Greenpeace Nordicin ohjelmavastaava Sini Harkki istui maaliskuisena iltapäivänä haastateltavana tätä juttua varten työhuoneensa sohvalla Helsingissä. Samaan aikaan Euroopan unionin puheenjohtajamaa Belgia veti EU:n maa- ja merialueiden suojelemiseksi tarkoitetun ennallistamisasetuksen pois käsittelystä. Ympäristöministeri Kai Mykkäsen (kok.) johdolla Suomi oli ollut vaa’ankieliasemassa, kun osa jäsenmaista oli viime tingassa kääntynyt vastustamaan asetusta. 

Noin 80 prosenttia EU:n luontotyypeistä on huonossa kunnossa, ja asetuksen kaatuminen on tappio niin EU:n ympäristöpolitiikalle kuin sen asukkaillekin.

”Suomessa oikeisto ja keskusta ovat tehneet ison karhunpalveluksen maaseudulle, ja samalta on näyttänyt muuallakin. Esimerkiksi vuosia meillä annettiin ymmärtää, että turpeen polttoa saadaan puolustettua, ja sitten se loppui kuin seinään. Turvaverkkoja ei oltu rakennettu”, Harkki toteaa.

Elämäntyönä aktivismi

”Koin lukion ekalla tai tokalla ihan klassisen luonto- ja ilmastoheräämisen. Palaset loksahtelivat yhteen, ja tajusin, miten isojen ja pelottavien kysymysten äärellä olemme, jos luonnon ekosysteemien verkostot alkavat luhistua”. 

Päästyään Helsingin yliopistoon opiskelemaan ympäristöekonomiaa Harkki käveli Luontoliiton toimistolle ja ilmoitti haluavansa olla hyödyksi. Tästä alkoi lähes täysipäiväinen aktivismi metsäkartotuksineen ja banderollitalkoineen. Yksi varhaisista vanhojen metsien inventointireissuista Kainuussa vei Harkin avohakkuuaukealle, joka oli edellisvuonna määritelty uhanalaisille lajeille tärkeäksi vanhaksi metsäksi. 

”Tuli sellainen olo, etten lepää, ennen kuin tähän on saatu joku roti”, Harkki muistelee.

Pian hän ”lähestulkoon muutti Luontoliiton toimistolle”. Hieman myöhemmin tutuksi tuli myös Luonnonsuojeluliiton toimisto, jonka jälkeen hän löysi tiensä Greenpeacelle. Jälkimmäisessä Harkki päätyi lopulta toimimaan organisaation Suomen osaston maajohtajana. 

Vuonna 2019 Harkki kuitenkin yllätti ja siirtyi viestintätoimisto Tekiriin. 

”Olin ollut 20 vuotta aktivisti, ja tuli olo, että on pakko nähdä maailmaa myös järjestöjen ulkopuolella. Itsekin yllätyin, että päädyin nimenomaan viestintätoimistoon, mutta halusin tehdä ilmasto- ja biodiversiteettiasioihin liittyvää strategista neuvontaa. Moneen projektiin olen edelleen tyytyväinen, ja aika merkittäviä asioita sain sysättyä liikkeelle.”

Silti siirtyminen Tekirille, joka kiillotti muun muassa Talvivaaran omistaja Pekka Perän julkisuuskuvaa, herätti Harkissa huolen siitä, että jotkut epäilisivät hänen siirtyneen ”pimeän puolelle”. Varmasti jotkut näin ajattelivatkin, mutta Harkille itselle on ollut ”tärkeää saada olla tekemisissä monenlaisten eri ympyröistä tulevien ihmisten kanssa”. Roolin vaihtuminen vaikutti myös siihen, miten vanha viesti otettiin vastaan.

“Kävin konsulttina aika monessa yrityksessä ja organisaatiossa puhumassa niistä ihan samoista asioista kuin Greenpeacenkin aikana. Tuntui siltä, että kun he maksoivat minulle siitä puhumisesta, viesti koettiin yhtäkkiä arvokkaammaksi. Kyllä se tietyllä tavalla yllätti.”

