David Foster Wallace vuonna 2006.
Tuhkaa ja timantteja
Voiman toimittaja Iida Simes pakenee ilmastokriisiä erityisesti elokuviin ja musiikkiin. Kun intohimona on 1900-luvun kulttuurihistoria, teoksessa kuin teoksessa häivähtävät neorealismin perinteet, Frankfurtin koulukunta tai eksistentialismin klassikot.
Koronaepidemian aika on ollut kulttuurialalle vaikea. Tapahtumissa työskenteleviltä työt pysähtyivät kokonaan. Jopa kirjailijoille ja toimittajille ajat ovat olleet hankalat, vaikka moni irvaili aluksi, ettei epidemian aiheuttama eristäytyminen ole mitenkään poikkeuksellista, sillä ainahan kirjoitushommia on paiskittu kotona.
Monia kirjailijoita häiritsi keväällä kotona jälkikasvu, jonka koulunkäynti muuttui etä”opetukseksi”. Opettajien ammattikunnan arvostus nousi megalomaanisesti, kun aikuinen kulttuurin tukipilari tajusi, ettei osaa derivoida, ei tiedä onko “piano” en vai ett -sukuinen, onko tomaatti hedelmä, vihannes vai marja eikä osaa auttaa lasta suunnistamaan kartan ja kompassin kanssa edes lähipuistossa. Opettaja-kirjailijoiden päivätyöt muuttuivat yötöiksi, kun päivät kuluivat peruskoulun parissa. Mutta koska houkutuksia iltamenoihin ei ollut, monen kynä suihki valtavaa vauhtia.
oOo
Epidemian eristyksen ajan varmoja kulttuurialan – tai noh, jonkinlaisen viihteen ja aivojen tyhjennyksen alan – voittajia ovat monikansalliset, televisiosarjoja suoltavat ja veroja pakoilevat suoratoistojätit. Ehkä kotimaisenkin kulttuurin arvo nousee, kun kansainvälisissä tuotannoissa vilahtavat muutamat, tosin harvat, suomalaisnäyttelijät.
Epävarmat ja inhottavat koronaepidemian ajat, kansainväliset kriisit ja ilkeilevä poliittinen populismi saattavat on niin uuvuttavia, että kirjan lukeminen, ihan kevyenkin, tuntuu pikemminkin työltä kuin huvilta. Silloin sohvalla makoilu kaukosäädin kädessä vie voiton.
oOo
Syksyn koitettua koronan leviäminen Suomessa on hidastunut ja yhteiskunta avautunut. Silti ikävyyksiä riittää: Kirjoja rakastavien vuotuiset messut ovat tauolla. Nettiin siirtyneissä tapahtumissa viljellään puistattavaa “digiloikka”-sanaa. Kirjojen julkistusjuhliakaan ei pidetä.
Niin kuin kirjailijat, myös kulttuuritoimittajat kaipaavat eniten julkistusbileitä! Kriitikothan viettävät syksyä elokuusta jouluun tanssikengät jalassa, skumppakuplat nenässä.
Tosin kirjailija David Foster Wallace (1962–2008), juuri ilmestyneen Päättymätön riemu -järkäleen (Siltala) luoja, pelkäsi kirjansa ilmestymistä toimittajien ja bileiden takia. J. R. R. Tolkienin fantasiaa mukaillen Wallace kutsui toimittajien kohtaamista “Sauronin punaiseksi silmäksi”, kauhun ilmentymäksi. Kun kustantaja Little, Brown sai hänet raahattua Päättymättömän riemun kutsuille New Yorkiin yökerhoon, tähti itse piileskeli bileissään yläparvella ja kävi jatkuvasti vessassa. (Monet luulivat hänen vetävän siellä kokaiinia, mutta hän kävikin syljeskelemässä mällejä.)
Jos Wallace olisi saanut lääkityksensä kohdalleen, eikä olisi poistunut keskuudestamme aivan liian aikaisin, hän olisi saattanut pärjätä koronaepidemian keskellä hyvin. Hän oli sielultaan vetäytyvä ja työteliäs. Ei ihme, että hän sai aikaiseksi yhden 1900-luvun suurimmista teoksista, sillä hän tapasi siteerata Goethea: “Ilman sitoutumista on vain tehottomuutta, viivyttelyä.”
