Espoon yli pyyhkinyt ukkosrintama raikastaa Visio-festivaalin avausperjantaina ilman ja jättää päähän jomottavan paineen. Teurastamolla, Suvilahdessa ja Pasilan veturitalleilla aiemmin järjestetty tapahtuma siirtyi tänä vuonna Otaniemeen, joten viritän pizzalaatikon pyöräni hajonneen takalokarin korvikkeeksi ja poljen kohti kampusaluetta. En ole miettinyt tapahtumaa edeltävinä viikkoina biletysseuraa, sillä vaikka festivaali on kasvanut vuosi vuodelta, siellä on aina törmännyt ystäviin ja tuttuihin. Ryhdyttyäni sitten päivää paria ennen tapahtumaa kyselemään lähtijöitä, kaikilla oli kuitenkin muita suunnitelmia. Lieneekö syynä aiempaa korkeampi lipun hinta, siirto Otaniemeen tai puhdas sattuma.
Festarialueelle virtaa alkuillasta runsaasti juhlaväkeä. Uusi sijainti Aalto-yliopiston käytöstä poistetuissa teknologialaboratorioissa tukee tapahtuman konseptia, jossa reivaaminen yhdistyy rentoon hengailuun, mainiosti. Kahden pitkänomaisen tiilirakennuksen välissä oleva suuri keskiaukio muodostaa tunnelmallisen biletysalueen.
Monilla lavoilla soi house ja kesäinen bilesaundi, mutta suurissa saleissa äänentoisto jytisee voimalla. Etenkin Katvylin trippaileva kybertekno ja Fantastic Manin deep house stimuloivat liikkeeseen ja nostattavat kasvoille hymyn.
Ulkolavalla saundi on äänentoiston välittömässä läheisyydessä voimakasta, mutta sivummalle sijoitetuilla kuormalavoilla ja penkeillä saattaa syventyä rauhassa keskusteluihin. Alemman rakennuksen pääsaliin mahtuvat hyvin kaikki halukkaat, lauantai-illan pääesiintyjän, Jeff Millsin, keikkaa lukuun ottamatta. Ylemmän rakennuksen saleihin on pystytetty useita lavoja, ja sen pienempiin tiloihin kätkeytyy ainakin viinibaari, taidehalli, tatuointitila sekä asiankuuluvin seksivälinein varustettu darkroom.
Harhaillessani tanssin rentouttamana festivaalialueella törmään biletysystävääni, joka on myös saapunut paikalle yksin. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, joten haemme juomat ja istumme alas juttelemaan. Siinä vierähtääkin tovi. Keskustelu rönsyilee kiintymyssuhteista rahaan ja rakkauteen sekä elämään erottamattomasti kuuluvan kärsimyksen sietämisestä tai sietämättömyydestä tanssimisen vapauttavaan voimaan. Kuten usein hyvissä bileissä tapahtuu, ystävyyssuhteemme syvenee illan aikana yllättävällä tavalla.
Ilta on ehtinyt pitkälle, kun tajuamme, ettemme ole tanssineet. Ei ole ensimmäinen kerta, kun uppoudun teknobiitin pauhatessa keskusteluihin ja unohdan tyystin reivaamisen. Bilesosialisointiin keskittyminen ei ole kuitenkaan koskaan harmittanut minua, sillä teknobileissä on parhaimmillaan kyse juuri harhautumisesta sivuun totunnaisista ajattelu- ja toimintatavoista. Mieli tarrautuu helposti menneeseen ja tulevaan ja vie kyvyn olla läsnä. Sisäänpäinkääntyneen tarkkailun ja arvioinnin hälveneminen rakastavassa seurassa, kesäyössä ja transsinomaisen musiikin soidessa onkin poikkeuksetta terapeuttinen ja elävöittävä kokemus.
Nousemme ylös ja pujottelemme väenpaljouden lävitse kohti päälavaa, jossa François X määrää askeljärjestyksen. Suuressa tapahtumassa tanssilattia on täynnä juhlijoita. Vieri vieren änkeytyminen luo yhtäältä erityistä juhlahumua mutta toisaalta tekee tanssimisesta hankalaa.
Yön kääntyessä aamuun tunnen antaneeni kaikkeni. Hengaan hetken festarialueen portin lähellä istuskelevassa porukassa, ja pyöräilen sen jälkeen kotiin lepäämään.
Seuraavana päivänä väsymys ja rasitus, mutta myös bileiden jälkeinen hyvä fiilis, tuntuvat kehossa. Seurustelu setäni 60-vuotisjuhlilla sukulaisten kanssa on tavanomaistakin miellyttävämpää. Kun isoäitini antaa minulle hiljattain kuolleen isoisäni spektroliittikravattineulan, liikutun syvästi ja kätken perintökalleuden kiitollisena taskuuni, vaikken kravattia osaakaan käyttää.
Toisena festaripäivänä Roberto Rodriguez villitsee juhlaväkeä yhdeksän tunnin ajan, aluksi pihalla ja myöhemmin sisätiloissa. Kesäkuussa järjestetyssä Visio Showcase -kutsuvierastapahtumassa Rodriguez paljasti nauttivansa erityisesti pitkien settien soittamisesta. Kun artisti kuvaili kokemuksiaan, hän kohotti käsivarttaan ja näytti, kuinka hänen ihokarvansa nousivat pystyyn. Sama antaumuksellisuus ja into välittyvät myös Rodriguezin maratonsetistä.
Illan odotetuimpiin artisteihin kuulunut Kettama soittaa pehmeän ekstaattista housea, ja vaikka genre ei kuulu suosikkeihini, retrotunnelmissa vavahtelevan saundin kutsua on vaikea vastustaa.
Myöhemmin illalla onnistun hakeutumaan riittävän varhain päälavalle, jossa Detroit-teknon konkari Jeff Mills on juuri aloittanut settinsä. Vaikka Millsin levytetty tuotanto on meditatiivista ja minimalistista, artistin keikat ovat usein yllättävän rankkoja. Huojun salin perällä, kunnes väsyn väistelemään sisään ja ulos virtaavaa ihmisjoukkoa ja peräännyn eteishalliin. Millsin paalujunttamainen bassonjytke sekä tuntemattomilta eksoplaneetoilta kantautuvia tähtienvälisiä signaaleja muistuttavat pulputukset lumoavat. Suljen silmäni, ja jään pitkäksi aikaa nautiskelemaan musiikista.
Fiilisteltyäni aikani Millsin elektronista noituutta lähden kuljeskelemaan festarialueelle. Palatessani rakennuksen eteen on ehtinyt muodostua pitkä jono. Järjestyksenvalvojat päästävät ihmisiä sisään sitä mukaa, kun salista vapautuu tilaa. En halua viettää festivaalin päätöshetkiä jonossa. Suuntaan ylärakennukselle, jossa Elise Massoni puristaa hypnoottisella teknollaan reivaajista irti viimeiset energiat.
Viikonlopun univelka on mittava, se on hetkessä kuitattu. Hyvien bileiden jälkihehku säilyy pidempään.