Parin konsulttivuoden jälkeen Harkki kuitenkin houkuteltiin takaisin Greenpeacelle. Hänelle on aina ollut tärkeää löytää paikka, missä voi kulloinkin olla eniten avuksi ympäristönsuojelussa. Tällä hetkellä se tarkoittaa Greenpeacen pohjoismaisen kampanjatyön johtamista. Harkin mukaan työ ympäristöaktivistina ulottuu ympäristökysymyksiä laajemmalle, sillä demokratia tarvitsee toimiakseen kriittistä katsetta ja haastamista. 

Haastaminen voi olla myös kirjaimellista kuten vuonna 2022, kun Greenpeace yhdessä muiden ympäristöjärjestöjen kanssa haastoi Sanna Marinin (sd.) hallituksen oikeuteen. Hallitusta syytettiin ympäristölain vaatimuksista lipsumisesta. Myös istuva hallitus on saanut osansa kritiikistä, ja niin saa epäilemättä myös seuraava hallitus.

”Aktivismi on todettu teoreettisessa kirjallisuudessakin yhdeksi demokratian tärkeimmistä resilienssitekijöistä. Sen rooli on nimenomaan turvata kriittinen näkökulma ja se, ettei demokratiassa vaikuttaminen typisty pelkästään äänestämiseen. Sekä se, että vallanpitäjiä haastetaan kaikilla tasoilla kansalaisten omista lähtökohdista.”

”Populismin pyrkimys on tuhota politiikan teon ydin, eli keskustelu eri mieltä olevien ihmisten välillä ja kompromissien löytäminen.”

Ympäristöaktivismin kentällä Greenpeacen rooli on institutionalisoitunut. Järjestö käy keskustelua kansalaisten ohella poliitikkojen ja yritysjohtajien kanssa.

”Ajattelen, että aktivismia tehdään aina monella tavaIla ja koko kenttää todellakin tarvitaan. Aktivismin ytimessä on se, että joku on valmis pistämään itseensä likoon tärkeän asian puolesta. Siinä mielessä Greenpeace on aktivistiorganisaatio. Meidän näkyvää kampanjointia ei tapahtuisi ilman vapaaehtoisia, mutta vapaaehtoisetkin tekevät meillä nykyään hyvin monenlaisia juttuja: on niitä jotka kiipeilevät ja ajavat venettä, minkä usein ajatellaan olevan ’oikeaa’ aktivismia, ja sitten on niitä, jotka tekevät meille vaikka taustatutkimuksia.”

Harkin omiin työtehtäviin kuuluu kuuluu nykyään paljon strategiapalavereita ja esimiestehtäviä, ja harmillisen vähän metsätoimintaa tai metsätyökoneen päälle kiipeämistä.

Muutoksen vaikeus

Harva nykyään kiistää ympäristöpäästöjen leikkaamisen tarvetta. Koska talousjärjestelmämme vaatii jatkuvaa kasvua, päästöjen leikkaaminen on vaikea pala purtavaksi. Petteri Orpon (kok.) hallitus haluaisi ratkaista ongelman ”tulppaamalla tehtaiden piiput”, eli ottamalla hiilidioksidin talteen. Käytännössä tämän hinta on niin korkea, ettei sitä olla valmiita maksamaan. Metodin tekniset ongelmatkin ovat vielä ratkaisematta. 

Päästöjen leikkaamisen ja kasvun yhdistämisen mahdottomuus tuli näkyväksi myös silloin, kun pääministeri Juha Sipilä (kesk.) visioi biotalouden mahdollistavan menon jatkumisen entisellään. 

”Metsien käytöllä piti korvata fossiiliset polttoaineet ja muovit ja samalla vielä lisätä hiilinieluja. Ei ollut mitään laskelmia siitä, riittävätkö Suomen metsävarat tähän kaikkeen – eivätkä ne riitä. On ollut vähän sellainen meno, että roiskitaan ideoita ja ajatellaan, että niin päästään vähällä, sen sijaan, että oikeasti mietittäisiin missä kestävyyden rajat menevät ja mikä ylipäätään on mahdollista.”

