Laulaja ja jouhikonsoittaja Pekko Käpin mukaan uusin levy tuntuu aina siltä, että sillä on ylittänyt entisen itsensä. Syyskuussa ilmestyi Käpin K:H:H:L-yhtyeen neljäs albumi Aamunkoi ja näiden lisäksi muusikko on julkaissut kolme ep:tä ja kolme soololevyä sekä vieraillut useiden artistien ja yhtyeiden julkaisuilla. Käpin musiikkia on hehkutettu The Wire -lehteä myöten ja muusikko on kiertänyt kansainvälisissä maailmanmusiikin ja vaihtoehtomusiikin tapahtumissa. Kotimaassa hänellä riittää yleisöä niin kansanmusiikki- kuin rockpiireissäkin.
Muusikko ei itse koe paikkaansa maailmassa kuitenkaan ihan niin selväksi, miltä se saattaa ulospäin näyttää. Työhön liittyy monenlaisia epävarmuuksia ja luovia valintoja rajoittavia pohdintoja. Henkisen hyvinvoinnin haasteet ovat myös tuttuja.
Sisäisiä ja ulkoisia rajoja
Aamunkoi syntyi Käpin mukaan melko vaivattomasti.
”Tällä levyllä oli paljon sellaista leikinomaista ja mekanistista rakentelua. Tuli ihan sellainen lapsuuden legoleikki mieleen. Tässä on tämä osanen, sitten tarvitaan tämänvärinen palanen…”
Käppi toteaa kuitenkin, että on oltava varovainen puhuttaessa luomistyöstä leikkinä, kun kyse on kuitenkin työstä. Ihmisillä on jo valmiiksi vääränlaisia, usein haitallisia käsityksiä taiteilijan työstä. Ja totuus onkin, että pikkulapsiperhe-elämää viettävä Käppi tekee luomistyötään pääosin työhuoneellaan virka-aikoina. Välillä päivän työ on myös puserrettava väkisin ulos. Levyntekoprosessit ovat pitkiä ja vaativia.
On oltava varovainen puhuttaessa luomistyöstä leikkinä, kun kyse on kuitenkin työstä. Ihmisillä on jo valmiiksi vääränlaisia, usein haitallisia käsityksiä taiteilijan työstä.
”Levyn tekeminen kestää helposti ainakin kaksi vuotta ja se on joka päivä mielessä: aamulla, illalla ja unissa. Prosessiin kuuluu säveltämisen lisäksi sovittamista, sanoittamista, harjoittelemista, äänittämistä, miksaamista, tuottamista ja soitinten huoltamista. Biisejä kuunnellaan hirmuisen monta kertaa kaikista kuulokulmista. Sitten pitää keksiä kulmia tiedotukseen, ideoida kansia, videoita ja hankkia rahoitus. Lopuksi levyjä pitää vieläpä myydä, että saa siitä aiheutuneet laskut maksettua.”
Täysi vapaus on illuusio
Taiteellisen ilmaisun suhteen Käpin tekemiset vaikuttavat ulospäin siltä, että muusikko on suhteellisen vapaa toteuttamaan itseään, kokeilemaan ja lähtemään uusiin suuntiin. Täydellinen taiteellinen vapaus on tietenkin illuusio myös Pekko Käpille. Muusikko liikkuu erilaisten musiikillisten maailmojen rajapinnoissa, mutta kivutta se ei tapahdu.
Käpillä on etnomusikologin koulutus ja hän on toiminut tuntiopettajana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Muusikon pohdiskelut luovuuden rajoituksista tuntuvat linkittyvän juuri akateemisempaan puoleen hänen muusikkouttaan. Luomistyötä rajoittaa esimerkiksi ajatus siitä, että jotain instrumenttia ei hallitse tarpeeksi hyvin. Keskittyminen laulajuuteen sulkee pois jouhikonsoittajuutta ja toisinpäin.
”Nämä ovat niitä sisäisiä pikku-Pekkoja, jotka käyvät aiheesta dialogia. Tällaisia hassuja, nyt kun niistä alkaa puhua, tulee fiilis, että olisin puhumassa terapeutille.”
