Vapaavuoro
Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Taiteen paikka -media aloitti alkuvuodesta 2020 Tuomas Laitisen, Louna-Tuuli Luukan, Pilvi Porkolan, Nora Rinteen ja Janne Saarakkalan luotsaamana. Se syntyi tarpeesta tuoda esiin keskusteluja siitä, mistä taiteessa nyt puhutaan, miten taidetta ja taiteen tekemistä uudelleen määritellään ja mikä on taiteen paikka yhteiskunnassa. Kevätkauden päätteeksi Pilvi Porkola lukee sarjassa julkaistuja kirjoituksia taiteen ja moraalin suhteesta ja pohtii vapautta.
Janne Saarakkala aloitti Taiteen paikan tekstillään ”Taiteen paikka kulttuurisodassa” ja kirjoitti muutoksesta, joka taiteen kentällä on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana; poliittisuudesta ja aktivismista on tullut taiteen keskeistä sisältöä ja taiteilijat toimivat yhä useammin myös aktivisteina. Eikä kyse ole vain taiteilijoista aktivisteina, vaan tehty taide toteutuu aktivismina, siis avoimesti jotain ideologiaa ajavana tekona. Jaan Saarakkalan havainnon, muutos kymmenessä vuodessa on ollut huima. Kymmenen vuotta sitten aktivistitaide näyttäytyi marginaalisena ilmiönä, nyt kantaaottavasta taiteesta on tullut ainakin museoiden ja festivaalien arkipäivää. Sen sijaan olen eri mieltä Saarakkalan väitteestä, että aktivismi olisi jättänyt individualismin taakseen. Minulle kaikki aktivismi ei näyttäydy yhteisöllisenä toimintana, vaan individualismi ottaa uusia muotoja. Siinä missä yhteiskunnallisten ajatusten esiin tuominen taiteessa vielä vuosikymmen sitten oli taiteen vapautta, nyt aktivismista on tullut asia, jolla perustellaan taiteen merkitystä ja joka ohjaa taiteen tekemistä.
Saarakkalan keskeisin väite liittyykin juuri tähän: taide on lakannut olemasta itsearvoista ja vapaata. Voi tietysti kysyä, onko taide koskaan ollut vapaata, eikö se aina ole jollain tapaa suhteessa oman aikansa ideologioihin. Ikäpolvelleni taiteen vapaus on ollut harha, josta olemme pitäneet kiinni ja josta on vaikea luopua. Uskon, että monet meistä 70-luvulla syntyneistä taiteilijoista päätyivät alalle siksi, että emme sopeutuneet tai mahtuneet aikamme ja paikkamme normeihin, meistä ei tullut niitä muurareita, sairaanhoitajia ja muita hyviä veronmaksajia, koska olimme jotenkin – kukin omasta syystämme – erilaisia ja vinksallaan. Taiteen tekeminen ei houkutellut siksi että olisin voinut tehdä jotain suurta tai muuttaa maailmaa, vaan taide tarjosi olosuhteet, jossa voi hengittää ja heiluttaa käsiään ilman että tulee arvostelluksi tai ylenkatsotuksi. Taide oli paikka, jossa ei tarvinnut olla looginen tai tuottaa jotain, taiteen vapaus oli ajattelun ja olemisen vapautta. Itselleni ihmeellisintä kaikesta oli performanssitaide; saattoi laulaa, vaikkei osannut, tanssia vaikka oli lähtökohtaisesti kömpelö ja selittää omia juttujaan ja joku pysähtyi joskus kuuntelemaan. Taiteen tekeminen ja taiteilijana toimiminen oli ensisijaisesti identiteettikysymys, elinehto ja vasta paljon myöhemmin syntyi ymmärrys taiteen merkityksestä laajemmin.
Artikkelissaan ”Uuspaheksujat muutoksen airuina” Nora Rinne tarttuu aiheeseen, joka meitä Taiteen paikan toimituskunnassa on mietityttänyt; taiteen ja moraalin uusi liitto. Rinne kirjoittaa, että jos taide aiemmin näyttäytyi vapauden alueena aktivismin myötä taiteeseen vaaditaan yhä useammin tietynlaista arvomaailmaa. Mikäli arvomaailma ei vastaa yleisön toiveita ja odotuksia, teosta vastaan protestoidaan ja esityksistä kävellään pois. Rinteen kuvaamat ’uusmoralisti-taiteilijat’ yleisössä peräänkuuluttavat taiteen vastuuta ja kykyä toimia uudentyyppisten arvomaailmojen edelläkävijöinä. Rinne ihmettelee ilmiötä ja taidekentän nopeaa muutosta, mutta päätyy ymmärtämään tarpeen muutokselle ja kannattamaan sitä.
Anni Rajamäki jatkaa keskustelua tekstissään ”Mä lähen meneen! Keistä puhumme, kun puhumme ’uusmoralisteista’?” ja kirjoittaa tunnistavansa itsensä Rinteen kuvaamasta ’uusmoralisti’ määritelmästä. Hänen mukaansa opiskelijoiden poismarssit esityksistä liittyvät kokemukseen, jossa arkinen mitätöinti ja väkivalta toistuvat taiteessa, ja joka siksi tuntuu kestämättömältä. Rajamäki peräänkuuluttaa taiteilijoiden itsereflektiota ja vastustaa ajatusta siitä, että nämä olisivat automaattisesti hyvien puolella. Rajamäen tekstin taustalla tuntuu olevan lukuisia keskusteluja ja määritelmiä, jotka eivät minulle tässä yhteydessä avautuneet, kuten taide ”joka vaatii oikeutta syrjimiseen ja kiusaamiseen”. Tuskinpa hän kuitenkaan Rinteelle vastaa, koska on vaikea kuvitella, että tämä kannattaisi ”taiteilijan pyhää tehtävää” tai ”taiteilijaneroa, jolla on absoluuttinen vapaus”.
