena Saharan aavikolla. Bunkkereita ja vartioita on muurilla tiuhassa, ja muurin edessä on miinakenttiä. Muuri saa Laminin tuhahtamaan.

”Kun sotilas pelkää, hän rakentaa muurin. Me sissit aavikolla olimme vahvemmalla, koska meillä oli liikkumavapaus.”

Polisario otti käyttöön uuden strategian, tuhlaussodan. Tarkoitus oli saada Marokko ampumaan harakoille mahdollisimman paljon ammuksia.

”Häiritsimme tutkia kaiket päivät. Härnäsimme ajelemalla autoilla nopeasti muuria päin ja takaisin. Lisäksi kohotimme keppien nokkaan lapioita, jotka saivat tutkat piippaamaan. Marokkolaiset pelkäsivät ja tuhlasivat valtavasti ammuksia”, Lamin kertoo.

Öisin sissit raivasivat Marokon miinakenttää. Kun he lähestyivät muuria pelkissä alusvaatteissa, he eivät näkyneet tutkissa. Polisarion raivausoperaation vuoksi marokkolaiset alkoivat laittaa miinakentilleen myös suojamiinoja muovipusseissa.

”Ne olivat ovelia miinoja. Tukikohdassa huomasimme, etteivät ne saaneet mittaria piippaamaan. Onneksemme emme raivanneet miinoja mittarin kanssa vaan rautalangalla.”

Sissit eivät tyytyneet pelkkään häirintään, vaan etenkin sodan loppuvaiheessa hyökkäsivät myös muuria vastaan ja siitä läpi. Linnoitettua muuria päin rynniminen muutamalla autolla tuntuu järjettömältä, mutta Lamin puistaa päätään.

”Olimme hämänneet jatkuvasti monta vuotta, joten marokkolaiset eivät enää voineet tietää, milloin oikeasti hyökkäsimme. He olivat ikävystyneitä, ja vartiomies saattoi usein olla unessa.”

Hyökkäys savimuuria päin toteutettiin jakautumalla kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä, toistakymmentä sissiä, meni yöllä raivaamaan muurin edessä olevaan miinakenttään autojen mentävän aukon ja asetti räjäytyspanokset kiinni muuriin. Aamun sarastaessa sissit räjäyttivät panokset ja lapioivat tiukkaan tahtiin muurin rippeet auki.

”Sitten ajoimme autoilla kovasti ampuen läpi aukosta, varastimme tavaraa ja otimme vankeja. Joskus jatkoimme autoilla pidemmällekin aina päämajoihin saakka ja sieppasimme korkeita upseereita.”

Marokkolaisten hyökätessä Polisarion sissit peruuttivat ja antoivat heidän tulla syvemmälle aavikolle. Marokkolaiset eivät halunneet hajottaa joukkojaan liikaa aavikolle, joka oli heille vieras ja outo.

Sota ei kuitenkaan opettanut Laminille pelkästään taistelijan taitoja. Ennen sotaa hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja puhui pelkästään omaa kieltään, hassaniyaa, joka on yksi arabian murre.

”Lepovuorossa ollessamme pomo kysyi meiltä, että käsi ylös, joka ei osaa kirjoittaa. Sen jälkeen kysyttiin vapaaehtoisia opettamaan. Ne, jotka jo osasivat lukea ja kirjoittaa, eivätkä jääneet opettamaan, määrättiin vartioon.”

Sodan loputtua 1991 Lamin osasi lukea ja kirjoittaa ja puhui espanjaa, ranskaa ja myös vähän englantia. Englannintunteja sisseille antoi heidän sieppaamansa marokkolainen pilotti.

Lamin haavoittui 14 vuoden sotimisen aikana vain kerran vakavammin. Sissit olivat hyökänneet autoilla Marokon puolustusmuurista läpi muurin eteläpäässä, lähellä Mauritanian rajaa ja Laminin kotikylää. Sissejä vastassa oli sadoittain Marokon ajoneuvoja, mutta ne pakenivat lyhyiden tulitaistelujen jälkeen.

Polisarion voima pohjautui pitkälti juuri taistelijoiden motivaatioon. Omalta maaltaan pakolaisleireille ajetut sissit olivat valmiita taistelemaan henkensä kaupalla, kun taas Marokon nuoret asevelvolliset lähinnä halusivat selvitä sodasta hengissä.

Lamin ajoi muurin takaa omalle puolelleen ryöstämänsä maastoauton ratissa. Matkalla hän kävi vielä lyhyen tulitaistelun marokkolaisen ohjuspuskuroidun auton kanssa. Marokon auto saatiin pysäytettyä ja se otettiin hinaukseen.

”Marokon lentokoneet tulivat tulittamaan meitä, mutta oma tykistömme suojasi. Ongelmat alkoivat sitten, kun pakenimme oman tykistömme ulottumattomiin. Koneet onnistuivat ampumaan autoani, joka syttyi palamaan. Myös minä sytyin palamaan ja juoksin liekeissä ulos autosta.”

Palava aine oli kuitenkin Laminin onneksi bensiiniä eikä hänen omaa ihoaan. Laminilta paloivat vain hiukset ja kulmakarvat, mutta iskun jälkeen hänen kuulonsa on pysyvästi heikentynyt.

”Olin kuitenkin onnekas. Liki kaikilla silloisilla ystävilläni on niin paljon arpia, etteivät he yleensä halua riisua paitaansa pois.”

