MISSÄ OMA ITSE PÄÄTTYY JA NÄYTTELEMINEN ALKAA

Pöydän alta

Hiljaista tietoa, ääneen lausumatonta, epämääräistä. Sellaista, mikä ei ole vielä ihan valmista ja mikä ehkä jää keskeneräiseksi. Purnaustakin. Sellaista mitä voi sanoa pöydän alla, vähän piilossa. Haastatteluja, äänitteitä ja tekstiä.

❮❮

Kun puhutaan näyttelijäntyöstä, monille nousee ensimmäisenä mieleen kuinka näyttelijät oppivat repliikkinsä ulkoa. Harvemmin mietitään kuinka vaikuttava roolisuoritus rakennetaan, esimerkiksi mikä tekee jonkun Hamletista paremman kuin jonkun toisen. Vielä harvinaisempaa lienee miettiä mikä rooli oikeastaan on.

Sitä ja näyttämön moraalia pohdittiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun viiden viikon kurssilla The Others, jonka lehtori Jukka Ruotsalainen järjesti näyttelijäopiskelijoille viime syksynä. Nyt hän on kanssani pöydän alla jakamassa kurssin tuloksia, joista aukeaa kiintoisa näkymä tämän päivän näyttelijäntyöhön.

MITÄ JA KETÄ SAA ESITTÄÄ?

Kurssin nimi tuli kauhuelokuvasta The Others (2001), jossa Nicole Kidmanin esittämä äiti sekä tämän lapset kärsivät kummitustalossa sumun saartamina.

”Todellinen metafora nykynäyttelijästä, jähmettyneenä siellä talossa sumua keskellä; ei uskalla sanoa, ei tehdä mitään”, Ruotsalainen nauraa ja kertoo halustaan tarttua kurssilla asiaan, joka on vaivannut häntä viimeiset kymmenen vuotta.

”Kun mä tulin kouluun töihin vuonna 2011, ajattelin että onpa uusviktoriaaninen tämä uusi taiteilijasukupolvi; tätä ei saa tehdä ja tota ei saa tehdä, eikä saa olla synkkä. Koska mä olen eri sukupolven lapsi, olin järkyttynyt. Mua kiinnostaa teatterissa vaan se synkkä ja visva ja väkivalta. Niistä mä haluan tehdä esityksiä. Se on se fetissi minkä haluan näyttämölle laittaa, että pystyn käsittelemään omaa mähmääni. Mutta opiskelijat sanoivat että sinne pitää laittaa vain hyviä ja oikeita asioita.”

Kyse on siis teatterimaailman kuumasta aiheesta, representaatiosta, toisten ja toiseuden esittämisestä ja siitä, miten sen voi tehdä. Muun muassa Teatterikorkeakoulussa siitä on käyty kiivasta keskustelua jo pitkään. Ruotsalaisen mukaan osa opiskelijoista kuitenkin vaikenee ja ahdistuu, koska eivät tiedä mitä representaatio tarkoittaa tai eivät koe olevansa tarpeeksi päteviä keskustelemaan siitä. Pahimmillaan se tuottaa sensuuria ja pelon ilmapiiriä. Siksi Ruotsalainen otti kurssin toiseksi tutkimuskohteeksi representaation, mitä se tarkoittaa käytännössä ja miten sitä voisi käsitellä oman näyttelijäntyön kautta.

”Halusin luoda turvallisen tilan ajatella, jossa sai kokeilla ja keskustella vapaasti ja olla tosi tyhmä. Pyrin saattelemaan asian äärelle, en antamaan valmiita vastauksia. Mä kysyin kysymyksiä. Kysyin mitä näyttämölle ei saa laittaa ja vastauksista kertyi ihan hirveän pitkä lista. Ja mä yritin kyseenalaistaa sitä. Esimerkiksi joku sanoi, että ei raiskausta, koska sellaisen representoiminen näyttämöllä vain lisää väkivaltaa. Mä kysyin miksi ei saa, jos haluaa tehdä raiskausta käsittelevän esityksen. Mulla esimeriksi on oma kokemus hakatuksi tulemisesta, että enkö mä saa käsitellä sitä näyttämöllä? Provosoin tahallani. Lähetin puvustoon hakemaan vaarallisia vaatteita ja sieltä tuli, neljäntuulenhatut ja intiaanipäähineet. Kurssin päättäneeseen esitykseen pyysin kutakin opiskelijaa improvisoimaan parin minuutin soolon siitä mikä heistä on näyttämöllä vaarallista, pelottavaa tai hävettävää ja rakentamaan sen jonkin esineen tai vaatekappaleen varaan. Yksi opiskelija laittoi lapsille tehdyn inkkaripäähineen päähänsä ja oli tenavatähti joka lauloi inkkarilaulua – aivan hilarious veto, liikuttava, ja täysin mahdollinen.”

