Taiteilijat ovat joutuneet viime aikoina puolustamaan asemaansa oikeutetusti koronapandemian ja rajoitusten jatkuessa jo toista vuotta. Kokoontumisrajoitukset ja kiellot ovat osuneet taidealoille, joiden elinkeino on kiinni ihmisten yhteen saattamisesta. Korona ei toki ole ainoa ongelma, osa taiteilijoista on aina kokenut samankaltaista yhteiskunnallista vieraantumista. Eivätkä vain taiteilijat ole kärsineet tästä eriarvoisuudesta, vaan myös moni muu ammatti, joiden tulevaisuus on epävarmaa eikä koulutusta vastaava pysyvä työllistyminen ole mahdollista.

Yhteiskuntamme tunnustaa karkeasti muotoiltuna vain kaksi työntekemisen muotoa: 1) instituutioiden sisäinen työ ja 2) ammattitaidon kaupallistaminen kulutushyödykkeiksi tai palveluiksi. Näiden ulkopuolelle jäävät mm. työttömät, sairaat, vanhukset ja rikolliset. Yhteiskunnassa jokaiselle annetaan oma kategoria johon kuulua.

Eri alojen taiteilijat ja apurahatutkijat eivät ole koskaan teollisen aikakauden aikana löytäneet kunnolla sopivaa kategoriaa, mutta silti heidät koetaan osaksi yhteiskunnallista toimintaa. Renessanssista alkaen nämä alat on nähty yksittäisten sankarien aloina, joihin sijoitetaan resursseja vain sen vuoksi, että sieltä putkahtaa välillä Da Vinci, Van Gogh, Nietzsche tai Einstein. Kukaan ei tunnu välittävän niistä, jotka mahdollistavat näiden ammattikuntien säilymisen kokonaisuutena. Museot täyttyvät köyhän (ja itsemurhaan päättyneen) elämän viettäneiden taiteilijoiden teoksista ja tieteen historiaa rakennetaan samanlaisella kurjuudella kun väitöstilaisuuden jälkeen tohtorit opettelevat jatkamaan työtään työttömyyskorvauksella.

Tässä kohtaa voimme pysähtyä miettimään, olisiko heidän asemansa mahdollista huomioida? Taiteilijat ja humanististen alojen tutkijat kouluttautuvat vuosikausia ammattiin, jolle ei ole hyväksyttyä roolia yhteiskunnassamme, vaan monet päätyvät lopulta opettamaan omaa alaansa (tai alaansa lähellä olevia aloja) tai yrittävät jotenkin kaupallistaa oman ammattitaitonsa tuotteina tai palveluina.

Kansalaispalkka ei valttämättä ole ainoa tai edes paras ratkaisu, koska sillä asetettaisiin nämä ammattilaiset samalle tasolle sellaisten kanssa, joilla ei ole ollut minkäänlaista koulutusta tai ammattitaitoa. (Jonkinlainen minimiturva voisi silti olla ihan kohdallaan muihin sosiaalisiin haasteisiin, mutta se ei ratkaisuna näille ammateille.) Tutkimus-ja taidealojen ihmiset tekevät usein ahkerasti työtä ja heidän työpanostaan ei voida väheksyä ja tällaisesta ahkeruudesta ja uuden sisällön luomisesta tulisi saada kohtuullinen korvaus.

Köyhän masennus (ja siitä aiheutuvat muut yhteiskunnalle kalliit seuraukset) syntyvät kontrollin puutteesta, koska köyhällä ihmisellä ei ole valtaa päättää omasta tulevaisuudestaan. Taiteilijat ja apurahatutkijat tuntevat tämän köyhyyden hyvin. Heidän vapautensa on riippuvainen näkymättömistä portinvartijoista, jotka suljettujen ovien sisällä päättävät nimettöminä ja ilman perusteluvelvollisuutta näiden ammattilaisten tulevaisuudesta. Tulevaisuus päätetään pätkä kerrallaan, korkeintaan muutamaksi vuodeksi eteenpäin.

