Kansanmurhia ei tapahtunut vain natsien kuolemantehtaissa ja kolonialismin aikaan kehitysmaissa, vaan myös lähiaikoina naapurissa.
Imbi Pajun kirja Torjutut muistot on tärkeä avaus aiheeseen, jota ei ole vieläkään kunnolla käsitelty. Neuvostoliiton miehityksen aikana 1940-luvulla Virossa teloitettiin tuhansia – ja kymmeniätuhansia kyydittiin keskitysleireille Neuvostoliittoon. Paju on ruotinut aihetta myös vuonna 2005 ilmestyneessä samannimisessä dokumenttielokuvassaan.
Paju on haastatellut erityisesti vainotuiksi joutuneita naisia ja käynyt läpi NKVD-KGB:n asiakirjoja. Ihmiskohtalot ja yhteiskunnallinen taso kulkevat kirjassa rinnakkain. Paju selvittää Viron 1900-luvun historiaa ja tarkastelee Neuvostoliiton salaisen poliisin ja disinformaatioviraston kehitystä.
Viro voitti 1918–19 vapaussodassa puna-armeijan ja itsenäistyi. Apuna oli myös suomalaisia vapaaehtoisia. Kommunistit yrittivät Virossa vuonna 1924 vallankaappausta, mutta epäonnistuivat. Viron ensimmäisen itsenäisyyden vuodet olivat kaikkiaan positiivista aikaa, maa vaurastui ja tasa-arvoistui, vaikka oikeistovaara uhkasi vuonna 1933 ja sen jälkeen koettiin lyhyt autoritaarinen vaihe keskustalaisen presidentin Konstantin Pätsin komennossa. Päts ei kuitenkaan ollut mikään diktaattori, vaikka neuvostopropaganda niin väitti, Paju kirjoittaa.
Molotov–Ribbentropin sopimus sinetöi Viron kohtalon. Seurasi Neuvostoliiton miehitys 1940–41, sitten natsi-Saksan 1941–44 ja uusi neuvostomiehitys 1944–91. Kesäkuussa 1941 kyyditettiin 10 000 virolaista Siperiaan. NKVD kidutti tunnustukset uhreilta, jotka pantiin saman tien karjavaunuihin. Vainot iskivät etenkin itsenäisessä Viron tasavallassa vaikuttaneisiin ihmisiin, poliitikkoihin, virkamiehiin, tuomareihin. Viron hallinto- ja oikeusjärjestelmä tuhottiin, ja kyyditettyjen omaisuus ryöstettiin. Naisia raiskattiin, ja tuhansia miehiä otettiin pakolla puna-armeijaan.
Saksalaisten hyökättyä Viro joutui sotatoimialueeksi. Puna-armeijan hävityspataljoonat sovelsivat poltetun maan taktiikkaa, eivätkä saksalaiset olleet heitä parempia. Natsimiehityksen aikana 1941–44 surmattiin 7800 Viron kansalaista, mukaan lukien valtaosa juutalaisista.
Neuvostoterrori jatkui 1944–45 ja 1947–48. Vuonna 1949 kyyditettiin yhtenä yönä 20000 ihmistä Siperiaan. Neuvostoterrorissa kuoli kaikkiaan 40000–50000 virolaista.
Virossa oli passiivista ja aktiivista vastarintaa neuvostohallinnolle. Esimerkiksi talvisodan aikana Heino Noor kavereineen tiedotti salaa radiolla neuvostopommittajien tulosta Suomeen. Virolaississien eli metsäveljien vastarinta jatkui 1950-luvun alkuun ja sai paikoin puna-armeijan helisemään.
Neuvosto-Virossa koululaisille opetettiin, että itsenäinen Viro oli fasistinen, disinformaation tueksi miehittäjät polttivat Virossa 30 miljoonaa kirjaa. Historian vääristely jatkuu, väittää Paju. Myös jotkut virolaiset ja suomalaiset tutkijat ovat osallistuneet tähän pohjaamalla teoksensa neuvostolähteiden kritiikittömään tulkintaan. Neuvostoliiton valtava propagandakoneisto on vaikuttanut suuresti käsityksiin myös Suomessa.
”Psykiatrisen muokkauksen” menetelmiä kehiteltiin pahamaineisessa Serbski-instituutissa Moskovassa, sillä psykiatriaa käytettiin sortokeinona Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa.
Neuvostototalitarismin jatkuvassa pelossa ja väkivallassa eläminen turmeli monet myös henkisesti. Menneisyyden rikokset ihmisyyttä vastaan on käytävä läpi, vaatii Paju. Vaikeneminen on lopetettava.
Imbi Paju: Torjutut muistot. Like 2006. 315 s.
Tallinnan miehitysmuseo, Toompea 8
Ville Ropponen