Kurssin representaatiota tutkiva osuus oli jaettu teemaviikkoihin ja mukana oli vierailevia asiantuntijoita. Transihmisyydestä, sukupuolen kokemuksesta, sen esittämisestä ja siihen liittyvistä sosiaalisista rooleista oli puhumassa näyttelijä Miiko Toiviainen. Saamelaisen ohjaajan Pauliina Feodoroffin johdolla keskusteltiin etnisyyden esittämisestä ja materiaalina käytettiin Feodoroffin esityskäsikirjoitusta, johon oli litteroitu saamelaisten haastatteluja. Kysymys kuului, olisiko teksti toteuttavissa kurssin osallistujien kesken ja miten. Opiskelijat päätyivät siihen, että he voisivat kyllä näytellä käsikirjoituksen roolit, mutta vain Feodoroffin ohjauksessa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

”Ja lopulta kaikki kieltolistalla olleet asiat vedettiin yli. Me keksittiin tilanteita ja tapoja, joilla ne kaikki oli esitettävissä ja näyttämöllä perusteltavissa, jopa black face [mustaksi maalattu naama, jolla merkitään värillistä henkilöä]. Se oli kyllä vaikein. Ihan jo siksi, että kaikki kurssin osallistujat olivat valkoisia. Ei keksitty perustetta miten me voitais se kasvoillemme vetää mutta rodullistettu näyttelijä vois niin tehdä.”

Ruotsalaisen mielestä kyettiin osoittamaan, että näyttämön moraalissa ei ole absoluutteja, asioita jotka olisivat kategorisesti kiellettyjä. Positiivisesta palautteesta päätellen opiskelijat saivat kaipaamiaan välineitä käsitellä representaation kysymystä ja sitä kyettiin tarkastelemaan toiveikkaasti, tukahtumatta sen alle.

”Mitä vaan saa esittää mutta lopulta vain omasta itsestä voi kertoa; omasta havainnosta, kokemuksesta suhteessa siihen mitä haluaa representoida. Se on mun mielestä kaiken esittämisen ytimessä, se rehellisyyden vaatimus. Sitä mä halusin kurssilla tähdentää ja osoittaa miten paljon tekijän täytyy tietää materiaalista minkä näyttämölle pistää, että ei intiaanipäähinettä sinne noin vain voi rötkäistä, mutta kun pitäytyy omassa havainnossa, se on mahdollista, eikä koskaan joudu paniikkiin kun kysytään miksi teit tällaisen esityksen. Ja toisaalta se ’oma itse’ on paljon laajempi varasto kuin tulisi ensin ajatelleeksi, sieltä löytyy ammennettavaa vaikka mihin.”

NÄYTTÄMÖLLÄ ON VAIN NÄYTTELIJÄN ”ITSE”

Ohjeita The Others -kurssin päättäneen esityksen avauspuheenvuoron pitäjälle:

Puhu virallisesti, julkisen tilanteen edellyttämällä tavalla, mutta samalla kehosi on kotona, privaatti, yksin.

Puhe intiimisti, kuin juttelisit rakkaallesi sängyssä, mutta samalla kehosi on virallinen.

Kurssin toinen tutkimuskohde oli rooli. Eli, kun näyttelemisen akti alkaa, mikä muuttuu, ja mihin näyttelijän oma itse loppuu? Mikä on roolihenkilö? Kuka on Hamlet?

Annetaan Ruotsalaisen vastata omiin kysymyksiinsä.

”Kun näyttelijät hehkuttaa, että rooleja tekemällä saa elää niin monta elämää, niin mä olen että täh? Tai että on niin jännittävää kun saa hypätä toisen henkilön nahkoihin – siis täh? Mun oma havainto on, että mikään ei muutu kun mä ajattelen olevani Hamlet. Mulle rooli on vain ne repliikit mitä mä puhun, mun ulkopuolinen asia, ja joku puoli minussa joka roolia tehdessä korostuu. Se on niin yksinkertaista, ei siinä sen kummempaa mystiikkaa ole, ja mä luulen että lopulta suurin osa näyttelijöistä ratkaisee sen näin.”

