”Koulutuksen periytyminen on tiedetty jo monta kymmentä vuotta, sehän ei ole mikään uutinen. Kysymystä siitä, mitä koulutusjärjestelmä koko ajan tekee sen eteen, että yhteiskunnalliset hierarkiat pysyvät yllä, ei ole kysytty.” Kasvatustieteilijä Kristiina Brunilalla on koulutuksen ja eriarvoisuuden tutkimuksesta kahden vuosikymmenen kokemus.

Hän on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Helsingin yliopistossa. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan koko koulutusjärjestelmää, sen käytäntöjä ja koulutusta koskevaa poliittista ohjausta.  

Koulutus vahvistaa olemassa olevia yhteiskunnallisia hierarkioita, eriarvoisuutta ja etuoikeuksia, Brunila väittää.

Oppilaat lokeroidaan ahtaasti

Brunila puhuu nykyisestä eetoksesta, jonka mukaan koulutus ”vain tärähtää yksilöön”, lapsen ja nuoren koulumenestys on kiinni hänen yksilöllisistä lahjoistaan tai puutteistaan. Rakenteellista syrjintää ei tunnisteta. Brunilan mukaan aina ei riipu yksilön lahjakkuudesta, pääseekö hän opiskelemaan hyvin palkattuun ammattiin.

”Niille lapsille, jotka ovat syrjitympiä tai eivät ole hyväosaisimpia, ei sanota, että sinussa on potentiaalia, sinulla on lukupäätä.” Opettajat eivät panosta heihin eivätkä opinto-ohjaajat kannusta heitä peruskoulun jälkeen lukioon. Maahanmuuttajatyttöjä rohkaistaan edelleen lähihoitajakoulutukseen, vaikka heillä olisi muita kiinnostuksenkohteita. Koulutus ei toisin sanoen vain mystisesti ”periydy” vanhemmilta lapsille, vaan koulutusjärjestelmä käytäntöineen ja kulttuureineen uusintaa hyväosaisuutta ja etuoikeuksia. Brunila ei tarkoituksellisesti käytä yhteiskuntaluokan käsitettä, koska se on tässä ajassa niin epämääräinen.

”En näe, että kolmijako työväenluokkaan, keskiluokkaan ja johonkin yläluokkaan olisi sitä todellisuutta, jossa me eletään tänä päivänä. Kaikkiin muihin eroihin, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen ja etnisyyteen ja vammaisuuteen liittyvä tarkastelu on niin paljon tarkkanäköisempää ja rikkaampaa. Se, että sanotaan jonkin olevan keskiluokkaista, mitä silloin oikeastaan tarkoitetaan?”

Sen sijaan hän puhuu prekaariudesta: yhä suurempi osa suomalaisista elää epävarmuudessa. He ovat epävakaissa asemissa työelämässä ja yhteiskunnassa, mikä voi tarkoittaa heikkoa sosiaaliturvajärjestelmää tai työsuhdeturvaa, mikä puolestaan aiheuttaa huolta tulevaisuudesta. Tämä voi näkyä lasten ja nuorten elämässä monin tavoin.

Tiedostamatonta syrjintää

Tutkimuksesta tiedetään, että monet opettajat eivät esimerkiksi osaa kohdata köyhyyttä, koska he tulevat keskimäärin hyväosaisista lähtökohdista. Harva opetusalan ammattilainen haluaa kuitenkaan syrjiä opiskelijoita tai ylläpitää eriarvoisuutta tahallaan. Kyse on yhteiskunnan asenteista. 

Brunila kertoo esimerkin tutkimushankkeestaan, jossa tarkasteltiin opettajien koulutusmateriaalia, jossa annettiin vinkkejä maahanmuuttajanuorten opettamiseen. Kaikki materiaalissa mainittavat ongelmatilanteet liittyivät nuoriin itseensä ja heidän taustaansa. Rasismista yhteiskunnan ilmiönä ei puhuttu mitään. ”Koko materiaali itsessään oli rasistinen.”

Opettajien koulutusmateriaalin lisäksi kouluissa on valtava määrä muitakin käytäntöjä, oletuksia, kohtelua ja materiaaleja, jotka jakavat oppilaita eri kategorioihin. Jos joku lapsi ei sopeudu hänelle varattuun, kapeaan rooliin tai hän ei opi sellaisella tavalla kuin opettaja haluaisi, hän saa helposti hankalan maineen. Jos opiskelija käyttäytyy huonosti, on järkeenkäypää, että hän saa siitä rangaistuksen kuten jälki-istuntoa tai huonon numeron todistukseen.

”Huono käytös” on kuitenkin poliittinen määritelmä. Onko oppilas hiljainen vai puhelias, ilmaiseeko hän omaa sukupuoltaan tai kulttuurista identiteettiään opettajan mielestä soveliaasti ja ymmärrettävästi, hallitseeko hän tunteensa, onko hänellä hyvä käsiala vai ei – kaikki nämä ovat määrittelynvaraisia asioita ja niihin liittyviä normeja sovelletaan eri tavoin eri oppilaisiin.

”Jopa köyhyys ja rasismi patologisoituu yksilön tai perheen ongelmaksi.”

