110884´33´´ Sadantuhannen minuutin hiljaisuus

Vapaavuoro

Tällä palstalla käsittelemme vapaamuotoisesti ajankohtaisia ja/tai ikuisia taidetta koskettavia kysymyksiä, jotka liikuttavat juuri nyt.

❮❮

Säveltäjä John Cagen kuuluisin teos on vuonna 1952 julkaistu 4´33´´. Nimi viittaa teoksen pituuteen minuuteissa ja sekunneissa; itse teos koostuu kolmesta tauosta, eikä sitä esittävä muusikko siten soita mitään. Ensimmäisen kerran se kuultiin pianisti David Tudorin esittämänä Maverick Concert Hallissa, New Yorkin osavaltiossa, elokuussa 1952. Teos on julkaisemistaan seuranneina vuosikymmeninä ollut lukemattomien viittausten, tulkintojen ja mielipiteiden lähde. Toisten mielestä se on osoitus siitä, kuinka turhanpäiväistä työtä taiteilijat tekevät, toisten mielestä taidehistoriallinen käännekohta, jonka jälkeen ”musiikki” ei enää ole sama asia kuin sitä ennen. 

Cagen sävellys tuli symboloimaan laajempaa taiteen kehitystä, jonka myötä tuli mahdolliseksi kokea taiteena jotain, johon taiteilija ei ollut koskenut, jotain joka ikään kuin jo oli siellä. Kun muusikon tuottamat äänet eivät täyttäneet ilmaa, mutta yleisön korvat olivat jo virittyneet musiikin kuuntelemiseen, kaikki muut äänet saattoivat muuttua musiikiksi. Yleisön omat kahinat ja rykimiset valuivat taiteen muottiin. Cagen ele oli myös säästeliäs, nykytermein jopa ilmastoystävällinen (vaikka hänen motiivinsa eivät dokumenttien perusteella olleetkaan erityisen poliittiset). Tuotantoa voidaan keventää, jos musiikiksi riittävät ympäristön äänet.

Kun teatterien ja taidemuseoiden ovet suljettiin 16.3., taiteen tekijät siirtyivät hyökynä verkkopalveluihin. Työryhmien kokoukset ja taidekoulujen opetus siirrettiin ryhmäpuheluohjelmiin, tiedostonsiirtoihin sekä verkkopohjaisiin mediatyökaluihin. Korona-ajan pop-up-apurahoja haettiin säätiöiltä, taidetoimikunnilta ja kulttuuri-instituuteilta. Aikatauluja järjesteltiin uudestaan, projekteja keskeytettiin ja toisia projekteja käynnistettiin entisten tilalle. Uusia taiteen esitysmuotoja kehitettiin ja uusia tulomuotoja ideoitiin. Tuskin kukaan huomasi, että taiteen esittämisen ja harjoittelun tiloissa kautta maan kaikui Cagen vaikeneva sävellys. Emme ehtineet kuunnella, sillä taiteilijoiden sielunmaisemaan prekaarilla työkentällä paalutettu tuotantokoneisto rullasi yhä kiihkeämmällä tahdilla.

Huolimatta siitä, että moni taiteen tekijä oli jo vuosia työskennellyt kapitalismin kritiikin ja ilmastonmuutoksen tuottamien ongelmien kanssa, emme pystyneet pysähtymään, kun siihen tarjottiin ennenkokematon tilaisuus. Vaikka olimme huutaneet (ainakin virtuaalisesti) jo pitkään, että nyt täytyy PYSÄHTYÄ ja arvioida elämäntapa uudelleen tai tulemme kuolemaan, emme pystyneet vastaamaan omaan huutoomme, kun maailmanpolitiikan vallanpitäjät vihdoin, vastoin kaikkia ennakkoluuloja, asettivat elämän talouden edelle ja pysäyttivät koneiston. En myöskään minä.

Vaikka olin koko urani luonut poikkeustiloja, vaihtoehtoisia todellisuuksia, muutoksen esityksiä, hiljaisuuksia ja retriittejä, kun POIKKEUSTILA saapui, mitä tein? Jatkoin luovaa työtä, entistä pienemmässä raossa. Jatkoin jonkin tuottamista – esitysten, oppituntien, harjoitteiden, ajatusten, blogitekstien. Vaikka sisälläni kaihersi koko ajan se hiljaisuus, joka oli vallannut näyttämöt. Vaikka kaipasin siihen tyhjyyteen, joka museoissa kaikui. Vaikka unelmoin siitä, että elinolosuhteitamme tuhoava kulutuskulttuuri purettaisiin. Vaikka olin salaa tyytyväinen siihen, että töihin ei tarvinnut mennä.

Ennen 4’33’’:n toista esitystä vuonna 1954 kustantaja Helen Wolff kirjoitti Cagelle kirjeen, jossa hän ilmaisi huolensa siitä, että sävellyksen myötä Cagen ”vakavat” työt joutuisivat vaaraan ja yleisö ja kriitikot häiriintyisivät turhaan. Vastauksessaan Wolffille Cage kirjoitti: ”Se, mitä kuulemme, määräytyy oman tyhjyytemme, oman vastaanottavaisuutemme mukaan; otamme vastaan siinä määrin kuin olemme tyhjiä.”

Tämän suhteen mikään ei ole muuttunut 50-luvun jälkeen. Edelleen yleisö häiriintyy hiljaisuudesta. Yhä tyhjät saarekkeet peitotaan tavaralla, mielipiteillä, teoksilla, sisällöillä, tuotannoilla. Yhä jokainen todellisuuden kolkka valloitetaan heti kun mahdollista. Olisiko nyt perusteltu hetki ottaa vakavasti jo joitain tuhansia vuosia toisteltu kysymys: voisimmeko opetella olemaan hiljaa? Voisimmeko käyttää tätä tilaisuutta kuuntelemiseen? Voisiko ihan oikeasta pysähtymisestä seurata jotain, mitä emme muuten pysty kuvittelemaan? Voisinko minä lopettaa tämän kirjoittamisen ja odottaa sen sijaan että minuun kasvaa tyhjä kohta, jolla ottaa vastaan? 

Sävellyksen partituurista on useita versioita. Yksi niistä on Cagen koneella kirjoittama päiväämätön teksti, jonka lopussa lukee: ”Tämän teoksen voi esittää soittaja tai usean soittajan yhdistelmä ja se voi kestää kuinka kauan tahansa.” Teattereiden sulkemisen 16.3.2020 ja niiden mahdollisen avaamisen 1.6.2020 välillä on 11 viikkoa, 77 päivää, 1848 tuntia tai 110880 minuuttia. Ehdotankin, että sen sijaan, että kiirehtisimme takaisin taiteen tiloihin, pysähdymme Cagea seuraten niissä viipyvän hiljaisuuden äärelle. Ehdotan, että esiintyvät taiteilijat ottavat partituurin esiin ja jättävät toimijuutensa käyttämättä. Ehdotan, että yleisö kuuntelee sitä, mikä saleissa ei nyt soi. Ehdotan, että aistimme tyhjiä teattereita, joihin emme voi astua.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kommentoi Facebookissa
Taiteen paikka