Muutoksen pakollisuus ja vaikeus lisää ymmärrettävästi jännitteitä kaikkialla. Saksassa ja Ranskassa traktorimielenosoitukset tukkivat teitä ja aiheuttavat kaaosta, Hollannissa maanviljelijöiden mielenosoitusten ympärille syntyi uusi populistipuolue. Harkki näkee tapahtumat esimerkkinä yhteiskuntien polarisoitumisesta ja siitä, mitä voisi kutsua identiteettipolitiikaksi. Molemmat johtavat lopulta kaikkien häviöön.

”Populismin pyrkimys on tuhota politiikan teon ydin, eli keskustelu eri mieltä olevien ihmisten välillä ja kompromissien löytäminen. Nyt kaikki EU:hun liittyvä ja varsinkin ympäristöpolitiikka on populistisen identiteettipolitiikan viholliskuvia. Silloin järkeviäkin asioita on ’pakko’ vastustaa.”

Suomessa EU:n kaatunut ennallistamisasetus liittyy esimerkiksi soihin, joita on ojittamalla kuivattu pelloiksi ja puupelloiksi eli talousmetsiksi. Kuivatuista soista raivatut pellot kattavat vain noin kymmenen prosenttia peltopinta-alasta, mutta tuottavat kuivuessaan yli puolet kaikista maatalouden päästöistä. Kovin hyviksi puupelloiksikaan kuivatut suot eivät ole osoittautuneet.

”Suot sitovat vettä silloin kun on märkää ja luovuttavat vettä ympärilleen kun on kuivaa. Meillä on vääjäämättä edessä kuumemmat ja kuivemmat ajat, mikä tulee vaikeuttamaan maataloutta, lisäämään metsäpaloja ja tuholaisten määrää metsissä. Eikö olisi nimenomaan maa- ja metsätaloustuottajien etu tukkia ne ojat kuivatuissa soissa? Jos jatkamme vanhalla polulla, seuraa siitä aivan uskomaton lasku.”

Kenen etu painaa

”Suomessa maatalous on käytännössä ainoa sektori, jonka päästöt eivät ole vähentyneet ollenkaan. Jossain vaiheessa meidän on katsottava myös niitä päästöjä, ja silloin ruokajärjestelmää on myös pakko muuttaa. Tämä pitäisi tehdä viljelijöitä itseään kuunnellen.”

Ottamalla aktiivisen roolin tuottajat, heitä edustavat järjestöt ja poliitikot voisivat vaikuttaa siihen, kuinka muutokset tulevat vastaan ja kuinka ne kohdataan. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin näyttänyt huonolta. Monessa Euroopan maassa erityisesti keskustaoikeistolaiset poliitikot ovat säikähtäneet sitä mahdollisuutta, että ympäristökriisiin reagoiminen johtaisi maanviljelijöiden äänien valumiseen populistiselle oikeistolle. Tämä on johtanut muutoksen ohjaamisen sijaan lukkojarrutukseen, eikä ohjaus tunnetusti lukkojarrutuksen aikana toimi. Suomessa ympäristökysymyksissä on myös totuttu kuuntelemaan herkällä korvalla metsäteollisuutta, ja tämä näkyy metsissämme.

”Onhan meidän metsien tila aika surullinen. Vanhojen metsien määrä vähenee vähenemistään ja muutaman edellisen hallituksen päätökset ovat huonontaneet tilannetta aika paljon. Päätös nopeuttaa metsien kiertoaikaa – eli avohakata nuorempia metsiä – on huono asia monimuotoisuuden ja hiilinielujen kannalta. Tikkuja menee kovaa tahtia tehtaisiin, ja kun samaan aikaan ei ole panostettu suojeluun, lajisto ja metsäluonnon tilanne heikkenevät.”