”Ulinaa ja Kaustista”
Toisaalta Käppi tunnistaa myös, että kiinnostavia asioita voi syntyä juuri siitä, että ei hallitse jotain.
”Harmoniaopissa olen ihan surkea, ja sitten tuleekin tehtyä kummallisia harmonisia ratkaisuja, jotka herättävät ihmetystä ja joita en vuoden päästä osaisi toteuttaa uudelleen itsekään. Nyt on menossa näiden pohdintojen suhteen vapaamielisempi aikakausi. Sallin itseni ainakin luomisvaiheessa esimerkiksi pimputtaa pianoa, vaikka en osaakaan kunnolla soittaa sitä.”
Luominen kokeilemisen kautta tai rohkeus soittaa instrumenttia ilman ammattitutkintoa onkin lähempänä punk-asennetta ja kokeellisen musiikin skeneä. Käppi on soittanut ja vieraillut useissa kokeellisen musiikin kokoonpanoissa, kuten Kiila ja Lau Nau, ja hän on versioinut myös suomalaisia punkklassikoita Juhana Nyrhisen kanssa Mun paras ystävä (2012) -levyllä.
Muusikko tuntee kuitenkin olevansa kiinteästi osa kansanmusiikin kenttää, mitä pop- ja rock-piireissä ei välttämättä aina oikein ymmärretä. Käppiä on pohdituttanut, miksi monipuolinen skene näyttäytyy monille niin vääränlaisena.
”Tämän uuden levyn haastattelujen yhteydessä olen todella monta kertaa kuullut melkein samoin sanoin hyvin eri asemassa olevilta toimittajilta, että kansanmusiikkihan on sellaista ulinaa ja pelkkää Kaustista.”
Pop pelaa jännitteellä
Aamunkoi on K:H:H:L-yhtyeen neljäs studioalbumi. Yhtyeessä vaikuttavat Käpin lisäksi kitaristi Tommi Laine, basisti Nuutti Vapaavuori sekä rumpali Jani Auvinen. Yhtyeen kanssa työskennellessään Käppi on kääntynyt kohti populaarimusiikillisempaa ilmaisua, erityisesti mitä tulee kappaleiden muotoihin.
”Tein kauan tosi pitkää muotoa, biisien piti kestää lähtökohtaisesti kahdeksan tai ainakin kuusi minuuttia, tai kestolla ei ollut mitään väliä. Tätä oli helppo toteuttaa varsinkin yksin soittaessa. Mutta sitten alkoi kiinnostaa populaarimusiikillisempi ilmaisu, että miten asian saakin tiivistettyä kolmeen ja puoleen minuuttiin tai jopa kahteen. Kertsiin voikin lähteä suoraan ilman introtunnelmointia. Tämä tuntuu vieläkin tosi inspiroivalta. Populaarimusiikin sovittamisessa hallitaan mestarillisesti jännitteet.”
Käpin ensimmäinen julkaisu oli ep Kalastajia ja kaivostyöläisiä (2001), jonka jälkeen tietty yleisö on arvioinut uusia julkaisuja aina suhteessa edellisiin.
”Kyllä seuraavista julkaisuista on aina jollain ollut sanomista, että edellinen levy oli parempi ja nyt lähtee vähän huolestuttaville raiteille.”
Uudistuminen useampaan otteeseen on kuitenkin vähentänyt tällaisia ääniä. Vaikka Käppi kertoo kokeneensa aina jonkinlaista tarvetta tehdä asioita hieman muiden ”vierestä”, on tarve miellyttää ainakin jonkinlaista kuvitteellista yleisöä luontainen. Onhan kokeellisen musiikin piirissäkin juuri yleisön kosiskelemattomuus tietyn yleisön kosiskelua.
Kun musiikista on tullut ammatti, on otettava huomioon myös niitä resursseja, joita ihmiset ympärillä käyttävät omaan taiteeseen. Ei voi haaskata toisten kahden vuoden panostuksia ottamalla liian suuria taiteellisia riskejä ainakaan asiasta keskustelematta.
