Bändi on noussut näyttämön reunoja kiertävälle omalle lavalleen jo ennen yleisön asettumista paikoilleen. Cabaret-musikaalin alkaessa yleisö laskeutuu mentaalisesti pikkuhiljaa toiseen taikamaailmaan, kauas jäisen Aurajoen rannalta tai Kouvolan Salpausselänkadulta savuiseen 1920-luvulle berliiniläiseen undergroundklubiin. 

Tai niin pitäisi olla. Sinänsä ankeaa, että esiripun nostamisen ja valojen himmentämisen sijaan maailmojen siirtymästä kertoo nykyään kuulutus vaatien panemaan puhelimet pois päältä ja olemaan kuvaamatta esitystä. Mutta ajat ovat aikoja, ja tyhmää yleisöä, ikävä kyllä, pitää muistuttaa.

“Willkommen, bienvenue, welcome.” Niin kuuluu seremoniamestarin toivotus. Nerokkaan John Kanderin musiikki nostattaa ihokarvat pystyyn. Pienet yksinkertaiset ja rytmikkäät soinnut muistuttavat Kit Kat Klubin, maailman tunnetuimman valkokankaalla nähdyn revyyteatterin sävelistä.

Olisi ehkä epäreilua vertailla näyttämöiden versioita elokuvaan. Mutta silti. Bob Fossen koreografiat ovat mitä huikeinta jazztanssia, ja on outoa, ettei fossemaisuutta enää näy näissä nykyversioissa. Ei edes Sally Bowlesin istumista tuolin selkänoja eteenpäin jalat harallaan (jazztermi: “jalat auki”). Toisaalta, näyttelijä-laulajalle olisi mitä pelottavinta tulla verratuksi Liza Minelliin. 

Täytyy kunnioittaa Turun Kaupunginteatterin ja Kouvolan teatterin Cabaret-versioita siitä, etteivät ne edes yritä tehdä samoja ratkaisuja kuin elokuvassa. Minellin Sally Bowlesin ja Joel Grayn seremoniamestarin sijaan kohtaamme omanlaisensa tekijät. 

Turussa Miiko Toiviainen aloittaa seremoniamestarina säestämällä itseään pianolla. Toiviainen on taitava laulaja ja hänellä on valtavaa lavakarismaa alusta hamaan loppuun. Toisin eipä Kouvolan teatterin Karlo Haapiainen jää juurikaan jälkeen tulkinnoissaan. Kumpikin hahmo on yhtä aikaa drag-artisti ja homman autoritaarinen pomo, kuin itse Saatanan pikku kätyri.

Kuitenkin esitykset eroavat toisistaan hyvin paljon. Turussa orkesteri on suurempi, kymmenen soittajaa, ja volumet ja tempot pannaan jo ensi tahdeilla täysille melkein koko ajaksi. Bändi myös tanssii ja esiintyy, ja jokainen selvästi antaa kaikkensa. 

Jaakko Höglund on ohjannut teoksen hengästyttävään tahtiin eteneväksi ilotulitukseksi, ja välillä isompien roolien esittäjät joutuvat taistelemaan tilasta ja huomiosta, kun orkesteri meinaa viedä kaiken huomion ja etualan. 

Ensimmäinen kabareenumero Willkommen on kummassakin vankka ja vetävä. Esityksen aikana Kouvola rauhoittaa menoa enemmän ja nostaa dialogit tarinan keskiöön, kun taas Turussa bändi on valaistu melkein koko ajan, jolloin rauhallisemmat ja hyvin traagiset kohtaukset Cliffordin ja Sallyn kotona vaativat yleisöltä enemmän keskittymistä. Turun kabareemenon ja fasismin nousun varjoon hukkuu Turun Sally Bowlesin, Anna-Victoria Erikssonin, kamppailu säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja estääkseen itseään ajautumasta prostituoiduksi. 

Kouvolassa Maiju Sallaksen ohjaus ja hieman Turun orkesteria pienempi, seitsenhenkinen, bändi tekevät liikuttavamman ja ravisuttavamman musikaalin kuin Turun tiimi. Bändi on enemmän taka-alalla, ja lopun nousu – se varsinainen Cabaret-biisi – erottuu vahvasti. Kouvolan Sally Bowlesina on Terhi Suorlahti, joka totisesti saa yleisön elättelemään vauvahaaveita hänen puolestaan.