Kiihtyvistä hakkuista aiheutuva hiilinielujen kutistuminen tulee näkymään myös valtion taloudessa. Pian valtio joutuu ostamaan kompensaatiota tuottamillemme päästöille, joita ei saadakaan kuitattua metsien sitomalla hiilellä. Samalla metsäteollisuuden uudet ja suunnitteilla olevat jättiyksiköt tarvitsevat entistä enemmän pureskeltavaa. Harkki toteaa, että teollisuuden ehdoilla meneminen ei hyödytä myöskään metsänomistajia, jotka myyvät nuorempaa puuta ja saavat siitä pienemmän korvauksen.

Vaikka edessä olevat muutokset eivät tule olemaan helppoja, maa- tai metsätaloutta ei olla ajamassa alas. Painopisteitä pitää vain siirtää ympäristöystävällisempään suuntaan. Harkin mukaan siirtymän tekemiseen on myös hyviä tapoja, mutta onnistuakseen reilusti ja rauhanomaisesti se vaatii tuekseen isoja muutos- ja jälleenrakennusohjelmia.

”Jos voisin olla vaikuttamassa hallitusohjelmaan, siihen pitäisi kirjata tavoitteet metaanipäästöjen, maatalouden päästöjen ja metsähakkuiden vähentämiselle. Ja sitten pitäisi tarttua toimeen.”

Isompien kiusana

Greenpeace muistetaan erityisesti suuryrityksiin kohdistuneista kampanjoista, joissa on tullut menestyksiäkin. Mutta viime vuosina järjestön huomio on keskittynyt aikaansaamaan muutoksia rakenteissa, joihin vaikutetaan kansallisen ja kansainvälisen politiikan tasolla. 

Yksi Greenpeacen toistuvan huomion kohde on öljy-yhtiö Shell. Kampanjoinnin tehoa on usein vaikea arvioida mutta jotain voi päätellä sen synnyttämistä reaktioista. Parhaillaan Shell uhkaa järjestöä oikeustoimilla, joista voi seurata, ettei kukaan Greenpeaceen linkittyvä henkilö saisi enää lähestyä mitään Shellin toimintaan liittyvää kiinteistöä missään päin maailmaa. Oikeudessa mitataan samalla kansalaisyhteiskunnan elintilaa ylipäätään.

”Tälläkin hetkellä kansainvälisen öljykampanjamme näkyvinä kohteina ovat öljy-yhtiöt, mutta päävaatimus on kohdistettu valtioille. Yhtiöiden toimintaa pitäisi verottaa oikeasti ja kanavoida verotulot ilmastokriisin vaikutusten torjuntaan. Emme usko, että öljy-yhtiöt vapaaehtoisesti luopuisivat tuottoisasta toiminnasta. Shellin strategia lähtee siitä, että planeetan keskilämpötila nousee kolmella, ehkä neljällä asteella. Se tarkoittaisi kuolemaa valtaosalle ihmiskunnasta, ja he kyllä tietävät sen. Kyllä valtiot siihen vielä puuttuvat aika isostikin, mutta öljystä halutaan ottaa kaikki tuotot niin kauan kun se on mahdollista.”

Vaikka Harkki kannattaa keskustelua kaikkien kanssa, hänen mukaansa Shellin kaltaiset yhtiöt pitäisi ”yksinkertaisesti reguloida kokonaan pois pelistä”. Tämä arvio selittää myös järjestön huomion siirtymistä yhtiöistä poliitikkoihin. Vaikka Greenpeacen tavoitteiden kärjet ja kritiikin kohteetkin ovat vaihtuneet aikojen mukana, Harkilla on melko tarkka näkemys siitä, mikä on ollut järjestön rooli ja missä se on onnistunut parhaiten.

”Shellin strategia lähtee siitä, että planeetan keskilämpötila nousee kolmella, ehkä neljällä asteella. Se tarkoittaisi kuolemaa valtaosalle ihmiskunnasta, ja he kyllä tietävät sen.”