Sota päättyi tulitaukoon vuonna 1991. Seuraavana vuonna alueella oli määrä järjestää YK:n valvonnassa kansanäänestys, jossa saharalaiset saisivat päättää, haluavatko he liittyä Marokkoon vai perustaa oman valtion. Kansanäänestystä ei ole kuitenkaan tähän päivään mennessä saatu järjestettyä, koska Marokko on harannut vastaan. Marokon puolustusmuuri jakaa Länsi-Saharan edelleen kahtia Marokon miehitysvyöhykkeeseen ja Polisarion vaikutuspiirissä olevaan alueeseen.

Tulitauon jälkeen Lamin oli sopinut tapaavansa vanhan isänsä Mauritanian rajan lähellä olevalla sotilasleirillä.

”Isä kyseli serkultani, missä Lamin on, vaikka olin isäni vieressä istumassa. Hän ei tunnistanut minua”, Lamin sanoo katkeruutta äänessään ensimmäisen kerran haastattelun aikana.

Lamin vieraili vanhan isänsä luona Mauritanian alueella kahden kuukauden ajan, kunnes isä kuoli. Sen jälkeen Lamin asui viisi vuotta muun perheensä kanssa Tindourfin pakolaisleireillä Etelä-Algeriassa.

Nykyisin leireillä asuu noin 200 000 saharalaista. Kyseessä ovat ehkä maailman parhaiten organisoidut pakolaisleirit. Leireillä on terveyskeskuksia, kouluja ja ammattikouluja. Lahjakkaimmat lähetetään yliopistoihin ulkomaille. Käytännössä länsisaharalaiset ovat kouluttaneet kaikki asiantuntijat, joita he tarvitsevat, jos joskus saavat maansa takaisin, kaivosinsinööreistä pankkiireihin.

Länsi-Saharan alue on luonnonvaroiltaan rikas: erämaan fosfaattiesiintymien lisäksi aluevedet ovat hyvin kalaisia, ja merenpohjan alla uskotaan olevan öljyä ja maakaasua.

Tällä hetkellä kuitenkin korkeasti koulutetut länsisaharalaiset juovat pakolaisleireillä erämaateltassa teetä ja odottavat. Tulitaukoa on kestänyt 17 vuotta, mutta tilanne ei osoita ratkeamisen merkkejä.

Leirien hallinto ja organisaatio toimivat hyvin, mutta omavaraisia ne eivät ole. Saharan autiomaassa ei kasva mikään, joten kaikki ruoka tulee ulkomailta apuna.

Vuonna 1996 Lamin muutti Espanjaan ansaitsemaan rahaa perheelleen, kun pakolaisleireillä ei juuri ollut mahdollisuuksia tuottavaan työhön. Elämä Espanjassa ei kuitenkaan ole saanut Laminia onnelliseksi.

”Koska olen siirtolainen, saan kuulla ihmisten puhuvan paskaa selän takana joka päivä. Iltaisin lähden ulos vaan, jos minulla on seuraa. Muuten saatan istua huoneessani ja miettiä, etten oikeastaan ole henkilö. Mutta en voi palata maahani, kun siellä on paskat marokkolaiset.”

Lamin haluaisi Polisarion palaavan aseelliseen toimintaan, ja monet pakolaisleirien miehistä ovat samalla kannalla. Jo vuonna 1991 Lamin oli monien tovereidensa kanssa tulitaukoa vastaan.

”Marokko oli silloin jo kurkkuaan myöten täynnä sotaa, ja jos olisimme jatkaneet, olisimme voittaneet parissa vuodessa. Marokko pelasi tulitauolla vain aikaa. Se halusi vahvistaa ja kouluttaa armeijaansa.”

Nykyisin Polisarion johdon ja saharalaisen kansan välien sanotaan olevan hieman juopaiset. Kansasta monet haluaisivat jo sotaa, johto diplomatian keinoin etenemistä. Pakolaisleireillä elävien näkökulmasta diplomatia tarkoittaa sitä, että Polisarion diplomaatit voivat jatkaa Euroopan suurkaupungeissa Euroopan unionin rahoilla mukavaa elämää: asua leveästi, ostaa hienoja autoja, edustaa fiineillä illallisilla ja puhua rauhanomaisen ratkaisun puolesta. Mikäli Polisario aloittaisi sodan uudelleen, EU ei enää rahoittaisi sen diplomaattien länsimaista elämäntyyliä, vaan heidän pitäisi palata aavikolle tappelemaan.

Esimerkiksi Espanjassa on historiallisista syistä paljon Sahara-ystävyysseuroja, ja monet näistä yhdistyksistä ovat katkaisseet välinsä länsisaharalaisten virallisiin edustajiin, koska katsovat, etteivät nämä enää ole kiinnostuneita erämaassa asuvasta kansastaan.

Saharalaisten turhautumisesta ja uhosta huolimatta paluu sotaan 17 vuoden jälkeen ei ole ongelmatonta. Polisario on edelleen pikkiriikkinen Marokkoon verrattuna niin miesvahvuudeltaan kuin aseistukseltaankin. Lisäksi 17 vuodessa sotatekniikka on kehittynyt, ja Polisarion sotaan kouliintuneet miehet alkavat jo olla vanhoja.

Jos aselepo joskus murtuu, Lamin vannoo palaavansa Afrikkaan.

”Vietin koko nuoruuteni sodassa, vaikka en pitänyt siitä, vaan olisin halunnut pitää hauskaa. Vielä vähemmän pidän kuitenkin siitä, että kansani elää autiomaassa toisen maan alueella.”

”Jos kuolen sodassa, sama se, sillä puolustan maatani. Jos saan vapautettua maani, olen siellä vapaa.”

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka tutustui Mohamed Lamin Mohamed Brahimiin Espanjassa. Hän vieraili länsisaharalaisten pakolaisleireillä Etelä-Algerian Tindourfissa Polisarion järjestämällä matkalla.