Sekä Turussa että Kouvolassa paljon huomiota saivat traaginen senioripariskunta. Turussa Fraulein Schneiderin roolin näyttelee ja laulaa Suuri Tähti, itse Sinikka Sokka. Tämä rooli edustaa ei-juutalaisia ja konservatiivisia massoja, heitä, jotka laman aikana maksavat leivästään miljardi markkaa ja kokevat siksi oikeudekseen katsoa sivusta, kun toisten omaisuus takavarikoidaan ja nämä viedään keskitysleireille. Kun raha saa pallon pyörimään, Schneiderin kaltaiset ihmiset saattavat jopa tienata toisten hädällä. Hän ei kuitenkaan ole täysin tunteeton, ongelma vain on, että hän luulee olevansa yksin. Myös Kouvolan Satu Taalikainen teki hyvän Schneiderin. 

Kummassakin teatterissa yleisö pääsi viettämään rajuja kihlajaisia Hitlerin valtaannousun kuohuissa. 

Kukkaistytöstä diivaksi

Ja sitten jotain aivan muuta: Tallinnan Vene Teaterin eli Venäläisen teatterin Minu Veetlev Leedi, venäjäksi Maja Prikrasnaja Ledi. Teos tunnetaan Suomessa alkuperäisellä nimellään My Fair Lady.

Kehnokin venäjän taito teki musikaalin seuraamisen helpoksi, koska tarina on valtavan tuttu. George Cukorin elokuvaversiosta vuodelta 1964 on syöpynyt mieleen Eliza Doolittlena Audrey Hepburn. Hänen ei tosin annettu leffassa laulaa, vaan Marni Nixon hoiti sen homman. Julie ”Maria von Trapp” Andrews sai kunnian esiintyä Elizana Broadwayllä. 

Täytyy alkaa perehtyä slaavilaiseen musikaalitaiteeseen, jotta osaa vastaisuudessa arvioida, näkyykö Vene teaterin versioissa aina vahva virolaisvenäläisyys vai heijastaako tämä Minu Veetlev Leedin ohjaajansa Anna Sigalovan tyyliä.

Tämä englantilaisen George Bernard Shawn Pygmalion-näytelmään perustuva satiiri ironisoi luokkaeroja, etenkin yläluokan omahyväisyyttä ja snobismia. Kaikkialla hienosto tapaa olla sitä mieltä, että heillä on korkeaan asemaansa jokin perustavanlaatuinen oikeus, kuten Jumalan lahjoittama synnynnäinen älykkyys. Täysin eri mieltä on fonetiikan professori Henry Higgins, jota esittää Aleksandr Ivaškevitš. 

Higgins lyö ystävänsä kanssa vetoa, että hän pystyy kouluttamaan kenet tahansa, vaikka köyhän kukkaistytön, niin taitavaksi puhujaksi, että tämä kelpaa seurapiirien suurennuslasin alle ja menee läpi kreivitärtason leidistä. 

Pitkä ja raamikas Ivaškevitš on hennon ja suloisen Elizan, Elina Netšajevan, mielestä pelottava ja potentiaalisen väkivaltainen. Paetessaan ankaran puheopettajan raivoa lähes koko ensimmäisen näytöksen, Elizan kyyristelee kuin odottaen lyöntejä –  katujen kasvatille väkivalta on tuttua – ja ryömii kyynelehtien pitkin lattiaa Higginsiä karkuun. Eliza tietenkin rakastuu professoriin, ja haluan ajatella, että syy siihen on Tukholma-syndrooman sijaan Ivaškevitšin vahva georgialainen charmi.

Venäläisen teatterin tanssit ovat kömpelöitä, mutta katsomisen ja kuuntelemisen väärti teos on. Parhaimmat laulajat, kuten erityisesti Netšajeva, kuulostavat saaneen operetti- ellei jopa oopperakoulutusta. Kiva pikantti lisä on esitykseen rakennettu nousu: alussa, kun Eliza on rumia puhuva katujen kasvatti, hän laulaa karheasti ja vire on pielessä, mutta Higginsin koulutuksessa hänestä kuoriutuu vahvaääninen diiva.

Musikaalin puvustus on erityisen upea. Mustavalkoiset juhlapuvut voisivat viitata erään Elizan eli Hepburnin toiseen teokseen, Aamiainen Tiffanylla -elokuvaan ja siihen ikuistettuihin kirjailija Truman Capoten aikoinaan järjestämiin mustavalkoisiin seurapiirijuhliin.

Cabaret Kouvolan Teatterissa 24.4.2024 asti.

Cabaret Turun Kaupunginteatterissa 23.2.2024 asti.

Maja Prikasnaja Ledi / Minu Veetlev Leedi Tallinnan Vene teaterissa 23.1.2024 asti. 

* * *

10.1. kello 15 korjattu Marni Nixon My Fair Lady -elokuvan Eliza Doolitlen roolin laulajaksi. (Ei Julie Andrews.)