Kansanmusiikin kentällä toimeentulo muodostuu pääosin muusta kuin levymyynnistä tai striimauksesta. Apurahajärjestelmä takaa monille tietynlaista taiteellista vapautta suhteessa markkinoihin. Käppikin sai ensimmäisen kolmivuotisen taiteilija-apurahansa jo vuonna 2012. Silti olisi huikeaa, jos levymyynnissä päästäisiin korkeisiin lukemiin.
”Kyllä Värttinän Oi Dai -levyn myymä triplaplatina on mulle sellainen hieman turhamainen haamutavoite, pimeydessä hehkuva majakka!”
Kenen lauluja voi laulaa
Luomistyö on yhtä aikaa eteen- ja taaksepäin katsomista. Maailmaan pyritään saattamaan jotain uutta, mutta suhteessa aiemmin luotuun. Kansanmusiikin kentällä luovuutta voi toteuttaa esimerkiksi sovittamalla ja saattamalla uuteen muotoon arkistoista löytyneen kappaleen. Tietynlainen historiantutkijuus ja analyyttisyys on keskeinen osa useiden kentällä työskentelevien muusikkoutta.
Myös Käppi on ammentanut paljon kansanperinnearkistoista. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän on ryhtynyt pohtimaan kriittisemmin suhdettaan arkistomateriaaliin.
”Arkistoja on pitkälti pidetty yhteisenä pääomana, jota voi hyvin aikein käyttää, mutta siihen liittyy ongelmia. Suomalaisuudenkin piiriin liittyy monia kulttuureja, jotka eivät sitten kuitenkaan ole kulttuurillisesti vapaata riistaa. Karjalan alueita, erityisesti Vienaa ja Inkeriä, on käytetty aika vapaasti. Itsekin olen sitä tehnyt. Pohjois-Viena ei ole kuitenkaan koskaan edes kuulunut Suomeen ja Kalevalakin on käyty vähän niin kuin hakemassa sieltä. Ei se ehkä ihan kolonialismia ole, mutta voimakasta kulttuurista omimista tai cherry pickingiä ainakin.”
Suomalaisuudenkin piiriin liittyy monia kulttuureja, jotka eivät sitten kuitenkaan ole kulttuurillisesti vapaata riistaa.
Musiikkitieteellisen väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa tällä hetkellä työstävä etnomusikologi on matkustellut paljon Karjalan eri alueilla ja nähnyt, miten monet kulttuurit ovat lähellä katoamista. Kysymys on mutkikas. Perinteen arvostavalla ja hellällä hyödyntämisellä voi olla tärkeitä vaikutuksia kulttuurien säilymisen kannalta.
”En ole vielä ratkaissut tätä. Yhä laulan Vienastakin taltioituja runolauluja, kuva ei tietenkään ole yksiselitteinen.”
Muusikko muistelee 90-luvun etnobuumia, jolloin Faces-festivaaleilla joka toisen selässä keikkui didgeridoo ja kulttuurisesta omimisesta ei vielä juuri puhuttu.
”Kyllä minäkin olen levyttänyt ja esiintynyt kuorossa, joka lauloi onomatopoeettisesti eri kulttuurien lauluja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Hyväntahtoisesti vain, koska diggailtiin niistä jutuista niin kovasti. Tässä ajassa ymmärrän, että sellaisessa on jotain tosi kummallista.”
Ajassa, jossa yleinen tietoisuus monista asioista on lisääntynyt, musiikintekemisen ja esittämisen rajoja joutuu kyseenalaistamaan monesta eri kulmasta. Omaa positiotaan laulajana ja esittäjänä Käppi on pohtinut myös sukupuolirooleihin liittyen.
”Olen versioinut kappaleita, joissa naishahmolle käy huonosti, kuten esimerkiksi Katriinan balladi. Mutta siinä koen voimakasta samastumista nimenomaan Katriinaan, enkä siihen keisariin, joka kiduttaa ja tappaa. Voi kuulostaa pöyristyttävältä, mutta en ylipäätään mieti itseäni miehenä silloin kun teen. Se on sellainen neutraali sukupuoleton mielentila.”