Rajamäki kirjoittaa olevansa kiinnostunut taiteen ns. vapaudesta, jonka sitä puolustavat ajattelevat olevan ”sääntöjä rikkovaa, kesyyntymätöntä, villiä” ja ”Valtaa kumartelematonta ja rienaavaa. Rajua taidetta!”. En tunnista omaa taiteen vapauden ideaaliani Rajamäen kuvauksesta. Toki hänen mainitsemansa seikat ovat osa taiteen historiaa ja ehkä sen nykypäivääkin, mutta en ole koskaan ajatellut, että rienaus tai provosointi johtuisivat taiteen vapaudesta, että tilaisuus niin sanotusti ”tekisi varkaan”, vaan yksinkertaisesti kulloistenkin tekijöiden (individualistisesta) halusta provosoida ja pyrkiä herättämään huomiota – tai silkasta ajattelemattomuudesta.
On tärkeää kysyä, mitä taiteen vapaudella itse asiassa tarkoitetaan. Ymmärrän, että Rajamäen tekstin taustalla on olennaisia kysymyksiä siitä, miksi kaanon on sellainen kuin on, kuka näkyy ja miten näkyy sekä millaisia valtahierarkioita taiteen nimissä ja järjestelmissä toistetaan ja siten legitimoidaan. Kysymykset siitä, ketkä ovat nykyään marginaalissa, näkymättömiä ja toiseutettuja ovat tärkeitä, mutta eivät oikeastaan uusia. Ehkä uutta on se moraalinen eetos ja affektiivinen ilmapiiri, joka siihen tuntuu liittyvän. Kun naiset tai seksuaalivähemmistöt puolustivat oikeuksiaan taannoisina vuosikymmeninä ja tekivät itsensä näkyväksi taiteessa, sen mahdollisti juuri taiteen vapaus, se, että taiteessa oli ’eri säännöt’ kuin yhteiskunnassa yleensä. Oli mahdollisuus tehdä ja nähdä toisin, kokeilla ja kuvitella.
Haluaisin siis edelleen pitää kovasti kiinni taiteen vapauden käsitteestä ja uskoa, että tuo vapaus mahdollistaa enemmän kuin tuhoaa. Vaikka käsitteet ja niiden merkitykset vaeltavat ja muuttuvat aikakausien, olosuhteiden ja niitä käyttävien tahojen toimesta, toivon, että taiteen vapaus, niin harha kuin onkin, ei typistyisi tarkoittamaan provosointia ja viisveisaamista.
Rajamäen artikkeli herätti jonkin verran keskustelua sosiaalisessa mediassa. Se tuntui kutsuvan puoleensa niitä, jotka olivat hänen kannallaan sekä niitä, jotka eivät häntä ymmärtäneet. Se tarjosi sosiaaliselle medialle tyypillistä keskustelua, johon sisältyy vastakkainasettelua. Kun Janne Saarakkala myöhemmin keväällä haastatteli näyttelijäntaiteen lehtori Jukka Ruotsalaista tekstissä ”Missä oma itse päättyy ja näytteleminen alkaa”, he sivusivat saman tyyppisiä kysymyksiä taiteen vapaudesta ja vastuusta. Ruotsalainen kertoi Teatterikorkeakoulussa vetämästään kurssista, jolla he olivat pohtineet intersektionaalisuuden kysymyksiä näyttelijäntyössä ja sitä, miten käsitellä ja esittää toista ja toiseutta näyttämöllä. Ruotsalainen tarttui ajankohtaisiin kysymyksiin rakenteellisista ongelmista ja vallitsevista hierakioista ja pyrki tarjoamaan niihin ratkaisuja oman taidekäsityksensä pohjalta. Ajattelin, että tekstin riemastuttava yhdistelmä ratkaisuja ja poleemisuutta kenties innostaisi muitakin jakamaan toimiviksi koettuja käytäntöjä tai pohtimaan erilaisten käytäntöjen haasteita. En nähnyt tämän jutun pohjalta kuitenkaan syntyvän yhtäkään keskustelua. Onko niin, että kun joku pyrkii esittämään ratkaisuja monimutkaisiin asioihin, keskustelua ei synnykään? Emmekö tunne tarvetta tai houkutusta keskustella, jos keskustelussa ei ole selkeitä ’puolia’? Tarkoittaako keskustelu nykyään sitä, että vastakkaisia näkemyksiä törmäytetään tavalla, joka on omiaan vain korostamaan vastakohtaisuutta? Tai onko Taiteen paikka vain marginaalinen paikka, jossa satunnaiset äänet huudetaan someavaruuteen.
Sosiaalisessa mediassa keskustelu tuntuu pelkistyvän mielipiteiden esittämiseen. Mielipide täytyy muodostaa nopeasti ja se näyttää toimivan sitä paremmin, mitä jyrkempi se on. Mielipiteisiin vastataan mielipiteillä. Moniulotteiset ja monimutkaiset asiat typistyvät, ja jos nyansseja on, ne eivät välity. Sellainen keskustelu, jossa pyritään kuuntelemaan toista ja ymmärtämään tämän erilaisia intressejä ei ole trendikästä. Mielipiteen julistaminen näyttäytyy päämääränä sen sijaan että keskustelu toimisi tapana haastaa omaa ajattelua ja muodostaa mielipide. Näissä julistuksissa esiin nousee usein individualismi, ei niinkään yhteisöllisyys, ja mielipiteillä rakennetaan omaa julkikuvaa. Toivon, että Taiteen paikassa erimielistäkin keskustelua voidaan viedä pidemmälle.
Taiteen paikka jää kesätauolle ja jatkaa jälleen elokuussa.