”Toimintamme ei lähde siitä, että tehdään kaikkea mikä on tärkeää, vaan etsimme nimenomaan niitä hetkiä, jolloin voidaan saada jotain kokoamme suurempaa aikaiseksi. Kanavoimme kansalaisten olemassa olevan huolen ja paineen sinne, missä tarvitaan päätöksiä, ja näin voimme sysätä liikkeelle jotain isompaa. Tässä olemme usein aika hyviä.”

Isot muutokset ovat usein tuskaisen hitaita, mutta toisinaan odottamattoman nopeita. Vielä muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa ei puhuttu vakavasti fossiilisista polttoaineista luopumisesta. Nyt tilanne on muuttunut.

“Vaihtoehdoiksi nähtiin joko jatkaa entiseen tapaan tai mennä takaisin kivikaudelle. Tämä johtui osittain siitä, ettei ollut valmiita teknologisia ratkaisuja, joiden avulla siirtyä vähäpäästöisyyteen. Ongelmasta ei myöskään tiedetty yhtä paljon.” Pidän aika isona saavutuksena sitä, että ilmastoliikkeen vaatimukset ovat valtavirtaistuneet.”

Greenpeacen kampanjat ovat Harkin mukaan menestyneet useimmiten silloin, kun järjestössä on oikeasti ymmärretty vastapuolen ajattelua ja motiiveja. Hänelle onkin “henkilökohtaisesti tärkeää olla näkemättä ihmisiä vastapuolena tai jaotella porukkaa hyviin ja pahoihin”.

”Muutokset tapahtuvat monimutkaisessa yhteiskunnassa, jossa lukemattomat tekijät vaikuttavat siihen, miten joku tilanne lopulta menee. Vaikka pyrimme kampanja- ja strategiasuunnitelulla ymmärtämään tilannetta mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, ennustamattomia asioita tapahtuu aina. Se tarkoittaa sitä, että myös positiiviset muutokset ovat mahdollisempia kuin kuvittelisi.”

Vaikuttavuus ei tule tyhjästä

Greenpeace on tullut tunnetuksi järjestönä, joka ei arkaile nousta itseään suurempia vastaan. Usein väännön vastapuoli voi myös halutessaan kaataa viestintäänsä enemmän rahaa kuin koko Greenpeacen organisaation pyörittämiseen menee. Rahalla saa näkyvyyttä, mutta toisaalta motivoituneet aktivistit voivat korvata vähäisemmät rahavarannot innolla ja kekseliäisyydellä sekä hyödyntää sitä, että heidän ei tarvitse kaunistella totuutta. 

Tälläkin vaikuttavuudella on hintansa. Kukaan ei jaksa tauotonta painia jättiläisiä vastaan. Ihmisillä on rajansa sille, kuinka paljon voi itsestään repiä. Lähes kaikki aktivistit ovat koetelleet, löytäneet ja kenties myös ylittäneet omat rajansa ja nähneet saman läheisissään.

”Minun noin kaksikymppisestä kolmekymppiseksi kestänyt metsäaktivismin sprintti oli sellainen, että ensimmäiset viisi vuotta tein 16 tuntisia päiviä ja nukuin oikeasti banderollien päällä Luontoliiton toimiston lattialla. Jossain vaiheessa piti todeta, että jos aion jaksaa tätä vuosikymmeniä, tämä tahti ei ole mahdollinen. Aloin rakentaa tarpeellisia suojauksia. Iltaisin ja viikonloppuisin olen tekemisissä ystävien kanssa, eivätkä he kaikki ole aktivisteja. Näin tulee puhuttua muistakin asioista.”

Harkki kuitenkin kertoo kärsivänsä yhä edelleen siitä ilmastoahdistuksesta ja toivottomuudesta, joka iski häneen lukiolaisena. Samaa ahdistusta kokee moni muukin, ja jokaisen pitää löytää omat keinonsa käsitellä sitä. Harkki saa apua yhteydestä luontoon.

”Jos tuntuu vaikealta, menen metsään kävelylle ja keskityn parikymmentä minuuttia vaikka jonkun havun tuijottamisen – se helpottaa.”