Kärjistäen voisi sanoa, että Ruotsalaisen lähtökohta roolin tutkimiseen oli väittää, että repliikkien lisäksi mitään roolihenkilöä ei ole. Näyttämöllä on vain näyttelijä itse, kaikkine persoonallisine piirteineen ja sosiaalisine rooleineen, ja että juuri ne ovat hänen konkreettiset työvälineensä.

”Siksi valitsin työmateriaaliksi kurssilaisten omat mielipiteet ja tilanteeksi keskustelun. Omasta ajattelusta saa heti kiinni, se on heti käyttövalmista kamaa, vaikka mitään pysyvää ja selkeärajaista ’omaa itseä’ ei tietenkään ole olemassa.”

Kurssilla käytiin esimerkiksi improvisoituja keskusteluja ilmastonmuutoksesta.

Ohjeita keskustelijoille:

Ole oma itsesi

Näyttele omaa itseäsi

Näyttele ihanneversiota itsestäsi

Näyttele karikatyyriä itsestäsi

Näyttele sitä miten muut näkevät sinut

Näyttele täysin vastakkaista sosiaalista positiota kuin mikä sinulla yleensä on

Muuta äänesi hassuksi mutta puhu silti omia ajatuksiasi

Ne, jotka eivät olleet näyttämöllä, tekivät havaintoja siitä mitä keskustelijoissa tapahtui. Havaittiin, että näyttelijäntyö muuttui merkittävästi pienistäkin esittämiseen liittyvistä tehtävän muutoksista ja että ne tekivät harjoitteiden suorittajista mielenkiintoisia. Toisin sanoen, roolin lisäksi kurssilla kysyttiin, mikä tekee esiintyjästä kiinnostavan näyttämöllä sellaisenaan.

Tutkailtiin myös sitä, mitä näyttelijässä tapahtuu kun hän näyttelee roolia. Tähän tarkoitusta varten otettiin materiaaliksi kohtauksia tunnetuista näytelmistä. Kun opiskelijat näyttelivät niitä, Ruotsalainen pyysi heitä kesken kaiken kertomaan miten menee. Roolihahmoa tai tilannetta ei saanut kysyttäessä pudottaa vaan kommentointi tapahtui siinä sivussa. Mitä roolihenkilösi ajattelee tai tuntee nyt, kysyttiin, tai mitä sinä näyttelijänä yrität parhaimmillasi ilmentää roolityössäsi.

Vielä syvemmälle mentiin kun opiskelijat loivat kukin fiktiivisen opiskelijahahmon, joka oli mukamas myös The Others -kurssilla.

”Ensin opiskelijat valitsivat roolihahmoa varten kolme omaa elettä ja sitten kolme muuta elettä, jotka eivät kuuluneet omiin maneereihin. Tältä pohjalta haettiin fyysistä hahmoa. Sitten haastattelin roolihenkilöt, jotka keksivät itselleen nimet. Rajaus oli, että ne ovat Teatterikorkeakoulun opiskelijoita ja uskottavasti tällä kurssilla. Kurssin päättäneessä esityksessä lähetin oikeat opiskelijat pois lavalta ja sanoin katsojille, että mulla on ollut toinen kurssi tässä rinnalla ja pyysin roolihahmot esiin, tekemään niitä samoja tehtäviä, joita oikeat opiskelijat olivat hetki sitten yleisön edessä tehneet.”

Ohje opiskelijahahmoa esittävälle keskustelijalle:

Nyt ”oma itse” on roolihenkilön oma itse

Ole nyt fyysisesti roolihenkilösi mutta puhu omia mielipiteitäsi

Yksi kurssin keskeisiä havaintoja oli, että roolihenkilö alkoi tuntua todelta vasta kun se läpäistiin omilla mielipiteillä, näin sanoivat monet kurssin opiskelijoista.

”Mutta miten mahdotonta on ajatella omia ajatuksia kun esittää roolihenkilöä!” Ruotsalainen nauraa. ”Omat ajatukset katoaa ja muuttuu ihan tyhmäksi. Mutta sehän on maailman hauskinta katsoa, kun näyttelijä on kusessa!”

