”Aina yritellään professoreiden puolelta höpötellä tutkimuksista”, kuuluu erään nettikeskustelijan kommentti uusia ruokasuosituksia koskevassa keskustelussa. Filosofian tohtori Juha Turpeinen on kirjoittanut vasemmistoliittoa lähellä olevalle Vasemmistofoorumi-ajatuspajalle raportin Liha ja jakautunut yhteiskunta. Siinä hän tarkastelee lihan syömisen ympärillä Suomessa käytyä nettikeskustelua.

Ruokakeskustelun tunnepitoisuus on ymmärrettävää sikäli, että ruoka on paitsi välttämättömyys, myös osa kulttuuriperintöä ja (ainakin monien meistä) identiteettiä. Turpeisen raportin taustalla on ajatus siitä, että mielipiteitä jakavassa aiheessa keskustelukumppanien ymmärtäminen voisi auttaa sovun löytymistä.

Tunteiden ohella ruokajärjestelmän kehittämisessä on kyse siitä, onnistummeko olemaan pilaamatta tätä planeettaa elinkelvottomaksi – ja miten eettisenä eläintuotantoa voi ylipäätään pitää.

Sitä helposti luulisi, että näin tärkeästä aiheesta käytävä keskustelu olisi vakavaa ja argumentit punnittuja. Ha ha ha ha ha ha ha.

Turpeinen tarkastelee raportissaan kolmesta uutisesta käytyä verkkokeskustelua.

Käsittelyyn valikoituneet uutiset antavat hyvän ennakkovaroituksen tulevasta. Analysoitavaksi ovat päätyneet Marttaliiton ilmoitus luopua liharuoista tapahtumissaan, lihansyönnin vähentämiseen kannustavat uudet kansalliset ravitsemussuositukset sekä Tatu ja Patu -lastenkirjojen tekijöiden päätös poistaa kirjojen tulevista painoksista viittaukset liha- ja maitotuotteisiin.

Tietää, että luvassa on kovaa ajoa, kun argumentit ovat tasoa ”[kasvi]myrkyt feminisoivat miehiä, ja siitä on paljon tutkimusnäyttöä. Ei hyvä, paitsi vasemmiston kannalta”. 

Väitteiden heikkoudelle vetää vertoja ainoastaan se, kuinka tiukasti niihin tarraudutaan.

Raportti on oikeastaan huonojen argumenttien aarrearkku ja sen laatija purkaa näitä vuodesta toiseen esiintyviä huonoja argumentteja palasiksi yksi kerrallaan. Samalla Turpeinen pohtii, mitä ajatuksia argumenttien takaa löytyy. Lihan syömisen puolustukseksi esitettyjen väitteiden heikkoudelle vetää vertoja ainoastaan se, kuinka tiukasti niihin tarraudutaan – ja tämä oikeastaan taitaakin olla koko hommassa tärkeintä.

”Tämä touhuhan on vähän samaa mitä natsit tekivät Saksassa 1930-luvulla… tai oikeastaan täysin samaa mitä natsit tekivät”, kuuluu raportin lainaama kommentti Tatu ja Patu -kuvakirjasankareiden uuteen ruokavalioon.

Me ihmiset emme ole aivan niin rationaalisia kuin haluamme uskotella itsellemme.

Omien asenteiden tunnepohjaisuutta ei kuitenkaan ole aina helppo huomata, mikä johtaa helposti omituisiin päättelyketjuihin. Esimerkiksi uusia ruokasuosituksia voi näemmä kutsua diktatuuriksi ja perustella tätä väitettä vanhoilla ruokasuosituksilla (jotka ilmeisesti eivät olleet diktatuuria).

Turpeisen aineisto tekee näkyväksi sen, kuinka inhimillistä ylipäätään on puolustella omia näkemyksiään niitä tukevilla tutkimustiedoilla ja samalla kieltäytyä hyväksymästä tutkimustietoa, joka ei niitä tue. Tämä tietenkin vaikeuttaa asiallisen keskustelun käymistä.

Eläinlajien ohella kokonaisia ekosysteemejä on valjastettu iloksemme ja, jos siltä tuntunut, hävitetty.

Koska ruokajärjestelmämme muutos on edessä joka tapauksessa, halusimme sitä tai emme, esittää Turpeinen raportissaan myös huomionsa siitä, kuinka suotuisaa muutosta kannattaisi kenties edistää. Yksilön valintojen sijaan hän näkee olennaiseksi hakea muutosta järjestelmätasolla, josta asiat sitten valuvat vähemmällä draamalla yksilötasolle. Tässä Turpeinen on varmasti oikeassa.

Vaikka olennaisimmat muutokset tapahtuvat järjestelmätasolla, pitää Turpeinen keskustelua myös yksilön tasolla tärkeänä. Hän esittää, että olisi hyvä, jos pyrkisimme ymmärtämään tulehtuneissakin keskusteluissa vastapuolen ajatuksia. Myös tähän huomioon on helppo yhtyä.

Itselle vieraita ajatuksia hahmottaessa voi toisinaan olla syytä ottaa avuksi teoreettisia käsitteitä, joilla hahmottaa erilaisia ajattelun tapoja.

Yksi ihmisten suhdetta muihin eläimiin hahmottava käyttökelpoinen käsite on ”ihmiskeskeinen ajattelu”, johon tutkija Sami Keto on perehtynyt. Haastattelin Ketoa Susway-vastamainoksen artikkelia varten.

Ihmiskeskeinen maailman hahmottamisen tapa on osaltaan johtanut siihen, että näemme muiden eläinten olevan käytettävissämme kuten haluamme, mikä käy kalliiksi koko elonkehälle. Eläinlajien ohella kokonaisia ekosysteemejä on valjastettu iloksemme ja, jos siltä tuntunut, hävitetty. Keto näkee mahdottomaksi sen, että pystyisimme löytämään tasapainon elinympäristömme kanssa ilman, että luopuisimme itsekkäästä ja ihmiskeskeisestä tavastamme nähdä maailma.

Keto ei ole tietenkään ainoa tutkija, joka on pohtinut aihetta. Esimerkiksi New York Universityn apulaisprofessori, kädellistutkija Christine Webbin mukaan se, että olemme ylentäneet itsemme kaikkein erityisimmäksi lajiksi on monille olennainen identiteetin rakennuspalikka. Tällöin ajatus ihmisestä eläinlajina muiden joukossa tuntuu helposti arvonalennukselta.

Webbin vasta suomennetun Erityisin eläin –teoksen yksi keskeinen ajatus on kuitenkin, että voisimme nähdä tästä asemasta luopumisen mahdollisuutena.

Sekä Kedon että Webbin ajatuksissa on olennaista, että ihmiskeskeisestä maailmakuvasta luopumalla eteemme voisi aueta maailma, joka on täynnä ihmeitä ja joka voisi säilyä elinkelpoisena myös meille itsellemme.

Jos tapamme nähdä maailma muuttuisi kohti kestävämpää ja vähemmän itsekästä, saattaisi myös keskustelu ruokajärjestelmän uudistamisesta muuttua asteen tolkullisemmaksi. Se taitaa kuitenkin vaatia vielä hieman vääntöä niin vallan käytävillä kuin internetin keskustelupalstoillakin.

”Kohta mitään ei saa syödä. On tää naurettavaksi mennyt”, kuuluu eräs Turpeisen aineiston kommentti.

Ehkä hippunen ymmärrystä auttaisi niissä väännöissä.

Kirjoittaja on Voiman toimittaja.