Aleksis Kivi, anno domini 2010

Teksti Mikko-Oskari Koski

Puolitoista vuosisataa sitten eläneen kirjailijan melko suppeaa tuotantoa pidetään yhtenä kielemme ja kulttuurimme suurimmista aarteista. Elääkö Aleksis Kivi myös tässä ajassa? Mikko-Oskari Koski katsasti kesän Kivi-esitykset.

Se, että Aleksis Kiveä (oik. Stenvall, 1834-1872) pidetään Suomen kansalliskirjailijana, on monien asioiden summa. Ensinnäkin miehellä pysyi kynä kädessä, teksti oli elävää ja henkilöhahmot uskottavia. Toiseksi hänellä oli kyky herättää myös vastavoimat, kuten August Ahlqvist-Oksanen, mikä osoittaa, että tekstit oli luettu ja ne koettu kantaaottamisen arvoisiksi.

Mutta se kolmas seikka, mikä antaa Kivelle vahvuuden yhä pysyä kansalliskirjailijaksi tituleerattuna, on silti tekstin kestävyys aikaa vastaan. Jos jotakuta kirjailijaa sanotaan kansalliskirjailijaksi, on hänen tekstinsä kyettävä elävänä vastaamaan myös pitkän ajan jälkeen vastaan tuleviin paineisiin.

Varmasti monelle nykyajan lukijalle oivallisin tapa luoda tarkempaa suhdetta Kiven tuotantoon on netti. Koululaisille suunnattu sivusto seitsemanveljesta.net on ehdottomasti tutustumisen arvoinen sivusto vanhemmallekin kirjallisuudenkuluttajalle.

Kivi on kuitenkin myös kesäteatterien vakihitti. Mitä hänestä on saatu tänä vuonna irti?

Nummisuutareita – Kiven ilmaisullisesti kylläisintä näytelmää, jopa parhaaksi suomenkieliseksi draamatekstiksi monesti mainittua komediaa – ei syystä tai toisesta löydy ainakaan äkkiseltään yhdenkään kesäteatterin ohjelmasta tänä vuonna.

Se on erikoista, sillä Nummisuutarit on maamme teatterien vakiohjelmistoa siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – että nykyiset tulkitsijat ja yleisöt etsivät siitä toisenlaisia sävyjä kuin 1800-luvulla. Pampulla miestään ja poikiaan hakkaava luonnevikainen Martta koettiin pitkään ratkiriemukkaana hahmona ja yksinkertaisen Eskon toilailujen kustannuksella nauramisessa ei aikanaan mielletty olevan mitään väärää, vaan kuinkas on nyt..?

Vaan ei siis Nummisuutareita tänä vuonna. Joudumme hakemaan Kivi-draamapäivityksiä kirjailijan muista teksteistä.

Juha Hurmeen johtama Nälkäteatteri on jo monen vuoden ajan esittänyt Aleksis Kiven vähemmän tunnettuja näytelmiä milloin missäkin yhteyksissä. Näistä Kihlaus kuuluu kuluvanakin vuonna teatterin aktiiviohjelmaan; repertuaarista löytyvät myös Lea, Leo ja Liina, Yö ja päivä, Kullervo sekä Olviretki Schleusingenissa. Yhteistä esityksille on se, että ne ovat hyvin pelkistettyjä tulkintoja, jotka nojaavat nimenomaan Aleksis Kiven kielen toimivuuteen riippumatta siitä, missä aikakaudessa tai minkälaisessa maisemassa ne esitetään.

Kihlaus on hieno pieni teksti, mutta harvemmin sitä teattereissa nähdään: se on niin lyhyt, ettei yleisöltä kuitenkaan voisi ottaa täyttä lipunhintaa eikä esitykseen mahtuisi bisneksen kannalta hyödyllistä väliaikaa.