Luovuus ja minuus
Koronaviruspandemian aikana musiikkialalla työskentelevien henkinen hyvinvointi on noussut ihan uudella tavalla tapetille. Pandemian vaikutukset ovat iskeneet rankasti jo valmiiksi heikossa asemassa oleviin, ja taiteilijoiden toimeentulo on normaalistikin epävarmaa.
Myös Käppi on kohdannut monenlaisia työhön liittyviä psykologisia haasteita ja pitää tärkeänä niistä avoimesti puhumista. Erityisesti oman paikan etsiminen ja määrittäminen on aiheuttanut epävarmuuksia.
”Jatkuvastihan sitä vertailee itseään kaikkiin muihin, ja se aiheuttaa itsetunto-ongelmia ja alemmuudentunnetta. Sellaisen kompensoiminen jollain helpommin sujuvalla asialla johtaa helposti sisäisiin ja ulkoisiin konflikteihin.”
Käppi pohtii, että jännitteitä syntyy myös jatkuvasta esillä olemisesta. On narsistinen puoli, joka menee mielellään ihmisten eteen tekemään jotain ”pöllöä tai upeeta”, ja toisaalta on se puoli, joka jatkuvasti miettii, onko tarpeeksi hyvä soittajana tai miltä näyttää.
”Näitä kun kertaantuu, niin siinä on yksi soppa mitä on pakko hämmentää, että pystyy ainakin tunnistamaan niitä asioita, ettei ole niin pulassa.”
Käppi tunnistaa määrittelevänsä itseään pitkälti juuri musiikillisen luovuuden kautta. Silloin kun luovuus on poissa, minuuskin tuntuu katoavan.
Käppi tunnistaa määrittelevänsä itseään pitkälti juuri musiikillisen luovuuden kautta. Silloin kun luovuus on poissa, minuuskin tuntuu katoavan. Masennuskausina ei myöskään synny helposti mitään, ja kierre on valmis.
”Se on niin keskeinen osa identiteettiä. Sellaisina kausina kun on vähän hukassa luovuuksiensa kanssa, silloin identiteettikin on lähempänä nollaa.” Samanlainen tyhjyyden tunne voi herätä myös esiintymisen jälkimainingeissa, erityisesti jos tilanteeseen on liittynyt päihteitä.
”Se lasku on aivan kamala. Yhtäkkiä minua ei olekaan enää olemassa. Alkoholin käyttö oli reippaampaa nuorempana, ja siitä ei pidemmän päälle seuraa mitään hyvää.”
Olemassaolon perustelua
Muusikko kertoo olleensa ennen pandemiaa tilanteessa, jossa hän paiski jatkuvasti töitä perustellakseen olemassaoloaan ”mielikuvitusraatilaisille”. Keho alkoi ilmoittaa pahasta olosta monin eri tavoin, ja mielessä kävi jopa ajatus, että muusikon työllä voisi tappaa itsensä. Muusikko päätyi pitämään ensimmäistä kertaa elämässään kuukauden keikkatauon juuri ennen pandemiaa.
Näiden kaikkien asioiden tunnistamisessa ja käsittelyssä keskustelut terapeutin kanssa ovat auttaneet.
”Olen koettanut aktiivisesti oppia tunnistamaan omia arkoja kohtiani ja niistä syntyviä fiiliksiä. Joissain tilanteissa olen yhä neuvoton kuin lapsi, mutta nyt olen oppinut ajattelemaan, että ei mitään hätää, kaikilla muillakin näitä tulee. Levyistä on tullut valtavan hyvää palautetta ja sitä pitää koettaa pitää mielessä aina kun heikottaa!”
Luomistyö tulee muusikon mukaan pysymään aina osana elämää.
”Aina tästä nautin ja levynteko on kuulunut tietyllä tavalla elämänrytmiini. Aion tehdä sävellyskokonaisuuksia missä tahansa formaatissa niin kauan kuin pystyn. Toivottavasti myyn itsetehtyjä c-kasetteja 90-vuotiaana Tammelan torilla.”
Sukella syvemmälle Pekko Käpin ajatuksiin luomistyöstä toimittaja ja musiikintutkija Riikka Hiltusen ”Puhu minulle luovuudesta” -podcastissa, joka aloittaa loppuvuodesta osana Voiman podcast-tuotantoa.