Mutta viitekehyksien sekoittaminen ei ole vain hauskaa. Kun näyttelijä sijoittaa materiaalia ’väärään’ kontekstiin, sillä on Ruotsalaisesta mielestä olemisen ja esittämisen tapoja kirkastava efekti, ehkä jopa ihmisenä olemista kirkastava efekti.

”Siitähän teatterissa on kyse, että tuodaan näyttämölle jotain, joka on irrotettu alkuperäisestä viitekehyksestä.”

Toinen havainto oli, että esiintyjät olivat sitä kiinnostavampia mitä vähemmän heidän omat kokemuksensa ja tunteensa täyttivät näyttämötilanteen ilmeisiä vaatimuksia. Ruotsalainen puhuu häirinnän eleen tärkeydestä.

”Näen paljon tylsää teatteria juuri siksi, että näyttelijän omat kokemukset liitetään liian suoraviivaisesti vastaaviin näyttämötilanteisiin. Miten esimerkiksi Sofokleen näytelmän Oidipus reagoi uutiseen, että nainen jonka hän on nainut, onkin hänen äitinsä? Mitä Oidipuksessa ihan ensimmäiseksi silloin tapahtuu? Miten näyttelijän tulisi se näytellä? Tylsämielinen ohjaaja sanoo, että nyt sä romahdat ja rupeet itkemään ja tylsämielinen näyttelijä valitsee omasta elämästään just sen vastaavan tilanteen mihin eläytyä. Mutta mun ihmiskäsityksen mukaan me ei reagoida niin, siksi se ei ole mulle totta. Oikeastaan, kun näyttelijät sanoo että ne käyttää jotain hetkeä omasta elämästään jossain kohtauksessa, niin musta tuntuu usein ettei niin ole, ne vaan käyttää teatterin merkkikieltä; tältä näyttää kun ihminen jätetään, tältä näyttää kun Oidipus saa kuulla uutisen. Se opittu leffoista ja tv-sarjoista ja myös teatterista; näin näytellään ’oikein’. Toivon, että näyttelijä pysyis herkkänä ihan muille, ’väärille’ reaktioille, eikä pyrkis vain hallitsemaan roolihenkilöä ja samalla itseään. Mun mielestä parhaat näyttelijät on sellaisia, ettei ne pysty peittämään omaa itseään missään roolissa vaikka ne päättäis, että nyt mä näyttelen oikeasti. Oma nerokkuus vaan tunkee läpi! Mua kiinnostaa näyttelijän oma persoona näyttämöllä, ei ne roolit.”

Ei olekaan ihme, että Ruotsalainen haluaa jatkaa aiheen parissa. Hänen tavoitteenaan on viedä kurssilla kehitettyjä harjoitteita kohti esityksellisempää muotoa ja mennä syvemmälle aiheeseen ”minä itse näyttämöllä”. Mielestäni Ruotsalaisen ja opiskelijoiden työ The Others -kurssilla on loistava esimerkki sellaisesta taiteellisesta tutkimuksesta, jossa näkemys, käytäntö ja kokeilu yhdistyvät, ja jota soisin tehtävän ja tuettavan Taideyliopiston kaltaisessa akatemiassa jatkossakin.

Lopuksi on vielä kysyttävä, että miten Ruotsalainen itse rakentaa roolinsa näyttelijänä.

”En ole koskaan mennyt fysiikka edellä, että roolihenkilö liikkuis näin ja puhuis tällasella äänellä. En koskaan mieti sitä. Mä sanon ne repliikit niin kuin ne on kirjoitettu ja huomaan, parhaassa tapauksessa, että niissä on joku rytmi, ja ryhdyn seuraamaan sitä. Rytmi muuttaa kehoa, tuo mieleen ihmisiä joita on nähnyt ja jotka puhuu tietyllä tavalla, joita ryhtyy sitten alitajuisesti kopioimaan harjoituksissa. Mutta se on hyvin intuitiivinen prosessi. Hyvin harvoin analysoin roolihenkilöä paitsi ihan perustasolla; mitä tää tässä tahtoo. Roolihenkilön sisäiset motiivit on mulle epäkiinnostavia kun mä olen lavalla. Jossain ne siellä on mutta en ajattele niitä aktiivisesti.”

Janne Saarakkala

Kommentoi Facebookissa
Taiteen paikka