Herrojen Eevana tunnettu palvelijatar on päättänyt suostua kraatari Aapelin vaimoksi, mutta nähdessään käsityöläiskodissa vallitsevan köyhyyden hän muuttaakin mielensä. Marc Gassotin, Tuomas Rinta-Panttilan, Vando Suvannon ja Juha Hurmeen tulkitsema esitys on aika raadollinen, mutta siitä löytyy silti hauskuus. Mene tiedä, onko se samaa hauskuutta, minkä Kivi siihen on kirjoittanut. Aapelin ja Eenokin toveruus on vahva ja Eeva luo tähän konfliktin – joskin myös Aapeli on ollut osallinen Eevan ja herrain välisessä konfliktissa, osin tietämättään. Jooseppi on ulkopuolinen tarkkailija. Eevan rooli on sen verran ohuesti kirjoitettu, että on vain hyvä, että hahmo on ulkoisesti koominen, sisäisesti vihaa tursuva ja Juha Hurmeen tulkitsemana kaikin puolin arvaamaton.

Aleksis Kiveltä jäi aikanaan keskeneräiseksi komediateksti Selman juonet. Nurmijärven Taaborinvuoren Kivi-juhlat on hyödyntänyt tätä tekstiä ja dramaturgi Ilpo Tuomarila kirjoittanut näytelmän valmiiksi lähinnä täydentäen esityskokonaisuutta muulla Kiven tuotannolla ja aikakauteen sopivalla ohjelmalla.

Ratkaisu sekä toimii että ei. Selman juonia on vaikea venyttää normaalimittaiseksi esitykseksi ja siirtyessään Panu Aaltion sinällään kivoihin, Kiven kieltä rikkaasti hyödyntäviin sävelmaisemiin, juttu jämähtää paikalleen. Puheet ”suomalaiskansallisesta operetista” ovat hyvin vahvasti liioiteltuja – tosin Nurmijärven kuorolaisten sekä paikallisen musiikkiopiston nuorten soittajien esiintymisen aitoutta on mukava seurata.

Vakavista draamallisista ongelmistaan huolimatta Selman juonet toimii kesänäytelmänä ja sen visuaalinen ilme epookkipukuineen on todella onnistunut. Myös Maiju Jalkanen pääosassa on todella viehättävä. Esitys palannee ohjelmaan myös suvella 2011.

Mutta jos unohdetaan Kiven kieli ja keskitytään tarinaan siirtäen sitä ajasta toiseen, voidaan nostaa hattua Linnateatterille, joka on luonut Naantalin Emma-teatteriin Seitsemästä veljeksestä modernin kesäteatterisekoilun. Mikko Koivusalon käsikirjoittama ja Kari-Pekka Toivosen ohjaama esitys tuo veljesten sielunmaiseman nykyaikaisten nuorten miesten ajatusmaailman tuntumaan. Tästä seuraavat yhteentörmäykset jaksavat useimmissa tapauksissa ilahduttaa: ne ovat kummaltakin lähestymiskantilta katsottuna tosia.

Jukka Rasila, Santtu Karvonen, Kalle Lamberg ja Miska Kaukonen jakavat niin veljesten kuin muidenkin Toukolan seudulta – ja modernimmastakin ajasta – tuttujen tyyppien hahmot uskottavasti ja ilman tarpeetonta yleisönkosiskelua, johon tämäntyyppisellä, ihan tekijöiden suulla suoraan kesäteatterikohellukseksi mainitulla tekstillä saattaisi olla vaara luiskahtaa. Kovin filosofisella otteella esitystä ei kannatakaan seurata. On parempikin, jos pystyy ilman liikoja kansalliskirjallisuuspaineita ottamaan ilon irti vaikkapa kummasti muuatta nykyajan lööppijulkkista muistuttavasta Taula-Matista tai toistuvista saunapaloista.

Naantalin Veljekset osoittavat Kiven hahmojen käyttökelpoisuuden tässäkin ajassa ja todistavat, että kerran riittävän vahvaksi luotu tarina kestää monenlaista käsittelyä ja säilyttää raikkautensa.

Linnateatterin Seitsemän veljestä -esitykset jatkuvat Naantalissa elokuun loppupuolelle asti. Nälkäteatterin tulevat esitykset teatterin verkkosivuilla.

Kommentoi Facebookissa
Querelle 2019
Route Couture