”Klassikkoesimerkki on äänekäs tyttö, joka ei suostu olemaan hiljainen ja kiltti ja asettumaan poikien väliin, jotta pojat eivät puhuisi liikaa.” Suulas tyttö leimataan helposti huonokäytökseksi, jolloin koulumenestys heikkenee ja käsillä on ongelmatilanne.

”Erilaisten psykologiasta ja terapiamuodoista kumpuavien työvälineiden avulla lapsia ja nuoria luokitellaan ja hierarkisoidaan. Osasta tulee hankalia tässä kehässä, jossa rakenteellisista ongelmista tulee yksilöön kiinnittyviä ominaisuuksia, puutteita ja vajavaisuuksia, jotka yksilön täytyy itsessään tunnistaa. Se tarjoaa illuusion ongelmien ja oppilaiden hallittavuudesta.”

Usein ratkaisuksi pulmatilanteissa tarjotaan oman itsen muokkaamista psykologisin ja terapeuttisin välinein, joiden avulla tarkasteleva katse suunnataan sisään päin, jälleen kohti yksilöä – vaikka häiriö olisi ympäristössä ja sen oletuksissa. ”Jopa köyhyys ja rasismi patologisoituu yksilön tai perheen ongelmaksi.” Brunila kritisoi tällaisen terapiakulttuurin valtaa.

Kasvatusta taloustalkoiden henkeen

Yksilöpuhe liittyy vallalla olevaan markkina-ajatteluun, Brunila sanoo. ”Markkinat ovat tulleet kouluihin, ja markkinoilla tarvitaan kyvykkäitä yksilöitä talouden tarpeisiin.” Hänen mukaansa lapsia kasvatetaan pienestä lähtien ”taloustalkoohenkisiksi” ja heitä kannustetaan ”sisäiseen yrittäjyyteen” – ei vaikkapa ”sisäiseen palkansaajuuteen”. Jo päiväkodeissa lapsia arvioidaan tästä näkökulmasta ja heidät laitetaan tekemään portfolioita kenkälaatikoihin.

”Tarkoituksena on muokata lasten ja nuorten kykyjä niin, että koulu tuottaa ihmispääomaa markkinoille”, Brunila väittää. Koulutusmarkkinat ovat maailmalla valtava bisnes, josta myös Suomi tavoittelee osaansa. Poliitikot ja talouselämä kasaavat opettajien niskaan yhä enemmän painetta, mikä näkyy kouluarjessa ja siinä, miten opettajat koettavat tilannetta hallita. Periaatteessa heillä on paljon vapautta suunnitella oppituntinsa, mutta silti heidän pitää saada oppilaat suoriutumaan tietyistä opintokokonaisuuksista, lukuisista testeistä ja arvioinneista. Opettajille on lisäksi siirtynyt aiempaa enemmän tehtäviä, jotka eivät kuulu koulun vastuulle vaan esimerkiksi sosiaalityön piiriin.  

Brunila kertoo opettajien kokemasta merkityskadosta. ”Moni kysyy itseltään: ’Miksi mä teen tätä hommaa?’” Kun opettajat uupuvat, heillekin tarjotaan yksilöterapiaa. Yhteiskunnallinen analyysi loistaa poissaolollaan.

Eriarvoisuus ei kiinnosta päättäjiä

Opetus- ja kulttuuriministeriö on kyllä ajan saatossa käynnistänyt eriarvoisuuteen pureutuvia hankkeita, joista on saatu hyviä tuloksia, mutta hankkeet kestävät aikansa ja lopulta unohtuvat, Kristiina Brunila sanoo. Opettajankoulutuksessa ei puhuta tarpeeksi eriarvoisuudesta, vaikka opettajaopiskelijat ovat kiinnostuneita aiheesta. He kirjoittavat vetoomuksia sen puolesta, että saisivat tällaista tietoa, mutta pysyvämpiä muutoksia ei tapahdu. Pelkäävätkö päättäjät, että koulut politisoituvat, jos siellä puhutaan köyhyydestä tai syrjinnästä? Ehkä taustalla kummittelee taistolaisuuden muisto?

”Tuossa on todennäköisesti vähän totuuden siementä. Ehkä ajatellaan, että kaikesta tulisi vaarallisen poliittista. On kuitenkin muistettava, että kaikki tieto on poliittista.”

Ja poliitikot hääräävät koulutuksen kimpussa mielellään. Brunilan mukaan mitään muuta yhteiskunnallista instituutiota ei ole yhtä rajusti muokattu, linjattu ja uudistettu vuosikymmenten saatossa.

”Jos sanon vähän rumasti, niin jokainen poliittinen päättäjä on vähän halunnut kusta koulutuksen nurkkiin. Kaikki ovat halunneet jättää oman jälkensä. Mikään muu instituutio ei ole ollut yhtä poukkoilevan politiikan kohteena. Jos kyseessä olisi ollut vaikkapa poliisilaitos, ei varmasti olisi onnistunut.” Eivätkä päätökset aina perustu tutkimukseen. ”Hämmästyttävän harvoin poliitikot kuuntelevat tutkimukseen perustuvaa tietoa. He näyttävät tekevän päätöksiä ja reformeja aivan muulta pohjalta.”

Brunila rohkaisee etenkin opettajia olemaan tottelematta mahdottomia odotuksia.

”Onneksi meillä on opettajia, jotka pistävät hanttiin monin tavoin.”