Erilaiset instituutiot kouluttavat maahamme lukuisia taiteilijoita ja tutkijoita, joille ei nykyisessä yhteiskunnassamme löydy tulevaisuutta eli työtä tai korvausta, oli kyse koronasta tai ei. Tällainen ei ole järkevää.

Ihmiskunta on kohtaamassa kaksi suurinta haastettaan välittömässä lähitulevaisuudessa. Tekoälysovelluksien ja laajamittaisen ekologisen romahduksen aiheuttamat murrokset tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen monella eri tavalla. Nämä muutokset vaativat ihmiskunnalta uudenlaista kykyä arvioida talousjärjestelmien ja yhteiskuntien toiminnan oikeudenmukaisuutta.

Tekoälypioneeri Kai-Fu Lee on todennut kirjassaan AI Superpowers: China, Silicon Valley, And The New World Order (2018) kuinka tekoälyteollisuus tulee tuottamaan ennennäkemättömän määrän vaurautta, mutta tuo vauraus uhkaa päätyä muutaman megakorporaation taskuun. Seuraavana muutoksena kuvataan lähivuosien siirtymää, joka jättää työttömäksi mm. diagnostiikkalääkärit ja lakimiehet tekoälyalgoritmien korvatessa heidän työpanoksensa. Samaan aikaan piilaaksossa peukutetaan kansalaispalkan puolesta. Tämä ratkaisu vapauttaisi megakorporaatiot lopullisesti kaikesta vastuusta kuten veroista. Se mahdollistaisi myös heidän toivomansa maailman, jossa kansalaiset muutettaisiin kilteiksi kuluttajiksi, jotka pidettäisiin hiljaisina antamalla ”viikkorahaa”.

Piilaakson kansalaispalkkatoiveen raadollisuus paljastuu kun tarkastelemme taiteilijoiden tulonmuodostusta. Apple, Amazon, Google ja monet muut ovat rakentaneet nykyiset musiikin, elokuvien, kirjojen digitaaliset myyntikanavat. Tämä strategia jossa sisällöntuottajalle ei jääkään mitään palkkaa on syönyt myyntitulot taiteen aloilta. Koronavirus hoiti kätevästi loput, koska livetapahtumat ovat nyt historiaa.

Nykyisessä maailmassa taiteilijat ja tutkijat eivät voi kaupallistaa ammattitaitoaan ilman, että taide menettää vapaan ilmaisuvoimansa ja tutkimus merkityksensä kun ne alistetaan kulutusyhteiskunnan vaatimaan muottiin, sen sijaan että kyseenalaistettaisiin tuo muotti, joka on täysin keinotekoinen.

Kai-Fu Lee peräänkuuluttaa työn määritelmän uudelleen arviointia, koska maailmassa on niin paljon työtä, josta ei tällä hetkellä saa rahallista korvausta. Lee on huomannut, että useasta työstä voitaisiin maksaa palkkaa jos se vaan määriteltäisiin työksi, joka tapahtuisi jonkin institutionaalisen rakenteen alaisuudessa. Tällainen prosessi vaatisi sen, että valtiot kiristäisivät suuryritysten ja vauraamman väestön verotusta ja ottaisivat osansa uudesta kumuloituvasta yksityisestä vauraudesta, jonka esimerkiksi tekoälyalgoritmeihin nojaava teollisuus tuottaa. Ilman tätä siirtoa tekoäly-jätit tulevat saamaan taloudellisen mahtinsa ja käyttäjien henkilökohtaisen datan kautta ennennäkemättömän taloudellisen ja poliittisen vallan.

Taiteilijoiden ja tutkijoiden lisäksi yritysten ja instituutioiden ulkopuolelle on jäämässä jatkuvasti lisää työvoimaa. Koronapandemia on tuonut tämän selvästi esiin. Taiteilijat ja apurahatutkijat tarvitsevat laihojen koronatukipakettien lisäksi sen, että heidän tekemänsä työ määritellään työksi, josta saa oikeaa palkkaa. Miksi? Koska taiteilijoiden ja tutkijoiden työ on oikeaa työtä.

Mikko Ijäs
Kirjoittaja on taiteen tohtori, Helsingin yliopiston tutkija ja työtön kuvataiteilija