On kolme pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka on töissä aamuseitsemästä ilta yhteentoista. On Naivashan järvialue Keniassa ja siellä valtava tehdasmaisten ruusutarhojen saaristo, joka ensin imee tonneittain järvivettä kastelujärjestelmiinsä ja työntää sitten kemikaalijätöksensä takaisin samaan järveen. On kalastaja, jonka elinkeinon myrkyt ovat näivettäneet, ja on nuori mies, joka aaseineen kuskaa järven saastunutta vettä myytäväksi lähiseudun hökkelikyliin – ihmisille, joiden ainut mahdollisuus työllistyä on pestautua työläiseksi ruusutehtaaseen.

Tämän todellisuuden hollantilainen elokuvantekijä Ton van Zantvoort kohtasi työstäessään vammaisia lapsia tukevan säätiön filmiprojektia Keniassa vuonna 2004.

”Löysimme kaksi hyväksikäytettyä lasta kotoaan vailla hoitajaa, äiti oli kuulemma töissä. Kävi ilmi, että äiti työskenteli valtavalla ruusutarhalla, joita oli alueella paljon. Kun kuulin, että ruusut kuljetettiin sieltä Hollantiin myytäväksi, tuntui, kuin henkeni olisi salpautunut. Minun oli pakko tehdä elokuva siitä, mitä näin”, van Zantvoort kertoo sähköpostihaastattelussa.

Syntyi A Blooming Business, dokumentti inhimillisten perustarpeiden ja globalisaation tappavan logiikan välisestä absurdista noidankehästä. Elokuva on kuin isku vasten länsimaisen hyvinvoinnin kuplassa elävän ihmisen kasvoja: miksi minulle kerrotaan, että jopa rakkautta ja inhimillisyyttä symboloivien ruusujen tuotanto on todellisuudessa julmaa hyväksikäyttöteollisuutta? Toisaalta filmi on veitsenterävä argumentti siitä sosio-ekonomisesta järjestelmästä, jossa on täysin luvallista riistää yhtä ihmisryhmää, jotta toinen saisi kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikana ostaa kaupasta moitteettomia ylellisyystuotteita.

Elokuvan kertomuksissa toistuu tilanne, jossa onnettomuuteen joutunut tai esimerkiksi kemikaaleista vakavia vammoja saanut työntekijä erotetaan. Näin todisteet työolosuhteiden ongelmallisuudesta tai vakavista laiminlyönneistä lakaistaan syrjään. Yhtä tehokas menetelmä on huolehtia siitä, että paikalliset yhteisöt tulevat riippuvaisiksi tuottajayhtiöistä. Niinpä työläisille tarjotaan kaikki asumuksista sairaalahoitoon saakka, ja koska sairaala on yhtiön oma, ei tieto ikävistä yksityiskohdista kuten myrkytyksistä leviä kovin laajalle.

Yksi päähenkilöistä, yksinhuoltajaäiti Jane, kuvailee työläisten suhdetta työnantajaan vielä tätäkin raadollisemmaksi: ”Joskus valvojille pitää antaa seksiä, muuten saa potkut. Me olemme tehtaassa kuin vankilassa”.

Myöskään hökkelikylän kujille ei auta pimeän laskeuduttua mennä, tai voi joutua raiskatuksi, hän kertoo keittäessään kotonaan lapsille puuroa.

Moni elokuvan päähenkilöistä vaikuttaa alistuneelta, osaansa tyytyneeltä. Naivasha-järven vettä paikallisille myyvä nuorukainenkin sanoo, että kyllä hän tietää, ettei vesi kelpaa ihmisten juotavaksi, mutta ei hän sitä voi ääneen sanoa, sillä kyse on hänen toimeentulostaan. Ja silti nämä ihmiset ovat ottaneet suuren riskin ja suostuneet kiintopisteiksi siihen ahneuden ja laiminlyöntien monimutkaiseen seittiin, jota elokuva kutoo. Katsoja ei voi välttyä pohtimasta, mitä heille tapahtuu, kun kamera on poistunut.

”Tämä moraalinen dilemma on niskassani koko ajan”, van Zantvoort tunnustaa. ”Yritän pitää näihin ihmisiin yhteyttä ja tukea heitä, käytän siihen aikaa ja energiaa. Keräsin rahaa Janelle, jonka kerrottiin saaneen potkut pian elokuvan jälkeen, jotta hän voisi perustaa oman yrityksen. En ole vieläkään aivan varma, mitä hänelle oikeasti tapahtui. On kuitenkin selvää, että henkilöni edustavat jotain isompaa kuvaa asioista, ja tahtoisin, että ihmiset ymmärtävät sen. Koen, että olen tehnyt osani, olen tehnyt tämän elokuvan itse alusta loppuun, nyt muiden pitää tarttua siihen, mistä se kertoo.”

Ja on joukossa myös yksi, joka ei osoita lannistumisen merkkejä. Hän on ruusutyöläinen ”Peter”, joka on ottanut tehtäväkseen salakuvata tehtaiden työolosuhteita. Miehestä on sukeutunut aktivisti, joka on osallistunut lukuisiin projekteihin ruusubisneksen paljastamiseksi.

”Hän oli nähnyt meidät, kun kuvasimme väkijoukon mielenosoitusta. Hän järjesti taitavasti taksikuskimme avulla, että tapasimme uudelleen, ja hän näytti meille kuvaamaansa materiaalia”, van Zantvoort kertoo.

Elokuvassa ”Peter” muun muassa näyttää filmiä, jossa asianmukaisiin suojavarusteisiin pukeutuneet miehet ruiskuttavat tuholaismyrkkyä. Vieressä täysin suojaamattomat naiset hoitavat ruusupenkkiä. Tämä on ”Peterin” mukaan aivan tavanomainen käytäntö.

Van Zantvoort korostaa, ettei halua, että ihmiset reagoisivat hänen paljastuksiinsa liian tunteenomaisesti ja lakkaisivat ostamasta ruusuja.

”Ei boikotointi hyödyttäisi ketään, vähiten näitä kuvaamiani ihmisiä. Mutta meidän on ostettava reilun kaupan ruusuja. Ja sen lisäksi tuottajien on tietenkin huolehdittava siitä, että reilun kaupan ehdot todella toteutuvat, sillä kohtasimme asioita tutkiessamme myös sen, että ehtoja kierretään tekemällä alihankintasopimuksia niin sanottujen mustien tarhojen kanssa.”

On karmaisevaa mutta kuvaavaa, ettei Naivashan ruusuköyhälistöllä ole van Zantvoortin mukaan edes tietoa siitä, mihin tuskallisen piikikkäitä ruusuja kaukana Euroopassa käytetään. Janen hän kertoo luulleen, että niitä tarvittiin wc:n hajusteiksi. Kenialainen nainen odottaa hänestä ystävänpäivänä lahjaksi rahaa eikä joutavia kukkasia.

A Blooming Business DocPoint-festivaalilla ke 27.1. kello 18.00, Bio Rex ja su 31.1. kello 16.30, Kiasma.

Lisää taustatietoa elokuvan tekovaiheista ja Kenian kukoistavasta ruusubisneksestä elokuvan verkkosivuilla.